Lue keskustelun säännöt.
Olen niin yksin, että se melkein sattuu jo fyysisesti
29.10.2017 |
Olen reilu parikymppinen ja ollut työttömänä useita vuosia. Itken lähes joka ilta niin paljon, että pelkään sydämeni pysähtyvän. Monesti aamut ja päivät ovat helpompia kun pystyn pakenemaan tätä elämäntilannetta esim. olemalla netissä tai lukemalla kirjaa., mutta iltaisin iskee todellisuus ja tajuan kuinka yksin olen tässä maailmassa.
Olkaa onnellisia jos teillä on läheisiä ihmisiä elämässänne ja kertokaa heille kuinka paljon he teille merkitsevät.
Kommentit (17)
Voi, en tiedä mitä kommentoida. Toivottavasti löydät uskoa siihen, että löydät vielä töitä ja läheisiä elämääsi. Kaikkea hyvää, virtuaalihalaus täältä! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen yksinäinen. Perheen ulkopuolisia kontakteja minulla ei ole ollut oikeastaan moniin vuosiin. Olen noin 10 vuotta sinua vanhempi, ja lisäksi minulla on paljon niin mielenterveyden kuin fyysisenkin terveyden ongelmia.
Nyt kun asiaa oikein ajattelen, niin rupesi ihan hämmästyttämään, miten jaksan tätä elämää näinkin hyvin... On pieni ihme, että joinakin päivinä oloni tuntuu jopa ihan hyvältä, enkä koe tuolloin suurempaa epätoivoa.
No sulla on ainakin perhe (ja mies?)
Olisi niiiiiiin helppo heti kärkeen kertoa, että harrasta ja opiskele ammatti ja lähde ulos liikkumaan ja ja ja ja.... Jopa tällä miehen pääkopalla tajuaa, että käytännönneuvojen antaminen on se helppo osuus. Paljon vaativampaa on kohdata toisen suru, kuunnella, ottaa vastaan ja olla läsnä. Standardineuvojen jakeluhan nimenomaan ei ole kohtaamista ja läsnäoloa.
En tarkoita, etteikö aktivointikin voisi olla tarpeen. Haluan kuitenkin sanoa, että jos tilanteesi tosiaan on pitkään ollut tuollainen, niin se on jo yksi konkreettinen teko asian eteen, että avaudut täällä. Jos haluat tavoitella muutosta elämääsi, niin vähä vähältä se hoituu. Kaiken ei tarvitse muuttua edes vuoden aikana. Toisaalta, pienikin muutos, vaikka jonkun ihmisen tapaaminen, on askel eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Voi, en tiedä mitä kommentoida. Toivottavasti löydät uskoa siihen, että löydät vielä töitä ja läheisiä elämääsi. Kaikkea hyvää, virtuaalihalaus täältä! <3
Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon täällä, moi! U R not alone💕 Halauksia sinne!!
Muistan itsekin nuo ajat, nyt on hieman parannusta tullut. Viikonloput on kyllä melko masentavia vieläkin. Käyn siis töissä ja muutaman kaverin olen saanut netin kautta, näen heitä kuitenkin harvoin.
Itselle se sänky oli jonkinlainen pakopaikka, nukuin paljon ja elin jossain haavemailmassa kun sain vedettyä peiton korviin.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun tekis mieli auttaa teitä yksinäisiä jotenkin... Miten voisin sen tehdä? Lähtisittekö johonkin järjestötoimintaan tai yhteisiin organisoituihin tapahtumiin mukaan, kokisitteko että sellainen voisi olla hyvä idea?
Vierailija kirjoitti:
Olisi niiiiiiin helppo heti kärkeen kertoa, että harrasta ja opiskele ammatti ja lähde ulos liikkumaan ja ja ja ja.... Jopa tällä miehen pääkopalla tajuaa, että käytännönneuvojen antaminen on se helppo osuus. Paljon vaativampaa on kohdata toisen suru, kuunnella, ottaa vastaan ja olla läsnä. Standardineuvojen jakeluhan nimenomaan ei ole kohtaamista ja läsnäoloa.
Tämä oli ehkä fiksuin kommentti pitkään aikaan tällä palstalla. Ikävä kyllä edes monet mielenterveysalan "ammattilaiset" eivät ole sisäistäneet noihin kolmeen lauseeseen kiteytyvää ajatusta. Olen tavannut kunnallisella mielenterveyspolilla sekä psykiatrisen sairaanhoitajan että psykologin, joiden ammattitaito rajoittui käytännön neuvojen antamiseen ja muuhun itsestäänselvyyksien latelemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut yksinäiset pitäisi hakea kotoa... jotenkin ensin löytää ja sit viedä vaikka rantaan kahville juttelemaan. Tai jos ei juttu luista, niin vaikka sit heittelis kiviä veteen ja katselisi laineiden renkaita. Tai ottaa kamerat mukaan ja kuvata, mitä nyt sattuu näkemään, ilman mitään tarvetta ottaa hyviä kuvia - mitä sellaiset sitten ovatkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi niiiiiiin helppo heti kärkeen kertoa, että harrasta ja opiskele ammatti ja lähde ulos liikkumaan ja ja ja ja.... Jopa tällä miehen pääkopalla tajuaa, että käytännönneuvojen antaminen on se helppo osuus. Paljon vaativampaa on kohdata toisen suru, kuunnella, ottaa vastaan ja olla läsnä. Standardineuvojen jakeluhan nimenomaan ei ole kohtaamista ja läsnäoloa.
