Odotan aina vain että elämä alkaa. Miten pääsen tällaisesta eroon?
Lapsena ja nuorena odotin, että elämä alkaa sitten kun täytän 18. Sitten odotin, että elämä alkaa sitten kun valmistun opiskelupaikastani. Valmistuin ja vaihdoin alaa. Sitten erosin poikaystävästä ja ajattelin, että elämä alkaa sitten kun löydän hyvän miehen. Noin parikymppisestä aloin ajatella, että elämä alkaa sitten kun saan lapsen. Nyt kun minulla on mies ja vauva, ajattelen elämän alkavan sitten kun hän on 18, tai jos saan toisen lapsen, niin sitten kun molemmat ovat täysi-ikäisiä. Toisaalta elämä saattaisi myös alkaa sitten kun löydän itseäni kiinnostavan ammatin. Itseni tuntien tietysti lasten lähdettyä kotoa alan odottaa, että elämä alkaa oikeasti vasta sitten kun pääsen eläkkeelle. Sitten varmasti havahdun siihen, että elämä meni jo ja unohdin elää.
Kommentit (11)
Vierailija kirjoitti:
Alat elämään elämääsi. Se on nyt.
Yritän kovasti ajatella näin, mutta sitten ajatus lähtee siihen suuntaan, että "joo joo, alan elää heti kun imetys loppuu ja pääsen taas käymään jossain". Onko täällä muita jotka eivät osaa elää hetkessä?
Ap
Kun toi nyt on sitä sun elämääsi ei se tosta ton kummemmaksi muutu. Itsellä jäi turhat haaveilut ja haihattelut siinä kolmenkympin korvilla ja oikeastaan olen nyt tyytyväisempi kun tajuan että tätä tää arki on.
Ainoa mikä tuohon auttaa on meditaatio ja vaikka päiväkirjan kirjoittaminen.
Itse olin samanlainen, mutta nykyään rutiininani on itsetarkkailu.
Kun herään aamulla:
- meditoin 20-30 min
- kirjoitan päiväkirjaa, ihan vaan esim. huomioita vaikka omasta itsestäni
- myös ihan vain istuminen ja vaikka lemmikin, takapihan, lasten tarkkailu ilman ajatusluuppia siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, bla bla bla...auttaa myös. Eli ihan keskityt siihen tarkkailuun tietoisesti.
Nämä kaksi on auttanut mua pääsemään tuosta vastenmielisyydestä olla tässä hetkessä.
Kun et ole tässä hetkessä, et ole ikinä täysin tietoinen.
Mulla on ollu samanlaista, mutta nykyään olen jo tyytynyt siihen, ettei tästä elämästä tule tämän kummempaa.
Siis mitä tuo "elämä alkaa" sinulle tarkoittaa? Enemmän aikaa itselle, omien unelmien toteuttamista vai mitä? Ja mikä estää elämisen juuri tässä hetkessä?
Itselleni suuri herätys ja havahtuminen oli kun luulin sairastuneeni syöpään. Näin koko elämäni vilistävän silmissä ja mietin mistä kaikesta jään paitsi jos kuolen pian. Sitten selvisikin että en olekaan sairas! Päätin silti, että tästä edessäpäin otan jokaisen päivän vastaan kiitollisena ja pyrin tekemään joka ikisestä päivästä ja arkisista hetkistä ihania ja ikimuistoisia. Tartun jokaiseen tilaisuuteen ja yritän imeä itseeni kaiken mitä pystyn.
Elän siis täysillä ja luovuin kokonaan sellaisesta ajattelusta että sitten kun...
Koskaan ei voi tietää mitä elämässä käy. Voi liukastua kylppärissä, lyödä päänsä ja kuolla, perheenjäsen tai läheinen voi sairastua tai menehtyä, auto ajaa päälle, ihan mitä tahansa.
Elämä on tässä ja nyt ja tämä hetki ei tule enää koskaan toistumaan.
Mitä tarkalleen ottaen odotat? Minulle opiskelu oli elämän elämistä täysillä ja sen jälkeen työ, jossa on paljon matkustelua.
Yritä muuttaa ajattelumallejasi. Koska olethan sä viestisi perusteella elänyt elämää.
Odottamisen oppii lapsena.
Mulle hoettiin aina, että sulla on vielä aikaa.
En saanut tehdä oikein mitään.
Kun koulu loppui, olin hädissäni. Mitä mä nyt teen?
En koskaan ole oppinut suunnittelemaan ja tekemään tavoitteita.
En koskaan saanut oppia pohtimaan ja valitsemaan järkevästi.
En saanut siihen aikuisen apua.
Vanhemmillani ei ollut vähäistäkään halua kannustaa lapsiaan. Meitä sanottiin pyöreästi "lahjakkaiksi".
Se ei riitä vielä mihinkään.
En oikeastaan edes tiedä mitä tarkoitan elämän alkamisella. Tuntuu, että asioita vaan tapahtuu ja itse seuraan näitä tapahtumia kuin elokuvaa, enkä oikein itse pääse mukaan. En koe olevani masentunut, kun jaksan kuitenkin tehdä asioita ja käydä eri paikoissa ja tavata ihmisiä. Jotain vain puuttuu. En osaa elää hetkessä vaan suoritan jokaisen asian päästäkseni eteenpäin.
Ap
Sellasta se on. Aina odottaa jotain.
Alat elämään elämääsi. Se on nyt.