Lue keskustelun säännöt.
Mikä minua vaivaa miesasioissa, vertaistukea tai järjen ääntä?
04.11.2017 |
Huomaan jälleen pyöritteleväni mielessä ihan ihmeellisiä ajatuksia. Olen ollut harrastuksen kautta tekemisissä erään miehen kanssa ja olemme kaverustuneet, pidämme joskus myös yhteyttä harrastuksen ulkopuolella. Tapaamme kuitenkin useamman kerran viikossa.
Olen ollut huomaavinani outoa käytöstä itseltäni; kun emme ole tekemisissä, huomaan usein ajattelevani ja tavallaan "ikävöiväni" häntä ja kun tapaamme, hakeudun mielelläni hänen seuraansa - kunnes yhtäkkiä siinä hänen seurassaan rupeaakin ahdistamaan ja huomaan haluavani pois siitä. Kunnes sitten taas eri tilassa mietin, että olisipa kiva jutella hänen kanssaan. Outoa, kyllä.
Nyt taas esimerkiksi kotona saatan "yllättää" itseni miettimässä häntä, mutta sitten aivot alkavat syöttää kielteisiä ajatuksia, oikein etsimällä etsimään hänestä syitä miksi en voisi ajatella häntä, siis jotain ihan päättömiä ajatuksia, tyyliin "no eihän se edes pukeudu kivasti", eli jotain täyttä typeryyttä.
Tavallaan tulkitsisin itsestäni niin, että jollain tasolla olen tykästynyt häneen, mutta ikään kuin en antaisi itseni olla, ja ikään kuin yrittäisin kieltää itseäni tuntemasta niin. Herraisä että voi olla typerä pää, eihän hänkään ole sanallakaan ilmaissut mitään, olemme olleet täysin kaveripohjalla (joskin tiedän hänen olevan sinkku).
Olen itse ollut vuosia sinkku, enkä oikeastaan usein ole ollut ihastunut. Yleensä hakeudun tilanteisiin, joiden tiedän jo valmiiksi johtavan pettymyksiin (en tarkoita jännämiehiä, vaan selkeitä yhden illan juttuja tms.), en siis tiedä että pelkäänkö jotain oikeita tunteita vai olenko vain tunnevammainen tai muuten vaan outo. Ja nyt siis kyse ei ole edes tapailusta tai molemminpuolisesta kiinnostuksesta, vaan nimenomaan pelkistä ajatuksista - ja sekös laittaa ihmettelemään omaa käytöstä ja ajatuksia entistä enemmän. Jos ikää joku kysyy, niin molemmat olemme himpun alle 30.
Kommentit (14)
Hyvää analyysiä 2:lta. Haluaisin parisuhteen, toisaalta pidän ja tarvitsen itsenäistä elämää. Toisaalta kaipaan syliä ja läheisyyttä, toisaalta inhoan kehoani niin etten voisi sallia ketään lähelle. Eli halua läheisempään kanssakäymiseen olisi, mutta kunkin itse rakentamat tai kehittelemä esteet ovat tiellä. On itsestä kiinni pitääkö elämän entisellään vai ottaako riskejä. Toistaiseksi olen vetäytynyt ja pitäytynyt yksinäisyydessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas olen kokenut yhden illan jutut / seksisuhteet itselleni aina helpoimmiksi, koska silloin kukaan ei ole henkisesti lähellä tai ihon alla - periaatteessa en siis tule satutetuksi, vaikka uskonkin tilanteeni olevan niin, että olen ns. kovettanut itseni "tunteettomaksi" ja opettanut itseni ajattelemaan, että etäisyys, kylmyys ja fyysisyys on se mitä haluan - vaikka pohjimmiltani taidan oikeastaan ajatella juuri toisin, mutta en uskalla "antautua" ja päästää ketään liian lähelle.
Niinpä minun on helppoa heittäytyä vaikka yhden illan juttuun, koska tiedän mihin ryhdyn -> ei soittoja perään, ei tunteita, ei itsensä riisumista haavoittuvaiseksi -> ei surua. Vaikka välillä sitten löydänkin itseni miettimästä sitä, miten ihanaa olisi jos joskus olisi joku, kenen kanssa olla oikeasti oma itsensä, lähekkäin ja nimenomaan henkisesti riisuttuna.
