Yh-isät! onko raskasta?

Siksi kysyin, koska miehet eivät tästä juurikaan puhu. Itsellä suht helppoa taaperoiden kanssa. Täällä puhutaan myös kohtuuttomista vaatimuksista mitä päiväkodit asettavat vanhemmille, en ole itse tähänkään törmännyt. Ap

Teki mies mitä tahansa lapsen kanssa, niin se on vaan hienoa. Jos ei mene putkeen, niin sehän on vaan hyvä, että edes yrittää. Äiti on tuossa tapauksessa heti huono äiti.

Näin vuoroviikkoisänä pakko todeta että elämä hymyilee, pitkästä aikaa. Todella mukavaa puuhata koko viikko lasten kanssa, ilman että toinen kyylää jokaista liikettä. Nautin! Uusi nyksäkin kuvioissa, jolla myös omia lapsia. Tykkään!

Vierailija kirjoitti:

Teki mies mitä tahansa lapsen kanssa, niin se on vaan hienoa. Jos ei mene putkeen, niin sehän on vaan hyvä, että edes yrittää. Äiti on tuossa tapauksessa heti huono äiti.

En ole kenenkään kuullut sanovan jonkun normaalin olevan huono äiti. Jos raskaus tulee siitä mitä mieltä muut ovat, niin eiköhän se ole korvien välissä sitten. Minua ei kiinnosta pätkääkään mitä muut minusta ajattelevat. Selvennettäköön että askareita tarkoitin.

Vierailija kirjoitti:

Näin vuoroviikkoisänä pakko todeta että elämä hymyilee, pitkästä aikaa. Todella mukavaa puuhata koko viikko lasten kanssa, ilman että toinen kyylää jokaista liikettä. Nautin! Uusi nyksäkin kuvioissa, jolla myös omia lapsia. Tykkään!

Itse koen tilanteeni samoin, saan vapaasti olla lasten kanssa ja elämänlaatu on parantunut huimasti. Vauva-ajan ymmärrän kun nukkuminen on vähän niin ja näin, mutta muuten en ymmärrä mikä tässä on niin raskasta, että elämä menee pilalle. Ap

Toki välillä on raskasta, mutta äärimmäisen palkitsevaa. Paljon raskaampaa on, kun lapset eivät ole luonani.

T: "Vuoroviikkoisä"

Onpa typerä sana tuo vuoroviikkoisä. Isä olen aina. En vain vuoroviikoin.

Samoilla linjoilla kuin ylläolevat.  Päädyin lapsen ainoaksi huoltajaksi jo hänen ollessaan pieni, ilman sanottavia tukiverkostoja.  Silti en koe tätä erityisen raskaaksi tai edes sitovaksi.  Asiaan vaikuttanee paljon sekin, että lapsi on hyväluonteinen ja helppohoitoinen (nukkuu hyvin, syö hyvin, ei juuri sairastele, ei kohella päättömästi) ja suomalainen päiväkotiverkosto hoitaa lasta arkisin.

Tietysti tilanne olisi toinen jos lapsi esim. sairastelisi tai lapsia olisi useampi.  Silti olen sitä mieltä että esim. työnantajana toimiminen kaikkine vastuineen on itselleni ihan toisen luokan nakki kuin lapsen hoito.

Mutta eri mieltä saa olla: meitä on niin moneen junaan.

Onhan sitä hommaa, mutta lapsiin liittyen en koe sitä jotenkin kuormittavana. Jos molemmat huutaa ja kiukuttelee niin ei se kivaa ole, mutta nekin hetket kuuluvat elämään. Aloin vain ihmettelemään miksi en ole kuullut yhdenkään miehen valittavan tästä. Kai se johtuu siitä että miesten on helpompi olla kuulumatta lasten elämään ja monet naiset uhriutuvat tästä.. Jos mies haluaa olla yh tai vuoroviikkoisä, niin hän on jo saanut kokeilla mitä se lapsiarki on. Toisaalta miehenä koin kohtuutonta pelkoa jos jäisin erossa vain viikonloppuisäksi.

