Lue keskustelun säännöt.
Kun tajuaa vasta aikuisena, että lapsuus oli huono
04.11.2017 |
On aika outo fiilis kun oon tajunnut vasta reilusti kolmekymppisenä, että mun lapsuus on ollut monesta syystä huono. Iso osa on alkanut tulla esiin kun sain oman lapsen, kun oon tiedostamatta oikein edes miksi, päättänyt toimia toisin kuin vanhempani niin monessa asiassa.
Esimerkiksi mun isä saattoi olla parikin viikkoa täysin mykkäkoulussa. Vei kouluun, laittoi ruokaa, mutta ei puhunut mitään muulle perheelle. Sitten vaan eräänä päivänä oli normaali, ihan ku mitää ei olis tapahtunut. Usein ei mitään selkeää syytä ollut, eräässä hetkessä vaan alkoi murahdella vastauksia ja hiljeni kokonaan. Muutenkin oli hiljainen vsllankäyttäjä. Ei ollut väkivallan uhkaa, mutta osoitti tommosella passiivisagressiivisella touhulla mieltään, jos äiti esim. oli liian pitkään töissä tai omissa menoissaan.
Mutsi oli ylikriittinen. Inhosi ulkomuotoaan ja kritisoi munkin painoa, varsinkin kun olin jo lapsena lihava. Vihasin vaateostoksia, koska siellä sai kuulla sellaisia kuolemattomia reploja kuten "sulle on niin vaikeaa ostaa vaatteita kun olet niin lihava". Äidin ruokasuhde oli todella vinksallaan ja se tarttui myös muhun. Mm. 10-vuotiaana "omasta" tahdosta laihdutin Nuttriletilla jota äiti osti iloisena kaupasta kun pyysin. Niin kauan kuin muistan, koin äidin taholta syyllistämistä painosta, että mun olisi lapsena pitänyt osata itse saada se putoamaan, että ylipainoni oli muka jotenkin mun omalla vastuulla jo pikkulapsena.
Koskaan ei kehuttu. Sama meno jatkuu edelleen. Sain ylennyksen ja reilun palkankorotuksen, se kuitattiin "jaa, no sehän on kiva". Vertailun vuoksi, entinen miehenikin oli enemmän innoissaan.
Ei jaksettu huolehtia esim. hammashygieniasta vaan sekin oli mun omalla vastuulla jo ala-asteella. Kuukautiskipuja ei otettu tosissaa, joten varastin äidin kipulääkkeitä salaa. Kouluun piti mennä vaikka kuinka kipeänä ja äidin tunnuslauseita oli, että "en ole koskaan flunssassa, sen kun vaan päättää ettei flunssa tule, niin se ei tule".
Oma lukunsa on muuten mukava perhepäivähoitaja joka löi, tukisti ja muutenkin kuritti jos tehtiin jotain tyhmää. Siitä en koskaan puhunut kotona koska se oli niin "normaalia" 80-luvulla vaikka kotona ei väkivaltaa ollutkaan.
Nykyään mulla on epätyypillinen masennus, lievä ahdistushäiriö ja syömishäiriöistä oon vuosien varrella kerännyt koko sarjan. Koska kukaan ei ryypännyt ja oli myös paljon hyvää, en ollut tajunnut varsinkaan isän osuutta mun lieviin ja sittemmin eskaloituneisiin mielenterveysonglmiin kuin vasta nyt.
Äidin rooli syömishäiriöni synnyssä on ollut selkeä jo pitkään, mutta näitä muita asioita en ollut edes ajatellut vuosiin.
En osaa olla vihainen kun näkee selvästi miksi mun vanhemmat oli tommosia (sukupolvien ketju jne.). Ottaahan se silti päähän kun koko aikuisikä on ollut henkisesti niin vaikeaa räpeltämistä.
Kommentit (9)
No on kyllä kauheita juttuja ja sairasta meininkiä. Pahinta on musta ehkä toi, että kipeenä pakotetaan kouluun. Tai sit laihduttamisesta vastuutus ja Nutriletit 10-vuotiaana. Tai se, ettei hampaista huolehdita.
Itellä sama tilanne, oon vasta myöhemmin tajunnu ettei oman lapsuuden kamalat asiat olleet normaaleja. Sitä on vaikea tajuta kun henkisestä väkivallasta ja laiminlyönneistä ei sillai puhuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi!
