Huomasin, ettei minulla ole yhtään ystävää ja viihdyn parhaiten yksin, elämällä helppoa ja yksinkertaista elämää. Onko outoa?

Kaipaisin siis vain samanhenkistä (eli ei mitään sielunkumppanuutta haluavaa vaan mukavan kaverisuhteen) seuraa kahville, lounaalle, leffaan, shoppailemaan tms.

Ap:llä on asiat ihan täydellisesti. Ei lapsia mutta mies. Ja yksin. Paremmin ei voisi olla. Niin ja vielä sosiaalinen työ. Mitä valitat? Elä onnellisena elämäsi loppuun asti.

Samaistuin kyllä. Tuskin tuolle on mitään tehtävissä. Itse haaveilen välillä naisystävästä, jonka kanssa voisi olla intiimisti ja jakaa tunteita sekä kokemuksia. Muuten olen kyllä täysin tyytyväinen elämääni.

Mä olen samanlainen. Mulle on lätkitty diagnoosejakin. Sulla on tosin vielä enemmän sosiaalista elämää kuin mulla. Olen tekemisissä vain sisarukseni kanssa yleensä. Ei ole kavereita eikä ystäviä. Parisuhdettakaan en tunnu kestävän. Koitan painia vastaan, kun en halua syrjäytyä yhteiskunnasta. Nyt sinkkuna ja työttömänä valun helposti sellaiseen tyytyväiseen yksinäiseen kuplaan. Haluaisin kuitenkin vielä kouluttautua ja saada sitten työpaikan.

Vuosia aivotohtoreilla ravanneena sanoisin, että jos asiasta ei ole haittaa sen kummemmin, niin ei se ole sairaus. Normaalia se ei ehkä ole, muttei kaiken pidäkään olla.

Mussa on kummallista ehkä se, että pystyn esiintymään tosi itsevarmasti ja vaikutan ihan sosiaaliselta. Kun en ole ujo. Ei ole tarvetta tehdä kehenkään vaikutusta, enkä välitä muusta kuin siitä, että sosiaaliset tilanteet olisi kaikille mahdollisimman helppoja. Monet ekstrovertitkin on ujoja. Olen kuulemma hyvä keskustelija, eikä musta uskoisi, että elän erakkona. Epäillään paniikkihäiriöitä ja ties mitä. Mulla vain on tällainen luonne. Suvussa on monta muutakin samanlaista. Epäilen, että meillä on joku erakkogeeni, johon yhdistyy jostain syystä hyvät puheenlahjat.

Vaikeinta tämä oli alle 25-vuotiaana, kun painetta tuli joka puolelta. Olisi pitänyt verkostoitua ja ties mitä. Paloin loppuun tuolloin.

Jos jotain voi tehdä, niin se on itsensä hyväksyminen. Eihän itselleen mitään mahda. Jos elämä on hyvää ja siinä pärjää hyvin päivästä toiseen, niin asiat on oikeastaan hyvin.

Minulle ei ainakaan mitenkään outoa! Itse tunnen samalla tavalla.

Työskentelen sairaalassa jossa työt tehdään tiiminä. Olen lähellä potilaita , omaisia ja kollegoita, erilaisia ihmisiä koko päivän. Kyllä vaadin yksityisyyttä työn jälkeen!

Tarvitsen paljon omaa tilaa. En halua edes parisuhdetta koska en jaksaisi toisen jatkuvaa läsnäoloa ja asioihin puuttumista. Nautin yksin olosta kotona, ulkona luonnossa tai vaikka kaupungin vilinässä tarkkaillen ihmisiä. 

Pidän ihmisistä ja rakastan työtäni! En vain ole sillä tavalla sosiaalinen että minulla olisi tarvetta ympäröidä itseäni ystävillä ja tutuilla. Kun tunnen seuran tarvetta hakeudun seuraan. Minulla on yksi ainut todellinen sydänystävä jonka kanssa näemme satunnaisesti koska asumme eri maissa. Joka kerta kuitenkin ystävyys on yhtä syvä ja jatkuu siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. 

Meitä on erilaisia.

Mä aina ihmettelen, kuinka parisuhteessa olevat ovat muka yksin.

Olen samanlainen. Sosiaalinen työ, perhe ja pari hyvää ystävää riittää minulle. Kaipaan aikaa olla yksin. Johtunee myös siitä, että olen ainut lapsi ja tottunut olemaan yksin. Sitten, kun saan omassa rauhassa välillä ladata akkuja, olen taas mielelläni seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Mä aina ihmettelen, kuinka parisuhteessa olevat ovat muka yksin.

Samoin. Haaveilenko turhaan kumppanista, jolta saisi sekä seksiä että ystävyyttä? Mitä ihmettä te teette sellaisissa parisuhteissa, joissa olette yksin? Asutteko eri kaupungeissa vai mikä on?

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen. Sosiaalinen työ, perhe ja pari hyvää ystävää riittää minulle. Kaipaan aikaa olla yksin. Johtunee myös siitä, että olen ainut lapsi ja tottunut olemaan yksin. Sitten, kun saan omassa rauhassa välillä ladata akkuja, olen taas mielelläni seurassa.

