Lue keskustelun säännöt.
Yli 11 000 suomalaista kuoli Stalinin vainoissa, heidän lapsiaan pidettiin Neuvostoliiton vihollisina – uusi kirja valottaa karuja kohtaloita
29.11.2017 |
Myös suomalaisia lapsia kuoli Neuvostoliitossa kylmään ja nälkään. Jotkut tappoivat itsensä.
Tuottelias latvialainen historiantutkija Jānis Riekstiņš esittelee uudessa kirjassaan lapset, joista neuvostovalta teki isättömiä ja äidittömiä. Kirjan nimi on Boļševiku terora bāreņi 1918–1938, eli vapaasti suomentaen Bolshevikkiterrorin orvot 1918–1938.
Joulukuun kolmantena päivänä heitäkin muistetaan, kun Latvia viettää kansanmurhan uhreiksi Neuvostoliitossa joutuneiden maanmiesten 80-vuotismuistopäivää.
Murhenäytelmä koskee myös Venäjän suomalaisten lapsia.
Paljon orpoja ”syntyi” suuren terrorin aikana 1937–38, jolloin juuri suomalaiset olivat suurimmassa vaarassa. Vanhemmilta vietiin lapsia, joita myöhemmin etsittiin turhaan ja jotka eivät saaneet koskaan tietoa perheensä kohtalosta.
Stalinin terrori vaati tuolloin ainakin yli 11 000 suomalaisen miehen ja naisen hengen. Dosentti Irina Takalan kokoamaan listaan sisältyvät eräissä tärkeissä asutuskeskuksissa selvitetyt uhrien nimet. Oikea luku on suurempi – hyvinkin kaksinkertainen, arvioivat suomalaistutkijat.
Uhrit olivat lähinnä Suomen punapakolaisia, amerikansuomalaisia ja 1930-luvulla työtä hakeneita loikkareita. Antti Tuurin romaani Ikitie ja sen pohjalta tehty elokuva ovat ajankohtainen muistutus heidän kohtalostaan.
Osa uhreista oli siis muuttanut Neuvostoliittoon siksi, että he halusivat osallistua neuvostososialismin rakentamiseen. Vainoharhainen Stalin kuitenkin pelkäsi vakoojia ja pettureita ja alkoi vainota kaikkia maahanmuuttajia ja vähemmistökansallisuuksia.
Riekstiņš, itsekin entinen lastenkotiasukki, muistuttaa, että neuvostovalta alusta asti rankaisi valitsemiensa uhrien perheenjäseniä ja sukulaisia. Se käytti lapsiakin panttivankeina sekä koston ja uudelleenkasvatuksen kohteina, samoin leirien työvoimana.
Tuomittujen ”yhteiskunnallisesti vaaralliset” lapset oli sijoitettava neuvostovallan laitoksiin tai annettava poliittisesti luotettavien henkilöiden huostaan. Vauvat saivat olla äitien kanssa vankilassa tai leirillä parivuotiaiksi, sitten heidätkin riistettiin pois. Nuoret, jotka eivät olleet ilmiantaneet vanhempiaan, piti tuomita automaattisesti.
Kommentit (6)
Kun lapset täyttivät 16 vuotta, heille tarjottiin neuvostopassia, johon heidät merkittiin venäläisiksi. Kotiin kaipaavia valistettiin, että Suomessa elettiin kurjuudessa, nälässä ja kapitalistien palkkaorjuudessa.
Lapset tekivät vaitiolositoumuksen. Kokemukset mursivat heidät. He pelkäsivät. Heidät oli leimattu loppuiäksi.
Suomen valtiovalta tiesi mitä rajan takana mitä tapahtui, muttei voinut Stalinin aikana tehdä paljon venäjänsuomalaisten hyväksi. Heitä ei aina tahdottukaan saada takaisin kotimaahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riekstinsin antama arvio 11.000:n suomalaisen kuolemasta Stalinin vainopjen aikana lienee varsin alimitoitettu. Suomalaiset ja venäläiset tutkijat ovat päässeet lukumääriin 35-40.000.
Minulle vainojen uhrien lukumäärä ja heidän henkilötaustansa valkenivat 1990-luvulla kun erään Käräjäoikeuden istunnoissa julistettiin kuolleiksi suomalaisia joista ei oltu saatu tietoja, tai joita ei oltu tavoitettu 50:een vuoteen. Tarkastelelssani henkilölistoja mitä näistä ihmisistä tiedettiin heidän katoamishetkellään luin hämmästyksekseni kaikkien, jopa kokonaisten perheiden kohdalta, "muuttanut Neuvostoliittoon" tai "kadonnut Neuvostoliitossa".
