Ihmettelen hieman ystävääni, jota ei ole ikinä lapsensa oikeastaan kiinnostanut, vaikka ei ystävästä saisi näin ajatella

Lapsi on nyt 2v ja asuu isällään. Jo heti synnytettyään kaveri lykkäsi vauvan hoidon lähes täysin lapsen isän (silloisen miehensä) vastuulle ja lähti itse bilettämään meidän ystäviensä kanssa. Hänelle oli hirveän tärkeää, ettei kaveripiiri ala pitämään häntä minään mammaihmisenä. Miehensä vihasi vaimonsa juomista ja jäkätti jatkuvasti, ettei moinen käytös ole enää äiti-ihmiselle sopivaa käytöstä. Miehen jäkättäminen sai kaverin vaan erkaantumaan lisää perheestään. Uskon hänellä olleen synnytyksen jälkeinen masennus, vaikkei sitä missään ole todettukaan. Ainakin kaverin ajatukset uudesta perheestään olivat aina todella synkät vaikka mies teki kaikkensa hänen eteen ja hoiti lasta ihanteellisesti.

Me kaveritkin yritettiin rohkaista häntä lapsensa ja miehensä luo, mutta kaveri suuttui pienimmistäkin neuvomisyrityksistä, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää.. No bilettäessään kaveri löysi sitten uuden miehen, johon salamarakastui, muutti sen kanssa yhteen ja luonnollisesti lapsi jäi isälleen puolen vuoden iässä. Nyt tuo lapsi tosiaan on 2-vuotias ja vanhemmat riitelevät jatkuvasti siitä, kun äiti tahtoo pitää lasta luonaan mahdollisimman vähän. Ilmeisesti uusi miehensä ei oikein myöskään lämpene millekään perhe-elämälle vaan on kaverini kaltainen bilettäjä hänkin. Lapsen isä ei mielellään edes luottaisi lasta äidin ja tämän uuden miehen hoiviin, koska pelkää lasta hoidettavan kännissä.

No se miten tämä muka minulle kuuluu, niin siten, että olen tosiaan tuon lapsen äidin ystävä ja lapsen isä yrittää monesti saada minua puhumaan järkeä kaverilleni. Lapsen isää en suuremmin tunne. Tiedän vain hänen olevan hyvässä ammatissa ja lapsensa olevan hänelle tärkeintä maailmassa. Hän on hirveän huolissaan siitä, mitä tuollainen äidin hylkääminen jo heti lapsen elämän alusta alkaen tekee lapsen psyykkeelle. Tuon hänen vouhkaamisen myötä tuo on alkanut hirvittää minuakin. Jollakin hölmöllä tavalla tunnen itsekin olevani jotenkin vastuussa, kun olen ensinnäkin bilettänyt tämän kaverini kanssa hänen lapsen ollessa ihan vastasyntynyt ja sikäli kai muutenkin tukenut tuota sairasta kuviota.. Ollaanhan me useammatkin kaverit yritetty puhua hänelle järkeä, mutta kun se ei auta mitään.

Mutta toisaalta aika monella lapsellahan on se kuvio, ettei isää kiinnosta lapsi ollenkaan edes sieltä syntymästä alkaen ja lapsen äiti sitten pitää lasta tärkeimpänä asiana maailmassa ja huolehtii hyvin hänestä. Vaikken lapsen isää suuremmin tunnekaan, niin tiedän kuitenkin sen verran, että hän on varsinainen "kanaemo", joten isänsä ansiosta lapsi ei ole ikinä ollut mitenkään heitteillä. Hänellä on aina ollut lähellään se yksi huolehtiva ja rakastava vanhempi. Eikö se muka riitä? Onko sillä muka niin suurta väliä, että se tunteeton vanhempi onkin lapsen äiti? Itse tahtoisin uskoa, ettei sillä niin olisi väliä.. Lapsen teko oli kaveriltani virhe, mutta lapsella on kuitenkin huolehtiva isä koko ajan läsnä.