Lue keskustelun säännöt.
Kaikki pilalla, taas
17.10.2017 |
Olen aikuisikänäni seurustellut 3 kertaa vakavasti, olen 33v. Viimeisin suhde on ollut ainoa, jossa olen ollut aidosti onnellinen, rakastanut ja tullut rakastetuksi. Aidosti hyvä suhde.
Mulla on tosi rikkinäinen lapsuus, molemmat vanhemmat sekakäyttäjiä. Olen aika arka lähtemään uusiin suhteisiin ja herkkä vaistoamaan, jos joku on pielessä. Viime aikoina olen ollut huolissani tästä suhteesta. Mies on ollut etäinen, pieniä riitoja on ollut jonkin verran. Sunnuntaina tuli kuitenkin isompi riita, jonka seurauksena molemmat loukkaantui. Mies lähti pois, vaikka se on ollut mun ainoa toiveeni, että jos on riitaa, älä lähde. Tuollainen häipyminen on mulle samanlainen hylkäämisenkokemus kuin lapsenakin vanhempien osalta. Oltais vaikka nukuttu yön yli ja aamulla jatkettu puhumista. Olen nyt itkenyt siitä saakka, hyvä kun töihin olen selvinnyt. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minä otan tuollaiset asiat tosi raskaasti. Ahdistaa niin paljon, että tuntuu, etten saa hengitettyä.
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa!
Kurja homma, että lapsuudenperheestä ei vaan pääse eroon, vaan tiedostamattaan valitsee samalla lailla huonon kumppanin kuin toinen tai molemmat vanhemmat oli.
Oletko ollut terapiassa? Se voi auttaa.
Itse valitsin ylimielisen, itserakkaan miehen, joka oli mielestään taivaanlahja mulle. Sain siis osakseni välinpitämätöntä kohtelua, aivan kuten lapsena. Rakkaus oli raastavaa, ristiriitaista, täynnä kommunikointiongelmia ja draamaa. Paketin täydensi apet, jotka sekaantuivat jatkuvasti elämäämme. Miehestäni se oli luonnollista.
Kiitos. Minun edellinen suhteeni oli samanlainen, mies tosin joskus ryyppäsi ja aina näillä reissuillaan hölmöili jotain ja se luonnollisesti minun vikani. Hän sai myös murrettua itsetuntoni täysin. Tämä mies, jonka kanssa nyt seurustelin oli ihan täysi vastakohta. Kiltti ja kaikin tavoin hyvä.
Oon aivan lukossa. Välillä on sata tunnetta samaan aikaan päällä ja sitten taas täysin tyhjä pää.
Odotan juuri päätöstä Kelan tukemaan traumaterapiaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia sinulle. Toivotaan, että mies palatessaan on halukas selvittelemään asioita. Joskus toisen tukeminen ja huolten kantaminen voi olla parisuhteessa liikaa, vaikka hyvää tahtoa olisi. Siihen vain väsyy. Siksikin olisi hyvä olla terapeuttinen suhde ammatti-ihmiseen. En tiedä onko teillä käynyt niin, mutta jokatapauksessa hyvä, että haet terapiaa. Jos se kelan kautta ei jostain syystä onnistu, niin hae muuta kautta.
Nyt on tiistai. Eikö mies ole vielä tullut takaisin? Jos on, miten on mennyt?
Hylkäämisen kokemukset voivat olla pahoja. Mutta ymmärräthän, ettet voi olettaa miehesi ymmärtävän kaikkia traumoja ja käyttäytyvän aina järkevästi? Rakkauteen kuuluu myös ristiriidat ja aina niiden selvittäminen ei mene oikeaoppisesti. Vaikka ei olisikaan traumoja taustalla. Ole armollinen itsellesi mutta myös miehellesi. Kaikkea hyvää! :)
Hei.