Eiköhän tällainen elämä ole suomalaisilla jo ihan geeneissä?

On aina huojentavaa kuulla, että on muitakin erakkoja.

Itselläni on unelmieni mies. Ja yksi kaveri, joka tosin asuu ulkomailla eikä hänestä kuule kuin harvakseltaan. Ulkoisesti minusta ei uskoisi, että viihdyn parhaiten yksin, koska olen sosiaalinen ja kupliva persoona. En oikeastaan edes välitä muiden ihmisten seurasta (paitsi perheeni ja kumppanini). :D Suurin osa ihmisistä jopa ärsyttää, koska he eivät omaa hyviä käytöstapoja eivätkä osaa ottaa kanssaihmisiä huomioon. Ihan pienetkin teot ärsyttävät minua, esim. bussiin noustessa ei iäkkäämpiä päästetä ensin sisään, ovea ei pidetä auki takana tulevalle jne. Siispä parasta on olla vain omissa oloissaan.

Välillä tämä mietityttää, mutta yksikin käynti esim. ostoskeskuksessa riittää huomaamaan, että parempi näin. Aloitan pian opiskelut, ja takuulla tämä yksin viihtyminen tulee korostumaan koulussa olemisen yhteydessä.

Outo olen ja sen tiedostan.

Kiva kuulla, että on muitakin kaltaisia! Kommentoin tuohon parisuhdeasiaan, että ei ole oikeasti sama asia, onko ystävä joku muu kuin oma puoliso. Koen, että puolisoni on rakkaani ja kyllä, paras ja ainoa ystävä myös mutta toisaalta joskus kaipaan, miten sen sanoisin, samanhenkistä naisseuraa. Sellaista, jossa voisi puhua muodista, pukeutumisesta, meikeistä, maailman tapahtumista ja elämästä. Miestäni ei kiinnosta nuo ensin mainitut, jotka tavallaan ovat mun mielenkiintoni kohteita. Olisi kivaa vaikka slumppalasillisella höpötellä jonkun tyttökaverin kanssa vaatteista tai muusta hömpästä. Ap

Ja pakko lisätä vielä: en koe olevani yksin jos olen mieheni kanssa. Hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka seura ei kyllästytä suurissakaan määrin vuosikymmenenkään jälkeen mutta tarvitsen silti omaa tilaa ja toisaalta tuntuu, että muutakin seuraa joskus. Ap

Täällä on myös yksi yksin viihtyvä nuori nainen! Avomies ja kissa ovat asuinkumppanini, enkä yleensä muuta seuraa kaipaakaan. Ja on ihanaa olla yksin, kun mies on muualla, saisi olla useamminkin :D Tuntuu et mua pidetään outona tai jotenki reppanana koska olen paljon yksin, mieheltä usein kysellään missä mä olen, kun hän on yksin viihteellä yms (toki joskus harvoin olen mukanakin). Pari ystävää löytyy, toista näen n kk:n välein ja toista n kerran vuodessa, kun on välimatkaa. Perhe asuu toisella paikkakunnalla ja siellä käyn parin kk:n välein, sisarukset ovat mulle tärkeitä. Miestä en ota yleensä mukaan ja tätäkin jotkut ihmettelee, kun ilmeisesti olisi normaalimpaa parisuhteessa mennä ja tehdä aina yhdessä. Itse en jaksaisi sellaista suhdetta ja siksi olenkin onnellinen, että mieheni kanssa tämä homma toimii. Ja olen myös onnellinen kun olen löytänyt melko itsenäisen työn, asiakaspalvelua on kyllä, mutta se on mielestäni ihan eri asia kuin et tarttis työkaverin kanssa kokoajan kaveerata ja tehdä yhteistyötä.

Välillä olen kokenut ahdistusta siitä et olen niin erilainen kuin mitä pidetään yleisesti normaalina, mut olen aika hyvin oppinut hyväksymään itseni tällaisena. Joskus yritin aktiivisemmin tutustua ihmisiin, mutta ystävyysasteelle pääseminen tuntuu niin kovin vaivalloiselta ja yleensä yhden-parin tapaamisen jälkeen kaveruudet on kuivuneet kasaan. Mulla tulee niin harvoin semmosta seurankaipuu-fiilistä, et vaikeaa ystävystyä kenenkään kanssa, ellei toinen osapuoli ole aktiivisempi. Mut olishan se kivaa et olis joku jolle vois spontaanisti soittaa ja kysyä vaikka kahville tai kirpparille tms, mut se ei tunnu toimivan nykymaailmassa mitenkään, kun kaikki on niin kiireisiä ja kaikki pitäis sopia viikkoja aiemmin..

Mut oli miten oli, tällä hetkellä tunnen itseni todella onnelliseksi. Olen löytänyt sellaisen elämäntavan, joka mulle sopii hyvin, enkä enää välitä että monet muut ajattelee et nuorena pitäis mennä ja bilettää ja somettaa ja ties mitä, kun ei yhtään kiinnosta. Vietän rauhassa rauhallista elämääni, jossa vapaa-aika kuluu pelaillen, leffoja/sarjoja katsoen, maailman menoa seuraten, ruokaa laittaen, kissaa rapsutellen, miehen kanssa hassutellen ymsyms :)