Miten saan elämäni kulumaan nopeammin?

Kaikki elämässäni on mennyt täysin toisin kuin toivoin. Usein mietin miksen voinut ottaa henkeäni itseltäni silloin kun sitä toivoin ja pidin seuraavana askeleena. Valitettavasti sen kaiken keskeytti toinen ihminen. Rakastuin. Ja tunteellisena ihmisenä hyvin voimakkaasti.

Valitettavasti vuosien kuluessa puolisoni kaikki piirteet, joihin rakastuin, ovat kadoksissa. Oikeasti hän on hyvin paha ihminen, tietyllä tapaa tunteeton...ja noh, on myös eräs asia mitä emme voi sivuuttaa ja tämän vuoksi meidän suhteemme ei ole oikeasti edes oikea parisuhde(olemme toki naimisissa). Tajuan sen vasta nyt 10v jälkeen. En ole antanut periksi aikaisemmin ja varmaan ajatuksissani vain toivonut parasta ''ei se niin voi olla, eihän''. Ja koska minä olen rakastanut niin voimakkaasti en ole halunnut päästää irti vaikka olen ainakin puolet yhdessäolomme ajasta tiennyt jossain sisälläni, ettei tämä ole ihan oikein, mieheni ei rakasta minua romanttisesti +hän onkin aivan kamala ihminen, toivoo ihmisille oikeasti pahaa jne.

Itse olen aina hoitanut kodin, kasvattanut lasta ja oikeastaan kaikki asiat tehnyt(nipottamatta), koska mieheni on hyvin stressiherkkä ja olen yrittänyt, että hänen olisi mahd. hyvä olla. Koska sellainen vain olen. Haluan että toisella olisi hyvä olla ja teen kaikkeni sen eteen. Ehkä olen unohtanut itseni, että minäkin tarvitsen jotain. Että minakin ansaitsen jotain takaisin. Koska ennen häntä olin aivan pohjalla ja tunsin vain lähinna surua ja vihaa maailmaa, ihmisiä kohtaan, eikä minulla ollut ketään. Se tunne kun rakastat ihmistä on aivan mahtava. Ja sen voimalla olen elänyt 10 vuotta. Mutta nyt, jostain kumman syystä ikään kuin heräsin ja tajusin, että annan rakkautta ihmiselle, joka ei sitä ansaitse ja toisaalta edes halua vastaanottaa (ehkä kuitenkin täyshoitola kelpaa?).

Olen nyt muutaman viikon jotenkin etäännyttänyt itseäni hänestä, ja ymmärtänyt etten haluakaan kokea voimakasta rakkautta, jos vastakaikua en saa. Elämäni on menettänyt suurimman osan tarkoituksestaan ja toivon vain ,että aikani kuluisi vauhdilla. Meillä on lapsi, joten elämälläni on hänen vuokseen yhä tarkoitus. Mutta en halua uutta parisuhdetta(koska en halua enää pettyä, ja mikä rumba tutustua ihmiseen.... ja ehkä vasta vuosien jälkeen huomata että rakastamastasi kiltistä ihmisestä on tullut hirviö). Olen luonteeltani myös hyvin erakkomainen, en erityisesti viihdy ihmisten parissa ja suoraan sanottuna olen aika misantrooppinen.
Voisin olla vihainen ja katkera, mutten jaksa, olen kokenut sen jo nuorempana . Nyt en edes ole ollenkaan masentunut. Oikeastaan tuntuu kuin olisin löytänyt rauhan. Tajunnut, että se elämä oli tässä, enkä toivo enää näkeväni sen kummempaa, vain lapseni kasvavan onnellisena ja viettävän omaa elämäänsä. Ainoa mikä hieman rasittaa, että olen vielä aika nuori, joten elämää olisi aika tavalla jäljellä. Liitelisipä aika nopeasti ohi, jolloin sieluni saisi ikuisen rauhan.