Mulla ollut vähän samanlaista meininkiä kotona, isä oli tossu ja äiti tyranni jota piti palvoa ja paapoa. Suosittelen että luette kirjan
"Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? : kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä / Karyl McBride ".
Itse sen luin ja no, ei se minua "parantanut" mutta auttoi ymmärtämään ja hahmottamaan lapsuuttani.
Terv. ylisuorittaja nainen 27v, masennusta ja pari burn outtia.
Se on vaan jotenkin niin jännä, että vaikka tässäki heti useampi on että ompa ollu kauheaa, ni mä en silti jotenkin tajua sitä täysin kun se oli moneen kaveriin verrattuna iisimpää. Ja kun vanhemmat oli jossain asioissa oikeasti hyviä ja on paljon kivojs muistoja. Lähinnä molempien omasta rikkinäisyydestä johtuen ei osanneet olla. Semmoista tietynlaista välinpitämättömyyttä. Onhan se jälkensä jättänyt. Kesti tosi pitkään ymmärtää miksi koko ajan on itellä jotain ongelmaa, kun kukaan ei ryypännyt tai lyönyt. Ne mykkäkoulut oli todella ahdistavia, mutta henkisestä väkivallasta puhutaan vähemmän.
Lastenlasten kanssa ovat kuin eri ihmisiä, sellaisia kun olisi pitänyt omienkin kanssa olla.
Ap
Oletko varma ettet ole yhtään vihainen heille? On helppo järjellä ymmärtää ja älyllistää että "vanhempani pakotti minut laihduttamaan lapsena koska talvisota" mutta useimmiten oikeasti on kuitenkin normaalia vihaakin. Lisäksi on helpompi järkeillä että "no mutta kavereilla oli vielä pahempaa" kuin myöntää itselleen että vanhemmuusarpajaisissa kohdalle osui paskat kortit. Vertaa niihin joilla ollut hyvät vanhemmat. Vaikkei omasi olisikaan kaikkein huonoimpia niin on sellaisiakin joiden jäljiltä lapselle ei tule erilaisia mielenterveyden häiriöitä. Jotkut on aikuisena parhaita ystäviä äitinsä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma ettet ole yhtään vihainen heille? On helppo järjellä ymmärtää ja älyllistää että "vanhempani pakotti minut laihduttamaan lapsena koska talvisota" mutta useimmiten oikeasti on kuitenkin normaalia vihaakin. Lisäksi on helpompi järkeillä että "no mutta kavereilla oli vielä pahempaa" kuin myöntää itselleen että vanhemmuusarpajaisissa kohdalle osui paskat kortit. Vertaa niihin joilla ollut hyvät vanhemmat. Vaikkei omasi olisikaan kaikkein huonoimpia niin on sellaisiakin joiden jäljiltä lapselle ei tule erilaisia mielenterveyden häiriöitä. Jotkut on aikuisena parhaita ystäviä äitinsä kanssa.
Olen mä ollut vihainen. Viime kesänäkin isäni kanssa en jaksanut olla tekemisissä yhtään kun raivostutti koko ihminen niin paljon. Äidin kanssa vihavaihe oli nuorempana, kun ensimmäisen kerran olin terapiassa. Olen myös yrittänyt puhua näistä vanhemmilleni, mutta he sulkautuvat täysin tai alkavat marttyyreiksi. Perhepäivähoitajan kohdalla olen hyvinkin vihainen, mutta nainen on jo kuollut.
Järkeily on ollut ja on edelleen suojakeinoni, mutta pikkuhiljaa pääsen siitä eroon. Onhan se vaikeaa myöntää, että huonot kortit sain. Ja toisaalta helpotus on ollut ymmärtää, että mun oireilulle on syynsä, etten olekaan jotenkin sisäsyntyisesti huono vaan mulle on tapahtunut asioita.