Ap

Yh-äiti= yhteiskunnan alinta kastia joka kuppaa yhteiskunnan rahoja

Yh-isä= arjen sankari joka ansaitsee kaiken kunnioituksen

Tämä on niin nähty.

Vierailija kirjoitti:

Yh-äiti= yhteiskunnan alinta kastia joka kuppaa yhteiskunnan rahoja

Yh-isä= arjen sankari joka ansaitsee kaiken kunnioituksen

Tämä on niin nähty.

No ei tulisi mieleenkään jättäytyä töistä pois lasten takia. Naisilla taas sen sijaan tekisi mieli jäädä, ja jäädäänkin.

Mitä taas tuohon sankaruuteen tulee, niin katsoisin minäkin metsään varmaan monta kertaa, jos puolisosta aika jättäisi. Tosin siitäkin varmaan jollain älyttömällä tyylillä selviäisin.

En ole yh, mutta lapset valtaosin omasta tahdostaan tässä. Ja ei ole raskasta.

Voisko liittyä siihen, että kun on kaksi vanhempaa kotona hoitamassa lasta, niin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, jos se toinen ei osallistu? Kun on yksin, niin ei tätä tunnetta tietenkään tule.

Itse koin raskaammaksi siis nimenomaan sen ajan, kun oli (hyvin vähän mihinkään kotitöihin osallistuva) kumppani, kuin sen, että nyt voin yksin vapaasti päättää miten tehdään jne.

Vierailija kirjoitti:

Onhan sitä hommaa, mutta lapsiin liittyen en koe sitä jotenkin kuormittavana. Jos molemmat huutaa ja kiukuttelee niin ei se kivaa ole, mutta nekin hetket kuuluvat elämään. Aloin vain ihmettelemään miksi en ole kuullut yhdenkään miehen valittavan tästä. Kai se johtuu siitä että miesten on helpompi olla kuulumatta lasten elämään ja monet naiset uhriutuvat tästä.. Jos mies haluaa olla yh tai vuoroviikkoisä, niin hän on jo saanut kokeilla mitä se lapsiarki on. Toisaalta miehenä koin kohtuutonta pelkoa jos jäisin erossa vain viikonloppuisäksi.

Ap

Itse olen miettinyt onko taustalla joku naisiin (äiteihin) kohdistuva sosiaalinen odotus / normisto, jonka rakentamiseen naiset itsekin osallistuvat mitä suurimmassa määrin sekä turhia ideaaleja rakentamalla että toisia naisia arvottamalla / arvostelemalla.  Tyyliin joka päivä uudet vaatteet tarhaan, minun lapseni syö vain luomuruokaa jne.  Karrikoitu esimerkki, mutta tajuanette mitä tarkoitan.  Kuinka moni mies jaksaa stressata tällaisista asioista.

Vierailija kirjoitti:

En ole yh, mutta lapset valtaosin omasta tahdostaan tässä. Ja ei ole raskasta.

Mitä tuo tarkoittaa?

isä kirjoitti:

Samoilla linjoilla kuin ylläolevat.  Päädyin lapsen ainoaksi huoltajaksi jo hänen ollessaan pieni, ilman sanottavia tukiverkostoja.  Silti en koe tätä erityisen raskaaksi tai edes sitovaksi.  Asiaan vaikuttanee paljon sekin, että lapsi on hyväluonteinen ja helppohoitoinen (nukkuu hyvin, syö hyvin, ei juuri sairastele, ei kohella päättömästi) ja suomalainen päiväkotiverkosto hoitaa lasta arkisin.

Tietysti tilanne olisi toinen jos lapsi esim. sairastelisi tai lapsia olisi useampi.  Silti olen sitä mieltä että esim. työnantajana toimiminen kaikkine vastuineen on itselleni ihan toisen luokan nakki kuin lapsen hoito.

