Pitääkö tuoreessa suhteessa olla koko ajan yhteydessä?

Mä haluun olla koko ajan yhteydessä, tavata, nähdä, viettää aikaa, kuulla...

Olisi kyllä tosi vaikeaa nähdä vain kerran viikossa, jos on rakastumisen ensi huumassa. Silloinhan ei saa toisesta tarpeekseen.

Itse seurusten miehen kanssa ja tavataan tosi harvoin vapaa-ajalla. Välillä on mennyt pari viikkoakin ettei ole nähty. Puhelimitse soitoin ja viesten ollaan yhteydessä päivittäin. Virallisesti työkuvioissa nähdään yleensä useita kertoja viikossa

Elämäntilamteemme ovat erilaiset. Minulla vielä kouluikäiset lapset ja mies ei vielä ole esittäytynyt lapsilleni. Suhteemme on vielä vähän salasuhde. Lähimpäni tietävät, mutta esim meidän yhteiset tutut töissä eivät. Ikäeromme on suuri ja tiedossa on työkaverit tuntien pientä paheksuntaa. Ikävä on valtava, mutta hyväähän se pieni ikävä tekee. Kun nähdään vapaalla niin se on aivan ihanaa.

Meillä on etäisyyttä sen verran, että viikolla tapaaminen edellyttää jommalta kummalta yli tunnin matkustamista/suunta, joten vietämme yhdessä vain viikonloput, lomat ja satunnaisesti aikaa viikolla. Soitellaan kyllä päivittäin. Ei ole tullut mieleenkään että tämä voisi olla outoa tai ongelma. Noin 3,5 vuotta seurusteltu.

Väestöliiton rakkauden kielet, googlaa..

Joillekin ajankäyttö toiseen on tärkeää, joillekin ei. Riippuu rakkauden kielistä onko asia ongelma vai ei ja mitä kertoo suhteesta :) 

Kiitos.

Sain palautetta kun emme ole yhteydessä ja laita kuulumisia pitkin päivää.

Olisihan sekin ok, mutta molemmilla on aika hektinen elämä, enkä osannut nähdä sitä ongelmana aiemmin. Yhdessä on kuitenkin hyvä olla.

ap

Jos on rakastunut niin sitä haluaa olla yhdessä koko ajan. Jos ihan kiva suhde riittää molemmille niin mikäpä siinä. Ei kaikki edes halua rakastua.

Vierailija kirjoitti:

Jos on rakastunut niin sitä haluaa olla yhdessä koko ajan. Jos ihan kiva suhde riittää molemmille niin mikäpä siinä. Ei kaikki edes halua rakastua.

Onneksi tulee aktiivimalli niin te työttömätkin opitte priorisoimaan ajankäyttönne.

Melkein sama tilanne. Molemmilla on kotona asuvia lapsia joten tapaamme vain noin 2-3 krt/viikko mutta viestittelemme päivittäin, ja monta kertaa. Whatsappi todellakin kilisee usein.

Minusta tapailu 2- 3 kerta viikossa on jo paljon, jos perheessä myös lapsia. Itselläni lapsia myös ja jos miesystäväni kanssa tapailisin kolme keraa viikossa niin se aika on lapselta pois. Itsellä ainakin on periaate suhteessa ettei lapset kärsi. Lasteni isä kun huitelee naisensa luona päiväkausia eikä halua olla lastensa kanssa. Pahaa tekee.

Laimea yhteydenpito miehen puolelta alkuvaiheessa on kyllä yleensä aina huono merkki. Oikeasti, ei kenelläkään ole niin kiire. Enemmän se on mielenkiinnon puutteesta, jos ei sinuun niin kanssasi viestittelyyn. 

Miten suhdetta rakentaa kun ei kommunikoi tai juuri näekään. Meillä on nykyään kaikki vempaimet ja yhteydet pitää toinen kartalla, kuvat ja viestit ja videonpätkät voisivat sinkoilla. Siinä oppii tuntemaan toista aivan kuten tavatessakin. 

Itse en pitäisi noin verkkaisesta tahdista ja toisaalta myöskään prioriteeteista. EI kuulosta että antaisi minun arkeeni mitään potkua tuollainen, lämmintä tunnetta ja jaksamista. Eipä todellakaan.

