Mikä yksinhuoltajuudessa on rankkaa? Vai onko se ollenkaan rankkaa?

Jaan itseäni baarissa kun muksu iskällä.

Ei ole rankkaa:)Ei tarvitse tehdä niinkuin mies määräilee ja elämä on paljon rennompaa ilman parisuhdeongelmia,riitoja.. ja ajan voi täysin keskittää lapseen.

Ei ollenkaan niin rankkaa,kuin silloin kun on juoppo kusipää mies vielä lisärasitteena.

Ei ole rankkaa, jos on tukijoukkoja. Sekin tietysti auttaa, että lapsi on helppo.

Ja meillä auttaa se, että me ollaan oltu kahdestaan alusta saakka. Meillä on tosi kiva elämä kahdestaan, vaikea tähän olisi heti kuvitella toista aikuista.

Ei kai se rankkaa ole, jos lapsen isä ei ole rasitteena. Vielä parempi, jos lapsi saatu aikaan hedelmöitysklinikalla.

Silloin varmaan vaan rankkaa jos lapsen isä on sekopää, lapsi on sairas tai äidillä masennus tai muita mt-ongelmia.

Muuten ok, mutta isä ei maksa elareita ollenkaan, vaikka lapsi on jo iso ja tarvitsee kaikkea.

Olen kahden lapsen, nyt jo isoja, yh. Erosimme kun lapset oli vielä pieniä.

Olen kai omituinen mutta nautin elämästä lasten kanssa kolmistaan! Meistä tuli hyvin läheisiä ja sitä olemme edelleen. Olihan tietysti monta rankkaa vaihetta, mutta koskaan en ole katunut yhksi jäämistä!

Lapset on saaneet kaiken tarpeellisen ja vieläpä tarpeetontakin. Olemme matkustelleet ja viettäneet kivaa aikaa yhdessä. 

En ole saanut mitään apua isovanhemmilta koska isäni on ajat sitten kuollut ja äitiäni ei tippaakaan kiinnostanut. Miehen puolelta toisen lapsen kummit, miehen veli ja vaimonsa, ovat pysyneet ystävinä, muu perhe kaikkosi. 

Kyllä terve vahva nainen pärjää! Mies ei ole mikään onnen tae, ei todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Muuten ok, mutta isä ei maksa elareita ollenkaan, vaikka lapsi on jo iso ja tarvitsee kaikkea.

Kela maksaa

Vaikeimpia tilanteita olivat juhlapyhät. Uudet vuodet jne.

Onnekseni minulla oli ystäviä - perheellisiä, jotka ottivat minut ja poikani ilomielen mukaan bileisiin.

Olin suht. ok-tuloinen, mutta en silti voinut shoppailla ihan mitä vain. Kävimme kuitenkin joka vuosi etelänlomalla ja lyhemmällä kaupunkilomalla. Poika on aikuisena kysynyt minulta, miten onnistuin siinä.

Rankkaa: "erikoistilanteet", jolloin ei ole toista vanhempaa auttamassa, esimerkiksi omat tai lapsen sairastelut. Myös kasvatustilanteissa kaipaisin välillä sitä, että voisin pyytää toista vanhempaa ottamaan kopin silloin, kun itsellä uhkaa mennä kuppi nurin vaikkapa uhmaikäisen kanssa. Ei siinä auta kuin hengittää ja rauhoittua, ja vaikka poistua hetkeksi tilanteesta. Myös sitä kaipaan tällä hetkellä, että voisin vain ilmoittaa että lähdenpä lenkille ja sitten vain lähteä lenkille. Lyhytkin oma juttu vaatii aina lapsenvanhdin pyytämisen ja järjestelyn. Toki tämä helpottaa kun lapsi kasvaa.

Ihanaa: se tavallinen lapsiperhearki mikä muillakin. Myös se, että saa toimia täysin oman ohjelman ja aikataulun mukaan. Ja toisaalta myös se, ettei tarvitse vääntää kenenkään kanssa esimerkiksi eriävistä mielipiteistä kasvatuksen tms suhteen. Eikä tarvitse harmistua muihin kuin omaan toimintaansa vanhempana :D