Enemmän taidan pelätä sitä itseni totaalista paljastamista, itseni alttiiksi asettamista kuin toisen epätäydellisyyttä tai sitä, ettei toinen vastaisikaan kuvitelmia. Vaikka huomaanhan nytkin ajattelevani nimenomaan pinnallisia, kielteisiä tunteita - kuten hiustyyliä tai pukeutumista. Naurettavaa, vaikkakin samalla vähän surullisen säälittävää...
Ap
Itae tajusin vasta 35-vuotiaana, että haluan parisuhteeseen. Siihen asti olin aina vain vähön ihastunut ja usein juuri sellaisiin tyypeihin, joiden kanssa ei olisi mitään järkevää tulevaisuutta luvassa.
Nykyisen mieheni tapaamisessa ajattelin, ettei tämä nyt ainakaan voi olla minun tuleva mieheni. Mutta tapailimme ja juttelimme. Rakastuimme toisiimme hitaasti, tunnusten ja rehellisesti tunteistamme puhuen.
Tajuan nyt, että olin aiemmin sitoutumiskammoinen. En olisi halunnut tehdä uhrauksia parisuhteen vuoksi tai luopua ajatuksesta, että aina joku voisi olla parempikin. Nyt elämä on aika tasaista ja joidenkin mielestä kenties tylsää. Mutta rakastamme toisiamme todella paljon enkä enää voi kuvitella elämää yksin.
Ehdota rohkeasti tapaamista. Jutelkaa. Jos ei natsaa, niin sitten ei. Luovu siitä ajatuksesta, että "saat" olla ihastunut vain kaukaa katsellen. Miteti, minkälaisen tarinan punot rakkautesi etsimisestä ja löytämisestä. Siinä, että paljastaa tunteensa toiselle aikuiselle (joka ei ole varattu), ei ole mitäön pahaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olen kokenut yhden illan jutut / seksisuhteet itselleni aina helpoimmiksi, koska silloin kukaan ei ole henkisesti lähellä tai ihon alla - periaatteessa en siis tule satutetuksi, vaikka uskonkin tilanteeni olevan niin, että olen ns. kovettanut itseni "tunteettomaksi" ja opettanut itseni ajattelemaan, että etäisyys, kylmyys ja fyysisyys on se mitä haluan - vaikka pohjimmiltani taidan oikeastaan ajatella juuri toisin, mutta en uskalla "antautua" ja päästää ketään liian lähelle.
Niinpä minun on helppoa heittäytyä vaikka yhden illan juttuun, koska tiedän mihin ryhdyn -> ei soittoja perään, ei tunteita, ei itsensä riisumista haavoittuvaiseksi -> ei surua. Vaikka välillä sitten löydänkin itseni miettimästä sitä, miten ihanaa olisi jos joskus olisi joku, kenen kanssa olla oikeasti oma itsensä, lähekkäin ja nimenomaan henkisesti riisuttuna.
Enemmän taidan pelätä sitä itseni totaalista paljastamista, itseni alttiiksi asettamista kuin toisen epätäydellisyyttä tai sitä, ettei toinen vastaisikaan kuvitelmia. Vaikka huomaanhan nytkin ajattelevani nimenomaan pinnallisia, kielteisiä tunteita - kuten hiustyyliä tai pukeutumista. Naurettavaa, vaikkakin samalla vähän surullisen säälittävää...
Ap
Valaisevaa itse tutkiskelua. On aina hyvä ja eteenpäin vievää, jps ja kun osaa aloittaa siitä, että on itselleen rehellinen. - Itseäni taas toisinaan turhauttaa se, että luonto pistää vastaan, enkä osaa antautua ja asettaa itseäni vain yhdenyön jutun vietäväksi. - Nainen oli viimeksi kieltämättä jälkeenpäin ajateltuna hivenen hölmistyneen näköinen kun saatoin hänet kotiinsa - Ovella halattuamme ja toivotettuani hyvää yötä en edennytkään hänen kanssaan enää pidemmälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä ap pelkää ihastuksen olevan (myönteisellä tavalla) henkisesti vahvempi ja kypsempi?