Noita kavereita käytin esimerkkinä siitä, että kun mun lähellä ei koskaan ole ollut ketään "onnellisen" perheen lapsia, ei omaa tilannettaan ole ymmärtänyt ihmetellä. Johtuen kai kotioloista, en viihdy kuin jotenkin rikkinäisten ihmisten kanssa. Ja sattuneesta syystä kaikilla sukulaisilla on enemmän tai vähemmän samaa meininkiä, jopa paljon pahempaa. Mä olen siis referenssiryhmässäni päässyt vähällä ja vasta nyt alkanut todella ymmärtää, ettei se tarkoita hyvää, ennemminkin vain vähemmän huonoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä ne lapsuuden traumat nousee pintaan juurikin siinä vaiheessa kun saa omia lapsia. Itse kyllä tiesin jo teininä että se perheväkivalta oli väärin, mutta vasta esikoisen synnyttyä olen käsittänyt mikä kaikki muu oli viturallaan lapsuudenkodissa. Ja siis ihan oikeasti: yksinkertaisimmatkin asiat oli ihan päin helvettiä, vaikkei kasvatus ja huolenpito todellakaan ole mitään rakettitiedettä. Jäljet se jätti, mutta suurin ihme on se miten selvisin elossa aikuiseksi asti.
aika myöhään olet herännyt..mutta onhan se parempi myöhään kuin ei milloinkaan. eikö noita lapsuusjuttuja aleta kelaa just sillo ku etitää syytä sille,miks nykyään elämä on niin vaikeeta. itselläni on toinen vuosi terapiaa käynnissä ja siellä olen kunnolla vasta päässyt paneutumaan siihen,että vanhemmat,suoraan sanoen äitini on aiheuttanut mulle suurimman osan shaissesta,mitä kannan.
siis miten kukaan voi olla kaksi viikkoa täysin puhumatta? yhtään mitään? ei kyllä kauheen terveeltä käytökseltä kuulosta D: eikö siinä tuu jo ihmismieli vastaan,et tekis mieli sanookki jotain johonki. ihminen kuitenki kommunikoi puhumalla ja se on sille luontaista. jeap,vaikuttaa siltä että isäsi on jossain vaiheessa todennut tuon tehokkaaksi keinoksi ja sitten jatkanut sen käyttöä,kun ei oo muutakaan osannut.
kääk,vaikka äiti ei pitäisi ulkomuodostaan,ei sitä saisi missään nimessä heijastaa lapseen. siitä just aiheutuu sitten mukulalle näitä syömishäiriöitä,kun ollaan opittu sairasta suhtautumista ruokaan jo omalta vanhemmalta. sun äitis ois pitäny ottaa sun paino terveelliseen kontrolliin ja vähentää herkkuja,jos niistä ylipaino johtui. ei lapsi yleensä terveellisellä ja normaalilla kotiruualla liho. myöskään ei lasten kohdalla sais puhua laihduttamisesta,vaan just ruokavalion terveellisestämisestä. lapsi ei ole koskaan vastuussa painostaan,vaan sen takana seisoo aina vanhempi. hehän päättävät mitä tehdään ruuaksi ja milloin herkutellaan.
muakaan ei kehuttu lapsuudessa koskaan. äiti nosti korokkeelle mun kolme vuotta nuoremman siskon ja alensi mut todella alas. olin aina se kakkonen. tuon takia,mulla on aivan jäätävät alemmuuskompleksit. mukulan psyyke ei kertakaikkiaan kehity normaaliksi,jos ei saa kehuja ja positiivista huomiota tarpeeksi.
joo tota....ei tuosta noin vain kyllä päätetä,että muhun ei se kausiflunssa sitten esimerkiks iske :D täysin naurettavaa tuommonen ajatustapa. ja jättää kyllä jälkensä lapseen,kun ei tosissaan oteta,vähätellään jne.
järkyttävää,millanen perhepvhoitaja sulla on ollu. siis miten tommonen ihminen on koskaan edes päässy moiseen ammattiin? jos ei pysty edes hermoja hallitsemaan...pitäs kyllä jos lastenhoitoalalle rupiaa,niin osata lasten paimentamiseen muutkin,kuin fyysiset väkivallan keinot. en kyllä häntä ala syyttelemään,koska se ei vain yksinkertaisesti tiennyt paremmasta. väkivaltaan turvaudutaan helposti,kun muut keinot on loppu. tuokin on hyvä ymmärtää,että ei se tyyppi tahalleen kuristanut eikä sen takia,että olisi siitä jotain sairasta mielihyvää saanut. se vaan oli neuvoton. surullista,mutta totta. JATKUU
Sisältö jatkuu mainoksen alla
JATKUU! mulla on ollut äidin häiriökäyttäytymisestä ja lapsuuden puutteellisista oloista johtuen myöskin masennusta sekä sos.tilanteiden pelkoa. oon vanhin lapsi,huostaanotto tapahtu kun olin 11v. siinä oli kerinny jo kivasti tapahtua vahinkoa lapsen mielelle,muttei onneks peruuttamattomasti.