Huomaan olevani varmaan "jo" liian kauan sinkku, koska en tiedä tähän varmaa vastausta, jos sellaista on edes olemassa. Mutta jos nyt ajattelen, niin eikö ole tärkeintä, että te molemmat ollette tilanteeseenne tyytyväisiä. Varmasti lähes aina on niin, että toinen toivoisi enemmän yhdessäoloa, näkemistä ja siten erityisesti paitsi henkistä, niin myös fyysistä läsnäoloa, kuin mihin toinen on valmis tai, minkä toinen saattaa tarjota, kun on mahd. vuosien kuluessa muodostunut enemmän ja vähemmän muita velvoittavia asioita, jotka joutuu ottamaan huomioon, kuten monella työ (tai työnhakeminen). 

Itse tulisin myös vähintäänkin epluuloiseksi, jos (mahd.) tapailemani sinkkuäiti alkaisi hyvin pian esttämään, että kuinka minä olen hänelle "se" number one ja tärkein ihminen. Kyllä minä toivon tai, etten sanoisi vaadin, että lapsi tai lapset ovat hänelle vielä minuakin tärkeämpi/-ä. Ja vielä epäluuloisemmaksi tulisin, jos hän kertoisi, että hänellä on lapsi(a), muttei ole, eikä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä.

Tiedostan ja tajuan, että juuri tämän vuoksi sinkkuvanhemman kanssa parisuhteen muodostaminen saattaa olla vaikeampaa, kuin jos lapsia ei olisi lainkaan. - Koska en usko, että voitan laps(i) luottamuksen ja luon häneen yhdellä kertaa hyvät ja luottamukselliset välit kuin hänen äitiinsä.

En halua lähteä kilpailemaan tai väittämään, että olisin lapselle "oikeampi tai parempi" isä, kuin hänen biologinen vanhempi. Mutta toivon mukaan voin olla hänelle luotettava, uskottava ja turvallinen vanhempi. - Eli ei riittäisi, että me sinkkuäidin kanssa kenties ihastuisimme ja rakastuisimme vaan minun täytyisi "saada puolelleni" myös hänen lapsensa.

- Toki tämä lienee hieman myös ikäjuttu; sillä omalla kohdallani, jos mahd. sinkkuäiti olisi suunnilleen minun ikäiseni tai vaikka pikkasen vanhempikin ja "jo" äiti ihminen, niin hän olisi saanut lapsensa kyllä erittäin nuorena, jos lapset olisivat vähän vanhempia, yli 10 vuotiaista. Tämä nyt huomautuksena vain siksi, että luullakseni mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä tiivimpi suhde hänellä on lähtökohtaisesti ainakin toiseen vanhempaansa. - 17 vuotias pärjää jo hyvin omillaan viikonlopun. Mutta alle 10 vuotiasta en jättäsi yksin viikonlopuksi, ajatuksella että minun on päästävä viettämään kahdenkeskistä "laatuaikaa" ihastukseni kanssa ja voisimme tehdä sitä varten ex-tempore matkan vaikka Wieniin.. Eli jos tällainen ajatus kävisi mielessä, niin silläkin riskillä, että latistaisi ex-tempore yllätyksen tehoa varmaan täytyisi selvittää keinolla tai toisella voisiko lapsi lähteä kuitenkin meidän mukaan, vai löytyisikö hänelle hoitopaikka, jossa sekä hän (lapsi) viihtyy, mutta jonka myös lapsen äiti pitää hyvänä vaihtoehtona. - Ja saattaahan tähän olla vielä oma toiveensa myös lapsen biologisellakin isällä.        

Ajattelen, että palautteen koskien teidän suhdetta tulisi ensi sijassa tulla joko sinulta tai häneltä. Kannattaa pohtia, mikä itsestä tuntuu hyvältä. 

Tuoreessa suhteessa minulle on tärkeää tapaaminen ja yhdessäolo. Jos 1-2 kertaa viikossa on elämäntilanteen (lapset, työt, velvollisuudet, välimatka) takia maksimi, se olisi vaikeaa mutta kestettävissä.

Sen sijaan en pidä soittelusta enkä viestittelystä. Jos on aikaa roikkua chatissa tai skypessä, miksei sitten nähtäisi oikeasti? Mulle jatkuvat viestittelyt tms ei anna oikein mitään. Haluan olla siinä tilanteessa missä mulloinkin olen, enkä laiminlyödä reaaliaikaista tilannetta ja seuraa olemalla jonkun toisen kanssa yhteydessä. 

Oman miehen kanssa oltiin suhteen alkuaikoina yhteydessä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, silloin laitettiin pari viestiä tai soitettiin. Päivän mittaan en ottanut yhteyttä koskaan.