Minkälainen lapsuutesi on ollut, kun olet noin varautunut ja ahdistunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 5, sehän tässä onkin pointtina, kun en tiedä edes olenko ihastunut vai miksikä tätä tilaa kutsuisi - kun ensin "ikävöin", hakeudun seuraan, sitten ahdistun ja hakeudun pois seurasta ja taas huomaan toivovani pääseväni hänen seuraansa.
Eli jatkuvaa päänsisäistä kamppailua, samalla kun huomaan ajattelevani häntä alkaakin "toinen ääni" suoltamaan kielteisiä ajatuksia, ikään kuin "moittien" niitä myönteisiä ajatuksia.
En tiedä, saat(te)ko kiinni selityksestäni, sillä kyse ei ole siitä ettenkö uskaltaisi ehdottaa tapaamista - olen hyvin aloitteellinen ja rohkea yleisesti miesten kanssa, eli jos jotain miestä haluan tavalla tai toisella niin myös teen aloitteen. Siksi tämä nykyinen "tilanteeni" niin kovasti itseänikin hämmentää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minkälainen lapsuutesi on ollut, kun olet noin varautunut ja ahdistunut?
Lyhyesti sanottuna melko huono. Tavallaan puitteet hyvät, mutta pään sisäinen sekamelska on luonut epäonnistumisia, negatiivisia kokemuksia ja huonoja kokemuksia niin ihmissuhteissa kuin koulutielläkin yms., eli itsetunto ja -arvostus on aika minimissään. Koen itseni hyväksi mm. työssäni ja harrastuksessani, tiedän olevani osaava ja onnistuvani, mutta jälleen kun kyse on vain minusta ja "ihoni alaisuudesta" niin olen ihan hukassa. Mikä kai ilmeneekin jo pelkästään näistä viesteistä :D
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän nuo tunteet ole aika normaaleja ja tavallaan järkeviäkin. Nykyään ei ole mitään turvaa ja suojaa suhteissa. Jokainen on monella tapaa sen toisen armoilla. On ihan luonnollista epäröidä ja pelätä sydänsuruja.
Täytyy kuunnella itseään ja edetä hitaasti, omassa tahdissaan, kun haluaa tutustua toiseen vakavasti. Ei sitä edes tarvitse analysoida niin kauheasti, ihan normaalia tuo on, koska harva kykenee luottamaan vieraaseen ihmiseen tai edes hahmottamaan sitä mitkä omat tunteet jotain tyyppiä kohtaan tulevan olemaan ehkä kuukauden päästä. Suhde rakentuu askel askeleelta, eikä niin että päätät sekunnissa, että tässä se on.
Suomessa tuntuu että ihmisillä on joku ulkoatuleva sääntökirja että miten pitää elää, miten reagoida ja miten tuntea. Oikeasti, sellaista ei ole. Jokaisen pitää vaan tutkailla omia munaskuitaan että miltä tuntuu ja mennä sen mukaan.
Päivä kerrallaan, sano meidän mummo, ja se on hyvä sääntö.
Täällä toinen samanlainen. Olen miettinyt monesti, että tämän on pakko olla tunnevamma. Kevyet tapailut/ säädöt onnistuu hillittömällä itsevarmuusella, koska hallitsen tunteeni (koska niitä ei silloin juurikaan ole)-mutta kun oikeat tunteet tulee peliin,tunnen itseni todella haavoittuvaksi ja heikoksi. Ikävöin ja ahdistun vuorotellen. Kuulostelen koko ajan omia tunteitani ja koitan lukea signaaleita toisesta, jotta voin lähteä karkuun heti, jos toinen näyttää kyllästymisen merkkejä. En ikinä ripustautuisi toiseen, se on ahdistavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen samanlainen. Olen miettinyt monesti, että tämän on pakko olla tunnevamma. Kevyet tapailut/ säädöt onnistuu hillittömällä itsevarmuusella, koska hallitsen tunteeni (koska niitä ei silloin juurikaan ole)-mutta kun oikeat tunteet tulee peliin,tunnen itseni todella haavoittuvaksi ja heikoksi. Ikävöin ja ahdistun vuorotellen. Kuulostelen koko ajan omia tunteitani ja koitan lukea signaaleita toisesta, jotta voin lähteä karkuun heti, jos toinen näyttää kyllästymisen merkkejä. En ikinä ripustautuisi toiseen, se on ahdistavaa.