se voi olla monesti,että jos lapsuudessa on myös paljon hyvää,ei sitä ajanjaksoa ota niin kriittiseen tarkasteluun koska aattelee,että mitäpä siellä nyt on,kaikki oli melkein hyvin. eipä se sit loppujenlopuks noin ookkaan,vaan se mitä me ollaan nyt,kaiken juuret on siellä lapsuudessa. siellä on se talon perusta.
tuo,ettet osaa olla vihainen,kertoo sun henkisestä kypsyydestä. suurimmalla osalla ihmisistä on se ongelma,ettei ymmärretä ja jäädään vihaan sekä katkeruuteen kiinni. vihataan vaikka tyyliin sitä koulukiusaajaa lopun elämäänsä,eikä varmana anneta anteeksi. vaikka kyseinen tyyppi on aiheuttanut paljon pahaa ja sun paska elämä johtuu siitä,niin siltikin sillä tässä tapauksessa koulukiusaajalla on ollu omat syynsä miksi se on purkanu sen pahan olon suhun. huonot ja puutteelliset kotiolot on monesti just se syy. ja eihän kotioloista voi syyttää lasta/nuorta,eihän? mäkään en ole katkera mun äidille,vaikka se onkin mun elämän pilannut. koska mä ymmärrän. ymmärrän sen,ettei sen käytös mua kohtaan ollu sen vika. silläkin oli vaikea lapsuus,sen isä hirtti ittensä kun tyyppi oli vielä lapsi ja näin. en tietenkään tarkota tällä nyt sitä,että huonon käytöksen voi oikeuttaa toista kohtaan vaikealla menneisyydellään. ei,ei voi. mutta voi yrittää ymmärtää,tuskin kukaan tahallaan on paha ja huono ihminen,sekä kasvattaa lapsensa niin että ne kasvaa ihan kieroon. kukaan ei ajattele synnärillä ollessaan ja lasta pidellessään että "hähää,minäpä aijon haukkua lastani läskiksi tulevaisuudessa". viha ja katkeruus syö ihmistä. on suorastaan sairasta kehottaa ihmistä katkeruuteen ja vihaan, se ei kanna mitään hyvää hedelmää. anteeksanto ja ymmärrys sen sijaan vapauttaa. mitä on oikeasti kaiken takana?
suosittelen tutustumaan kirjaan nimeltä tunne lukkosi. se on auttanut minua ymmärtämään itse itseäni ja myös asioita muiden käytöksen takana. saatat löytää kyseisestä opuksesta selityksen sille,miksi käyttäydyt juuri tietyllä tavalla ja juuri tietyissä tilanteissa. tunne lukkosi kirjasta on jatko-osakin,jossa on sitten myös harjoituksia noiden lukkojen aukaisemiseen. sukupolvien käyttäytymismallit periytyvät ja vaikket sitä huomaakkaan,sussa on myös sitä samaa mitä omissa vanhemmissas oli. tän kirjan avulla voit purkaa sun tunnelukkoja ja estää noiden haitallisten käyttäytymismallien siirtymistä sun pikkuiseen :)
No on sullakin ollut kauheaa. Mä jouduin vanhempien riitojen välikäteen. Se oli aika hirveää teini-iässä. Ovat yhdessä ja onnellisia mutta kun olin teini niin isäni petti äitiäni ja jouduin katselemaan nuorempana sisaruksena kakki riidat lomilla, kotona ym. Asiaa ei mitenkään salailtu perheessämme, hyvä vai huono asia, en tiedä. Kun olin pinempi lapsi niin äitini ei kestänyt yhtään kiukutteluani, vanhemmilleni tuli riitoja kasvatuksestani, äitini sanoi mm että toivoo minulle samanlaista tytärtä kuin itse olen. Olenkin masennuksen vuoksi osatyökyvyttömyys eläkkeellä. Lisänä vielä koulukiusaaminen, en ole oikein paikkaani löytänyt..