Näissä luetteloissa oli joidenkin itä- ja pohjois-suomalaisten kuntien joukossa niin paljon itänapuriimme menneitä, että kun suhteututin itänaapuriin kadonneiden lukumäärän heidän kotikuntansa väestömäärään, joissakin kunnissa kyse oli jopa viidenneksestä koko kunnan väestöstä. -Suomen Kommunistinen Puolue oli värväystoiminnassaan erityisen tehokas. Ihmissalakuljetusreitit rajan ylitse toimivat kuin automaatti.
Suurin osa suomalaisista lähti itään pahimpina lamavuosina 1930-1932, mutta muuttoliike jatkui Suomen Kommunistisen Puolueen värvärien johtamana aina Talvisotaan saakka. Jopa jatkosodan jälkeenkin lähti vielä muutama kourallinen "sosialismin rakentajia" vankileireille Neuvostoliittoon.
1930-luvulla suomalaisia loikkasi myös takaisin Neuvostoliitosta. Heidän kauttaan saatiin tietää mikä suomalaisia Neuvostoliitossa oli odottanut. Tuon aikakauden lehdistössä ja radiossa myös haastateltiin näitä paluuloikkareita, joten Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten kohtalo oli yleisesti tiedossa.
Neuvostoliitto näki suurta vaivaa vaientaessaan paluuloikkareita Suomessa. Vielä 1980-luvullakin olin tilanteessa, jossa idästä tullut "valvoja" kävi tapaamassa 1938 Suomeen takaisin loikannutta ex-kommunistia, joka oli sukulaiseni, ja vaatimassa vaikenemista kokemuksistaan Stalinin Neuvostoliitossa "yleisen ja yhteisen edun nimissä".
Vierailija kirjoitti:
Riekstinsin antama arvio 11.000:n suomalaisen kuolemasta Stalinin vainopjen aikana lienee varsin alimitoitettu. Suomalaiset ja venäläiset tutkijat ovat päässeet lukumääriin 35-40.000.
Minulle vainojen uhrien lukumäärä ja heidän henkilötaustansa valkenivat 1990-luvulla kun erään Käräjäoikeuden istunnoissa julistettiin kuolleiksi suomalaisia joista ei oltu saatu tietoja, tai joita ei oltu tavoitettu 50:een vuoteen. Tarkastelelssani henkilölistoja mitä näistä ihmisistä tiedettiin heidän katoamishetkellään luin hämmästyksekseni kaikkien, jopa kokonaisten perheiden kohdalta, "muuttanut Neuvostoliittoon" tai "kadonnut Neuvostoliitossa".
Näissä luetteloissa oli joidenkin itä- ja pohjois-suomalaisten kuntien joukossa niin paljon itänapuriimme menneitä, että kun suhteututin itänaapuriin kadonneiden lukumäärän heidän kotikuntansa väestömäärään, joissakin kunnissa kyse oli jopa viidenneksestä koko kunnan väestöstä. -Suomen Kommunistinen Puolue oli värväystoiminnassaan erityisen tehokas. Ihmissalakuljetusreitit rajan ylitse toimivat kuin automaatti.
Suurin osa suomalaisista lähti itään pahimpina lamavuosina 1930-1932, mutta muuttoliike jatkui Suomen Kommunistisen Puolueen värvärien johtamana aina Talvisotaan saakka. Jopa jatkosodan jälkeenkin lähti vielä muutama kourallinen "sosialismin rakentajia" vankileireille Neuvostoliittoon.
1930-luvulla suomalaisia loikkasi myös takaisin Neuvostoliitosta. Heidän kauttaan saatiin tietää mikä suomalaisia Neuvostoliitossa oli odottanut. Tuon aikakauden lehdistössä ja radiossa myös haastateltiin näitä paluuloikkareita, joten Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten kohtalo oli yleisesti tiedossa.
Neuvostoliitto näki suurta vaivaa vaientaessaan paluuloikkareita Suomessa. Vielä 1980-luvullakin olin tilanteessa, jossa idästä tullut "valvoja" kävi tapaamassa 1938 Suomeen takaisin loikannutta ex-kommunistia, joka oli sukulaiseni, ja vaatimassa vaikenemista kokemuksistaan Stalinin Neuvostoliitossa "yleisen ja yhteisen edun nimissä".
kommunisteilla on niin paljon anteeksi pyydettävää, ettei se loppuisi koskaan.
http://www.kysy.fi/kysymys/onko-missaan-luetteloa-1920-luvulla-neuvosto…
Karu aihe ja jokaisen tästä kiinnostuneen kannattaa katsoa Ikitie elokuva. Neuvostoliitto oli aivan paska valtio.