Tavallaan tässä kohtaa olisi ehkä helppo syyttää osaksi myös kulttuuriamme, joka paljossa ihannoi sitä, että jokaisen meistä tulee pärjätä ja tulla toimeen yksin. Pitkä ja parisuhde -ylä ja alamäkineen- ei ole enää ainoa jaettu ideaali. Vaan se on saanut rinnalleen ideaalin itseriittoisesta ja hedonistisesta sinkusta joka hyppelee ja liihottelee kukasta kukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen samanlainen. Olen miettinyt monesti, että tämän on pakko olla tunnevamma. Kevyet tapailut/ säädöt onnistuu hillittömällä itsevarmuusella, koska hallitsen tunteeni (koska niitä ei silloin juurikaan ole)-mutta kun oikeat tunteet tulee peliin,tunnen itseni todella haavoittuvaksi ja heikoksi. Ikävöin ja ahdistun vuorotellen. Kuulostelen koko ajan omia tunteitani ja koitan lukea signaaleita toisesta, jotta voin lähteä karkuun heti, jos toinen näyttää kyllästymisen merkkejä. En ikinä ripustautuisi toiseen, se on ahdistavaa.
Voi miten tutulta kuulostaakaan!
Itselläni vaan käy usein niin päin, että toisen osoittaessa kiinnostusta (nimenomaan kiinnostusta, ei kyllästymistä) alan vaistomaisesti työntämään häntä pois, ahdistumaan ja olemaan jopa tyly. En siis leiki mitään vaikeasti saatavaa, vaan ihan tosissani _haluan_ pois siitä.
Mikä sinänsä on todella typerää, koska sitten taas katselen kaihoisasti esimerkiksi erään ystäväni avioliittoa, joka on niin kaunis ja heistä paistaa aito rakkaus ja välittäminen, kaikkine ylä- ja alamäkineen. Ja itse kyllä mielelläni olen fyysisessä kontaktissa miehiin, ihan omasta tahdostani, en alistu siihen vaan nautin siitä. Eniten ahdistaa, kun vastaan tulee mies, joka näkee läpi ja joka tutustuu Minuun, isolla alkukirjaimella, näkee Minut ja vaikkei kiinnostuisikaan romanttisessa mielessä, mutta hyväksyy Minut, niin se on jo minulle varma merkki poistua. Kieroutunutta ja typerää, koska eikö tuo paperilla nimenomaan olisi ideaalitilanne, mitä mahtavin alku syvemmälle tutustumiselle? En siis pelkää, että romanssi kaatuu (ainakaan tietoisesti), vaan pelkään sitä että joku tulee lähelle. En pelkää menettämistä, kai pelkään juuri sitä "antautumista".
Ap
- En tiedä miksi tuota (Ap:) vaivaa kutsutaan. - Itselläni on ollut ja on toisnaan ollut vähän samaa erään naisen suhteen. En tiedä sitten, että kertooko siitä, että alitajunta vaistoaa, että enemmän ja vähemmän onnelliset sinkkuvuodet saattaisi olla ohi, jos ihastuisin. Mutta altajunta varoittaa myös, että silloin voi myös joutua pettymään, kun toinen olekaan kaikkea sitä miksi toista ehti kuvitella; ikäänkuin kukaan voisi tietää ja/ -tai tuntea, mikä toinen on ja ennustaa ja aavistaa toisen tavan toimia ja käyttäytyä ennakolta. - parisuhde kun on aina enemmän ja vähemmän kompromisseja ja olisi minusta toisen "pientä" aliarvioimista, jos uskoisi vakaasti tietävänsä (/ tuntevansa) toisen -yksinkertaistaen- toimivan ja olevan. - - En tiedä pahentaako omaa pelkoani myös se, että en tapaa harrastaa ns. yhdeyön juttuja. - Kai siksi, että pelkäsin, että ne jättäsivät minut entistä nälkäusemmäksi ja janoisemmaksi. En kuitenkaan tuomitse heitä, jotka niitä harrastavat, tai kokevat ne enempi omakseen.