Mutta eri mieltä saa olla: meitä on niin moneen junaan.

Kyllä työelämässä (vastuullinen asema) koen että joudun venymään paljon enemmän mitä kahden taaperon kanssa. Itsensä haastaminen on tosin myös palkitsevaa. Ap

isä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan sitä hommaa, mutta lapsiin liittyen en koe sitä jotenkin kuormittavana. Jos molemmat huutaa ja kiukuttelee niin ei se kivaa ole, mutta nekin hetket kuuluvat elämään. Aloin vain ihmettelemään miksi en ole kuullut yhdenkään miehen valittavan tästä. Kai se johtuu siitä että miesten on helpompi olla kuulumatta lasten elämään ja monet naiset uhriutuvat tästä.. Jos mies haluaa olla yh tai vuoroviikkoisä, niin hän on jo saanut kokeilla mitä se lapsiarki on. Toisaalta miehenä koin kohtuutonta pelkoa jos jäisin erossa vain viikonloppuisäksi.

Ap

Itse olen miettinyt onko taustalla joku naisiin (äiteihin) kohdistuva sosiaalinen odotus / normisto, jonka rakentamiseen naiset itsekin osallistuvat mitä suurimmassa määrin sekä turhia ideaaleja rakentamalla että toisia naisia arvottamalla / arvostelemalla.  Tyyliin joka päivä uudet vaatteet tarhaan, minun lapseni syö vain luomuruokaa jne.  Karrikoitu esimerkki, mutta tajuanette mitä tarkoitan.  Kuinka moni mies jaksaa stressata tällaisista asioista.

Varmasti pitää paikkaansa. Miksi pitäisi välittää mitä mieltä muut ovat? Toivottavasti se ei tartu sitten lapsiin. Eihän esim kotitöiden raskaudesta voi kuitenkaan muita syyttää. Aina on jokin taho mikä ei ole tyytyväinen, oli sitten mies tai nainen. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta itseä ja lapsiansa voi. Ap

Jäin miettimään miksi sitten näitä sosiaalisia normeja pitää yrittää väen vängällä noudattaa. Onko se hyväksytyksi tunteminen vai mikä? Heikko itsetuntoko? Nykyäänhän saa olla enemmän erilainen kuin koskaan ennen. Pitäisikö tällaista normistoa pyrkiä sitten purkamaan koska epäilemättä se aiheuttaa pahaa oloa ja masennusta ym. Neuvollassa ainakin minua on ohjeistettu keskittymään lapsen perustarpeisiin, perus terveellistä ruokaa, asianmukaiset vaatteet, leikkiminen ym. Toimivatko ihmiset todellakin niin, että ensisijaisesti on täytettävä sosiaaliset normit, ja sitten niiden uuvuttamana lapsien perustarpeiden tyydyttäminen on jo liikaa?

Ap

Ei ole raskasta enää, tosin en ole yh, lapset minulla 70-80% ajasta. Takavuosina ahdisti kun sopivan seurustelukumppanin löytäminen haastavaa, tai liki mahdotonta. Nyt olen asian kanssa sinut, nautin lasten kanssa olosta, enkä enää edes halua perinteistä parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään miksi sitten näitä sosiaalisia normeja pitää yrittää väen vängällä noudattaa. Onko se hyväksytyksi tunteminen vai mikä? Heikko itsetuntoko? Nykyäänhän saa olla enemmän erilainen kuin koskaan ennen. Pitäisikö tällaista normistoa pyrkiä sitten purkamaan koska epäilemättä se aiheuttaa pahaa oloa ja masennusta ym. Neuvollassa ainakin minua on ohjeistettu keskittymään lapsen perustarpeisiin, perus terveellistä ruokaa, asianmukaiset vaatteet, leikkiminen ym. Toimivatko ihmiset todellakin niin, että ensisijaisesti on täytettävä sosiaaliset normit, ja sitten niiden uuvuttamana lapsien perustarpeiden tyydyttäminen on jo liikaa?