Riekstiņš ei kerro suomalaislapsista, mutta olen ollut yhteydessä kymmeniin kootessani kirjaa Meillä ei kotia täällä (Otava 1997) ja sen jälkeen.
Salainen poliisi NKVD vei lapset vastaanottokeskuksiin, mistä heidät jaettiin lastenkoteihin tai työsiirtoloihin. Muita lapsia ja työntekijöitä valistettiin, että tulijat olivat kansanvihollisten ja isänmaanpettureiden lapsia.
Suomalaislapsia pilkattiin ja heiteltiin kivillä. Heitä haukuttiin trotskilaisiksi ja sfinkeiksi. Isommat lapset kiduttivat heitä. Heidän oli kiitettävä Stalinia onnellisesta lapsuudestaan.
Riekstiņšin mukaan periaate oli, että sisarukset erotettiin toisistaan ja vietiin kauas asuinseuduiltaan. Omia leluja ei saanut ottaa mukaan. Vain venäjää sai puhua.
”Rukoilkaa, että pääsemme pian taas yhteen. Opiskelkaa ahkerasti. Muistakaa, että olemme suomalaisia.” Näin muistelevat Eila ja Irma Wahlstén äitinsä sanoneen, kun NKVD-sotilaat veivät heidät Tšeljabinskin asemalta eri orpokoteihin tammikuussa 1938. Kun Irma kieltäytyi kiittämästä Stalinia ruuasta, otti opettaja lautasen ja löi sillä tyttöä päähän.
Ompelija Hilda Lindqvistiltä vietiin kaksi lasta, Ilpo ja Vuokko, eikä heistä enää milloinkaan kuultu. Leirituomion jälkeen äiti kyseli heitä, ja viranomaiset ilmoittivat: ”Lapsia ei ole ollut olemassakaan.”
Pienen kotkalaisen Keijo Markkasen viimeinen kirje lastenkodista tuli vuonna 1939. Hän katosi, ja Siperiaan jouduttuaan isä ei jaksanut tai uskaltanut etsiä häntä. Suomesta 1997 tulleeseen kyselyyn vastattiin: ”Ei mitään tietoja.”
Arvo ja Kerttu Järvinen Nastolasta loikkasivat työn perässä itään vuonna 1932. Arvo teloitettiin, Kerttu päätyi Siperiaan. Tyttäret Helli ja Sinikka katosivat, pojasta ei ole edes nimeä tiedossa.
Salainen poliisi valokuvasi lapset, otti sormenjäljet ja antoi heille numerot. Nimet vaihdettiin usein venäläisiksi, ja syntymäaikakin saatettiin vaihtaa.
Näin taattiin, etteivät lapset myöhemmin löytäneet omaisiaan – eikä heitä löydetty. Tavoite oli, että he unohtaisivat vanhempansa, maansa ja kielensä. Osa lapsista alkoi pelätä ja vihata vanhempiaan.
Esimerkiksi Saimi Heikkilän pojat Reino ja Arvi joutuivat lastenkotiin. Kun Reino löytyi, hän ”kielsi” äitinsä. Arvi karkasi ja liittyi varaskoplaan.
Ne, jotka muistivat jonkin osoitteen Suomessa, onnistuivat joskus lähettämään hätähuutoja pyytäen vaatteita ja kenkiä ja valittaen nälkää. Lapset kirjoittivat – turhaan – myös Neuvostoliiton johtomiehille.
Olot olivat kurjat etenkin sodan aikana ja sen jälkeen. Suomalaislapset kertovat, etteivät saaneet leipää kuukausiin vaan söivät pilaantuneita kaaleja ja punajuuria.
Orpokodit olivat likaisia ja tupaten täysiä. Lapsia kuoli kylmään, nälkään ja sairauksiin. Suomalaislapset kertovat, että jotkut heidän joukostaan tekivät itsemurhan hirttäytymällä tai heittäytymällä junan alle.
Lapset oppivat kiroilemaan, varastamaan, tappelemaan ja karkailemaan. Joistakin tuli kulkureita ja kerjäläisiä.
Suomalaiset kertovat, etteivät ulkomaalaisten ”kansanvihollisten” lapset saaneet opiskella yliopistossa, asua kaupungeissa tai toimia tietyissä ammateissa.
Suomesta lapsina tulleita epäiltiin vakoojiksi ja heitä kuulusteltiin kuten aikuisia. Yleensä yhden yön kuulustelu riitti, ja nuori tunnusti olevansa vakooja ja kuuluvansa fasistiseen terroristiseen salaliittoon.