20v ja tunnen olevani liian vanha olemaan onnellinen

Sinä olet nuori vielä pitkään.

Suosittelen, että käyt päivittäin kävelemässä tai juoksemassa, syöt mahdollisimman terveellisesti, luet mielenkiintoisia kirjoja ja nuku pitkiä yöunia.

Masennuksesi vaikuttaa uupumiselta työvuoden jälkeen ja uskon, että vointisi paranee, kun pääset lomalle. :)

Voi sua raukkaa.

Minäkin olin onneton sun ikäisenä. En tosin kokenut olevani liian vanha, mutta muuten.

Nyt vuosien päästä koen olevani onnellisempi, vaikkei mun asiat näennäisesti olekaan paremmin.

Kyllä se siitä. Huomaat, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kun biletys ja rypyttömät kasvot.

Täällä 23-vuotias, joka tuntee samoin. Kolmen vuoden pätkätyöt ja masentunut puoliso ovat jättäneet minulle pysyvän turvattomuuden tunteen. En luota/usko tulevaisuuteen ollenkaan. Mitään mukavaa ei ole vuosikausiin tulossa. Tällä hetkellä minulla ei ole varaa edes kunnon ruokaan ja kelan virheen takia menetin luottotietoni.

Antaisin mitä vaan, jotta voisin olla onnellinen ja luottaa tulevaisuuteen :(

Voi teitä. Ymmärtänen. Koin myös 20v olevani ikäloppu ja olin stressaantunut jne. Silloin ei ollu opiskelupaikkaa, poikaystävä oli k*sipäinen kakara jne. Sitten stressasi opiskelut. Mutta nyt 35v on kiva työpaikka, hyvä miesystävä ja paradoksaalista kyllä ei ole ollenkaan vanha olo enää. Kyllä se siitä iloksi vielä muuttuu, tuo on joku vaihe.

Olet nuori vielä. Sulle on kaikki mahdollista. Muistan kaverini puhuneen "rypyistään" jo tuossa iässä. Se osti jotain ryppyvoidettakin. Aivan naurettavana pidin sitä silloin ja pidän edelleen. Olemme nyt jo 45-vuotiaita ja Kaverillani on oikeita ryppyjä jo.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä ja paljon erilaisia ihmisiä tavanneena ja heidän kanssaan keskustelleena voin kertoa että jotain suurta helpotusta tapahtuu 27-33-vuotiaana (teoriani on että tämä liittyy aivojen elastisuuden vähenemiseen 25.ikävuoden jälkeen).

Toki se tuntuu Sinulle vielä kaukaiselta mutta täältä vanhemmalta puolelta katsoessa ne menevät kyllä aika haipakkaa ne vuodet :)

Voimia!

Aloita hallittu lääkityksesi alasajo, niin kyllä se oma persoonakin sieltäjoku kevät tulee taas esiin.

Et pääse nykyhetkestä hyppäämään mihinkään valmiiseen tilaan. Ei auta kuin kasvaa. Laita itsesi kasvamaan sellaiseen ympäristöön jonka luulet olevasi itsellesi hyväksi.

Kokeile myös kirjoittamista: Kirjoita ajatuksiasi ulos päästäsi pyörimästä. Kirjoita tavoittelemastasi tulevaisuudesta ja siitä mitä et toivo.

Ennen oli vain keski-iän kriisi, nyt löytyy myös sama kriisi parikymppisiltä. Ennen ei ollut näin paljon vaihtoehtoja nuorilla elämässä ja sitten pitäisi vielä niistä löytää oma intohimo tai unelma-ammatti!

Minä olen muutaman vuoden sinua vanhempi, ap, ja itse koen olleeni onnellinen sanan syvimmässä merkityksessä viimeksi päiväkoti-ikäisenä. Mutta ikääntyminen itsessään ei huolestuta minua, sillä lähinnä toivon saavani jotain järkeä tähän elämään 30- tai viimeistään 40-vuotiaaksi mennessä... Aina voi toivoa. Kai.

Kyllähän se 20 vuoden ikä voi olla masentava, jos tuntee, ettei ole elänyt täysillä aiempia ikäkausia, tai ei pystyy irrottautumaan niistä/kykene tuntemaan omanikäistään maailmaa omakseen.

Täytän tossa muutaman viikon päästä 25 ja kyllä mulla alkoi siinä 20-21-vuotiaana aika paha ikäkriisi. Olisin halunnut olla teini, enkä oikein ollut sopeutunut olemaan aikuinen. Lisäksi siinä iässä usein sitä jotenkin ensimmäistä kertaa tajuaa, kuinka nopeasti aika oikeasti kuluu ja miten lyhyt on ihmisen elämä. 

Kun nyt mietin viimeistä kulunutta 5 vuoden jaksoa, niin täytyy todeta, että ihan helvetin nopeastihan aika on kulunut ilman, että olisin oikein mitään järkevää ehtinyt saavuttamaan. Paljon nopeammin kuin vaikkapa aika 15:n ja 20:n ikävuoden välillä. 

Niinhän sitä kai sanotaankin, että nuoruus loppu siinä parikymppisenä ja sen jälkeen alkaa ikuisuus. Nuorena sitä jaksaa olla optimisti ja idealisti, elämässä tapahtuu muutoksia kuin itsestään, kun on peruskoulua, toisen asteen opintoja, täysikäistyminen, ajokoulut, armeijat, henkinen ja fyysinen murrosikä jne. Periaatteessa ihminen voi elää tapahtumarikasta elämää aikuisenakin, mutta itsestään se ei enää parikymppisellä tai vanhemmalla tapahdu. Itse olisin ehkä vieläkin mieluummin joku 15-17-vuotias kuin 18.

Mitä otsaryppyihin tulee, niin eipä minulla niitä ole muuten kuin jos rypistän otsaani. Tosin sillä tavalla otsan sai muistaakseni ryppyyn ja viitisen vuotta sitten. Omasta mielestäni minulla ei ole juurikaan ryppyjä tai juonteita, mutta koska ihmiset yleensä arvaavat ikäni melkeinpä vuodelleen oikein, niin tästä voi olettaa, että jonkinlaista rupsahtamista on minullakin on tässä muutaman vuoden sisään tapahtunut. Vielä joskus 4-5 vuotta sitten ihmiset saattoivat varmistella minulta, että olenko varmasti täyttänyt jo 18, mutta ei enää.

Suurin osa aloittaa korkeakoulussa aikaisintaan 20-vuotiaana (miehillä armeija). Silloin vasta aletaan bilettämään.