Jos olen surullinen, kaikki hylkäävät minut. Onko tämä kokemus lapsuudestanne?

Vai vain minun? Vanhempani erosivat kun olin 2,5-vuotias. Heille oli aina kovin tärkeää kertoa minulle, miten en ollut lainkaan surullinen erosta. Mitä sitten, vaikka olisin ollutkin? Mitähän ne läskipäät olisivat tehneet asialle? En minä saanut kuvitella, että mulla ois ollut siinä oikeutta mihinkään omiin tunteisiin. Sehän ois ollut aivan hirveä pettymys vanhemmilleni, ellei heidän ratkaisunsa olisikaan ollut mulle halki poikki ja pinoon -käsitelty asia, vaan jotakin, mitä pitää surra. En nyt sano, että vanhempieni eroa elämässä surisin, vaan sama asenne heiltä liittyi elämässäni aivan kaikkeen, mitä minulle tehtiin. Viis siitä, tuntuiko se minusta miltään. Kun en näyttänyt sitä, kun sille ei ollutkaan tilaa, niin minusta esimerkiksi oli paljon helpompi pitää.