Ap

Taustalla varmasti useampikin asia erilaisista medioista kulttuurisiin normeihin.  Ehkä takana voi olla itsensä vertailua muihin vanhempiin.  Tai ehkä Suomessa äitiys (äiti-lapsi-suhde) nähdään enemmän jonain pyhänä projektina, joka naisen on suoritettava täydellisesti.  Tässä mieleen tulee stereotypia Ranskasta, jossa miehen ja naisen parisuhde on kaiken ydin ja lapset kasvatetaan sille kehykselle alisteisena.  Eli homman fokus on toisaalla.  Mutta tämä on niin yleisen tason juttua, että sitä on mahdoton todistaa oikeaksi tai vääräksi.  Useimmiten kun alueiden, sosiaaliluokkien, perheiden ja yksilöiden erot ovat isompia kuin maiden (esim. Suomi-Ranska) väliset.

Ja varmasti taustalla voi olla paljon muutakin.  Spekulaationa: voi olla että mies-YH:t ja nais-YH:t ovat sosioekonomisesti eri asemissa.  Ehkä taustalla on jopa fysiologisia eroavuuksia mm. stressiherkkyyden suhteen.  Ehkä useimmat miehet 'tunneliaivoineen' eivät vaan välitä em. sosiaalisista normeista ja lähde niihin leikkeihin (ja miksi pitäisikään).  Tyhjentävää selitystä tuskin on koska ihmisryhmät ja ihmisyksilöt ovat, sukupuolestaan riippumatta, niin erilaisia.  Täällä on 7,5 miljardia erilaista tarinaa.

No voinen avata tätä yyhouden raskautta. Itse olen yh 85-95 % riippuen lasten isän töistä sekä hänen jaksamisestaan hoitaa lapsia kunnolla (jepjep, tästä syystä mm. ollaan erottu ja olin lapsettomana ja fantasiaan rakastuneena tietämätön hyvin monesta lasten mukana tulevasta asiasta ja typerästi tein typeränä vääriä valintoja). Lapset on rakkaita kuin mitkä, mutta kaksi poikaa tappelevat päivittäin, isommalla itsetunto-ongelmia ja haastavaa käyttäytymistä, isä ei osallistu tukemalla enemmän vaikka olen ratakiskosta koittanut sen tärkeyttä hänelle vääntää. Ei auta itku, potku, kehu eikä mikään hänen (isän) suhteen. Lapsilla ei myöskään ole iltaisin eikä viikonloppuisin ketään hoitajaa joten se rajoittaa työssäkäyntiäni jossa eri vuoroja. Itselläni ei ole minkäänlaista omaa sosiaalista elämää perheeni ulkopuolella tällä hetkellä, ja vaikka koetan kuinka ajatella positiivisesti ja hetkittäin siinä onnistunkin, itken itseni uneen lähes päivittäin. Tuntuu että tilanne ei tule ikinä muuttumaan ja en edes masennu enää siitä, etten saa itse muuta, vaan siitä että sen vuoksi menetän iloisuuttani enkä pysty näyttämään lapsilleni tsemppaavaa esimerkkiä. Myös heidän tappelunsa saa minut todella voimattomaksi. Rankaisen ja palkitsen niin paljon ja fiksusti yrittämällä kuin ikinä suinkin jaksan mutta se on todella raskasta päivittäin, ilman taukoja. Perheapuja olen hakenut tukiperheen ja mieskaverien muodossa mutta kaikki instanssit huutavat loputtomia jononaan koska kuvittelevat mun olevan niin reipas.

Auttaako tämä ymmärtämään miksi on rankkaa? Vaikken isä olekaan, vaan äiti, en silti pystynyt lukemaan tätä kommentoimatta.