Tiedostat ja erittelet taitavasti, että osa sinun nykyisessä parisuhteessasi tuntemistasi tunteista on menneisyytesi haavojen aiheuttamaan kipua. Toisaalta vaikka näin ei olisikaan vaan tarkastelisi asiaa aivan irrallisena, on päivänselvää, että häipyminen pitkäksi aikaa ilmoittamattta riidan tiimellyksessä on julmaa ja hylkäävää kelle tahansa. Kontaktista vetäytyminen täysin totaalisesti on tuhoavaa. Toki se on eri asia, kuin vetäytyä riidassa hetkeksi 'rauhoittumaan', esim sanoo lähteävänsä pariksi tunniksi kävelylle mutta tulee takaisin. Tällöin lähtijä tosiaan ilmoittaa itse tulevansa ja pitää siitä kiinni.
Jatkon kannalta olisi hyvä, että voisit ammattilaisen tuella käydä läpi sekä omaa historiaasi ja sen tunnekuormaa, mutta etenkin sitä, miten voit tässä hetkessä toimia oikein. Mitä sallit, missä on raja, jotta voit hyvin. Mielestäni esim. parisuhteessa voi esittää myös tietyn rajan jota ei saa ylittää, jos se on itselle oikeasti täysin ylivoimaista: Esimerkiksi: "En voi kestää sitä, että häivyt kokonaan riidassa moneksi tunniksi etkä ilmoita tulevasi takaisin. Jos niin tapahtuu vielä toiste, en voi jatkaa parisuhdettamme, koska se on minulle liian sietämätöntä. " Tämä ei ole uhkailua eikä kiristämistä vaan sen sanoittamista, mitkä ovat suhteen reunaehdot, kummallekin osapuolelle.
Me emme siis asu yhdessä, mies lähti omaan kotiinsa(tai ainakin näin oletan). Sanoi lähtiessä, että soittelee.
Edellisessä suhteessa riitely oli aivan toista luokkaa, en itsekään antanut periksi vaan tapeltiin vaikka aamuun saakka ja siitä molemmat ihan raivoa täynnä töihin. Nyt tarkoituksella pyrin olemaan rakentavampi ja esimerkiksi vaikka nukkumaan yön yli ja selvittämään asiaa levänneenä. Su iltana mies sitten lopulta hermostui, kun ehdotin, että mennään nukkumaan (olin ihan poikki ja aamulla kello sol 4.30).
Kiitos ihanista vastauksista. Toivon, että terapia onnistuu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivotaan, että saatte asianne selvitettyä ja tukea itsellesi terapiasta. Käsitin aloituksesi, että mies poistui sunnuntaina eikä ole sen jälkeen ottanut yhteyttä. Toivottavasti voitte nyt jo kommunikoida asiasta.
KirkkoSisko kirjoitti:
Toivotaan, että saatte asianne selvitettyä ja tukea itsellesi terapiasta. Käsitin aloituksesi, että mies poistui sunnuntaina eikä ole sen jälkeen ottanut yhteyttä. Toivottavasti voitte nyt jo kommunikoida asiasta.
Juuri näin se meni. Asutaan eri kaupungeissa, ajoi pitkän matkan illalla kotiinsa. Mietin että pitäisikö itse ottaa yhteyttä, vai antaa miehen olla rauhassa ja odottaa? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista, että myös miehen poistumiselle voi olla syyt hänen aiemmissa kokemuksissaan.
Otan osaa!
Kurja homma, että lapsuudenperheestä ei vaan pääse eroon, vaan tiedostamattaan valitsee samalla lailla huonon kumppanin kuin toinen tai molemmat vanhemmat oli.
Oletko ollut terapiassa? Se voi auttaa.
Itse valitsin ylimielisen, itserakkaan miehen, joka oli mielestään taivaanlahja mulle. Sain siis osakseni välinpitämätöntä kohtelua, aivan kuten lapsena. Rakkaus oli raastavaa, ristiriitaista, täynnä kommunikointiongelmia ja draamaa. Paketin täydensi apet, jotka sekaantuivat jatkuvasti elämäämme. Miehestäni se oli luonnollista.