Tämä oli ehkä fiksuin kommentti pitkään aikaan tällä palstalla. Ikävä kyllä edes monet mielenterveysalan "ammattilaiset" eivät ole sisäistäneet noihin kolmeen lauseeseen kiteytyvää ajatusta. Olen tavannut kunnallisella mielenterveyspolilla sekä psykiatrisen sairaanhoitajan että psykologin, joiden ammattitaito rajoittui käytännön neuvojen antamiseen ja muuhun itsestäänselvyyksien latelemiseen.
Kiitos. Ne virkkeet tulevat ihan omasta kokemuksestani.
-Nelonen-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olet yksin? Oletko ujo, ja siksi et tutustu ihmisiin? Eikö löydy vanhoja kavereita, joihin suhdetta voisi yrittää lämmittää?
Itse olen myös yksinäinen. Minulla on oikeastaan joitakin kavereita, ja oma perhe. Yksinäisyyteni on kuitenkin syvää, tunnen olevani ihan yksin maailmassa. Luulen tämän johtuvan kasvamisesta alkoholistiperheessä, toisen vanhemman täysin hylkäämänä. Uskon haavan tästä olevan niin syvä, etten ikinä pääse eroon yksin olemisen tunteesta tai kiinny muihin normaalisti. Olen itsesyytöksiin ja masennukseen taipuvainen.
Tsemppiä sinulle. Toivottavasti tilanteesi paranee tulevaisuudessa. Ei se yksinäisyys kyllä kivaa ole.
Olen kuullut sellaisen väitteen, että suurin terveysongelmamme on yksinäisyys. Noin intuition pohjalta uskon sen, vaikka kaipaisin monenmoista täsmennystä siihen. Esimerkiksi Punainen Risti ja seurakunnat tekevät työtä yksinäisyyden vähentämiseksi. En tosin tunne noita työmuotoja. Kummankin tahon tarkoitus on varmaan hyvä, mutta itse näkisin, että minkään järjestön tai yksittäisen tahon työ ei ole kuin pintaraapaisu. Pidän yksinäisyyttä - samoin kuin esimerkiksi laajaa työttömyyttä - länsimaisen individualismin yhtenä ilmentymänä. Ihmisten väliset kytkökset ovat liian löyhiä ja niitä on määrällisesti liian vähän.
Mutta kaikki kunnia näille, jotka edes yrittävät auttaa yksittäisiä ihmisiä, jotka painiskelevat yksinäisyyden kanssa! Itsekin ehkä tykkäisin touhuta jossakin kohtaamispaikassa, tarjoilla kahvia ja jututtaa erilaisia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut sellaisen väitteen, että suurin terveysongelmamme on yksinäisyys. Noin intuition pohjalta uskon sen, vaikka kaipaisin monenmoista täsmennystä siihen. Esimerkiksi Punainen Risti ja seurakunnat tekevät työtä yksinäisyyden vähentämiseksi. En tosin tunne noita työmuotoja. Kummankin tahon tarkoitus on varmaan hyvä, mutta itse näkisin, että minkään järjestön tai yksittäisen tahon työ ei ole kuin pintaraapaisu. Pidän yksinäisyyttä - samoin kuin esimerkiksi laajaa työttömyyttä - länsimaisen individualismin yhtenä ilmentymänä. Ihmisten väliset kytkökset ovat liian löyhiä ja niitä on määrällisesti liian vähän.
Mutta kaikki kunnia näille, jotka edes yrittävät auttaa yksittäisiä ihmisiä, jotka painiskelevat yksinäisyyden kanssa! Itsekin ehkä tykkäisin touhuta jossakin kohtaamispaikassa, tarjoilla kahvia ja jututtaa erilaisia ihmisiä.
Mietityttää, että mitkähän mahtavat olla syyt yksinäisyyden takana? Ujous, puutteelliset sosiaaliset taidot vai mikä? Asetetaanko ystävyydelle liiallisia vaatimuksia, samalla tavalla kuin puolisoehdokkaillekin usein asetetaan: ystävän pitäisi olla tietynlainen, tietyn ikäinen jne. Kuka tahansa ei kelpaakaan ystäväksi.
Olen itsekin vahvasti introvertti, enkä osaa tieten tahtoen hankkia ystäviä. Onnekseni olen kuitenkin törmännyt ihmisiin, joilla on ystävyyden muodostamisen kannalta paremmat sosiaaliset taidot kuin minulla, ja jotka syystä tai toisesta pitävät minusta ja haluavat olla kanssani tekemisissä. Ystävyys on tietenkin molemminpuolista, ja se pysyy, jos kumpikin (kaikki) tuntevat saavansa siitä jotakin.
Usein puhutaan vain vanhusten yksinäisyydestä, mutta esim minä olen kolmekymppinen työtön ja hyvin yksinäinen myöskin. Surullista että elämä on tällaista enkä oikein enää tiedä miten täältä muka enää elämä voisi tempaista mukaansa.
Fb.ssä ryhmä: Yksinäiset yhteen. Voisiko sieltä saada vertaistukea ja mahdollisesti myös ystäviä?
Itsekin olen yksinäinen. Perheen ulkopuolisia kontakteja minulla ei ole ollut oikeastaan moniin vuosiin. Olen noin 10 vuotta sinua vanhempi, ja lisäksi minulla on paljon niin mielenterveyden kuin fyysisenkin terveyden ongelmia.
Nyt kun asiaa oikein ajattelen, niin rupesi ihan hämmästyttämään, miten jaksan tätä elämää näinkin hyvin... On pieni ihme, että joinakin päivinä oloni tuntuu jopa ihan hyvältä, enkä koe tuolloin suurempaa epätoivoa.