Lue keskustelun säännöt.
Elämäänsä kyllästynyt kilttityttö
VihainenKilttiTyttö
07.10.2017 |
Olisiko täällä muita ns.kilttejä tyttöjä, joista on kasvanut kilttejä, todella vihaisia aikuisia?
Nostan molemmat tassut pystyyn. Minä olen se pieni arka tyttö, jota kiusattiin koulussa. Kotona vähäteltiin ja jäin sisaruksen varjoon. Olin se pieni tyttö, joka peloissaan pissasi housuun ja yökasteli 10-vuotiaaksi. Äitini tiuski minulle ja marisi pyykin määrästä.
Opin jo varhain jäämään sivuun, jotta en aiheuttaisi kenellekään huolta ja harmia. Minusta tuli kiltti miellyttäjä, joka hymyili aina ja kaikille, vaikka halusin huutaa ääneni käheäksi ja hakata seinään pahaa oloa.
Suoritin elämää lapsena, nuorena ja aikuisena. Nilkutin eteenpäin tyhmä hymy naamalla, vaikka olin tuskastunut - ei sitä voinut näyttää. Joku olisi voinut pahastua ja pettyä minuun.
Aikuisena jatkoin suorittamista ja yritin aina riittää ja miellyttää. Aina vain, vaikka en olisi jaksanut. Ajattelin, että kyllä minä vielä kiitokset saan, kun autan muita, en ole eri mieltä mistään. Teen mitä pyydetään.
Minusta tuli hajuton, mauton, näkymätön.
Nyt olen 40-vuotias kolmen lapsen äiti. Olen täynnä vihaa ja raivontunnetta. Saan itkukohtauksia, paniikkikohtauksia ja raivokohtauksia. Kippaan pahimmat paskat mieheeni, joka ei ole millään lailla syyllinen olooni. Yritän taas suorittaa, tehdä kaiken arjessa ja riittää niin maan perusteellisesti. Yritän ja yritän ja pienikin vastoinkäyminen tuntuu aika ajoin vyöryvän päälleni, aiheuttaen uuden raivokohtauksen.
Häpeän itseäni. Vihaan itseäni. Minusta tuntuu, etten ole minkään arvoinen enkä tiedä, mitä elämälläni tekisin. En suunnittele itseni vahingoittamista kuitenkaan.
Pelkään kasvattavani lapseni samanlaisiksi kilteiksi tytöiksi. Haluaisin antaa tytöilleni avaimet onneen, hyvään itsetuntoon ja itsensä rakastamiseen. En vain osaa, koska en osaa rakastaa itseäni.
Onko kellään antaa konkreettisia neuvoja arkeen, kuinka pärjään itseni kanssa? Kuinka voisin olla itsestäni ylpeä enkä vaipua tasaisin väliajoin hirveään itseinhoon ja vetää marttyyrinviitan harteilleni?
Tiedän toimintani aiheuttavan itselleni vain pahaa ja myös niille, keitä eniten rakastan.
Haluaisin olla aidosti hyvä, kelpaava, arvostettu. Haluaisin sanoa sille pienelle tytölle pissaisissa housuissa kyyneleet poskilla : "ei se mitään. Laitetaan pesukone päälle. Ei mitään hätää. Rakastan sinua, muruseni."
Jään odottamaan viisaita neuvojanne. Haluan yrittää rohkaistua hyväksymään itseni, vaikka usein koen, etten ole minkään arvoinen.
Kommentit (17)
Olet pienestä asti tukahduttanut vihan ja suuttumuksen tunteen. Ei ihme että oireilet. Sinä voit sanoa sille pienelle tytölle että kaikki on hyvin. Ihan siis ääneen vaikka se voi tuntua hassulta. Anna myös vihaisen osan tulla esiin ja kertoa kaikki asiat mistä hän (sinä) tuntee vihaa ja katkeruutta. Puhu asiat itsellesi ääneen. Sinun on pakko käsitellä nuo asiat.
Kannattaa olla vain tuolloin yksin sillä vaatii aika paljon toiselta ymmärrystä jos alat puhumaan itsellesi. Yksin ollessa uskallat olla myös avoin ja rehellinen. Voit hakeutua myös terapeutin vastaanotolle ja hänen avulla käsitellä menneisyyttäsi.
Olet ihana ihminen! Halaa ja rutista sitä pikkutyttöä minunkin puolestani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama ongelma; olen kahden lapsen äiti, akateemisesti koulutettu alisuorittaja kykyihini nähden, sillä olen liian hissukka uskaltautumaan vaativampiin tehtäviin ja haluan aina olla taka-alalla. Nykyään olen niin katkeroitunut miehiin, että haluaisin suhteen naisen kanssa, mutta tunnen siitä aivan hirvittävää syyllisyydentunnetta ja salaa rankaisen itseäni tosi naurettavilla ja noloilla tavoillani (satutan itseäni niin kauan, että pääsen fantasioistani naisia kohtaan). Pelkään välillä, että kontrollini pettää ja päätän päiväni, mutta kaikki pitäisi olla tarpeeksi hyvin järjestetty, ettei siitä koituisi harmia tai huolta muulle perheelle.
Kiitos. Tiedostan, että tarvitsen apua vahingollisten ajattelumallieni ja käytöksen muuttamiseen.
Haluaisin todella kovasti saada sen hyvän elämän, jota nyt itse sabotoin.
Vierailija kirjoitti:
Olet pienestä asti tukahduttanut vihan ja suuttumuksen tunteen. Ei ihme että oireilet. Sinä voit sanoa sille pienelle tytölle että kaikki on hyvin. Ihan siis ääneen vaikka se voi tuntua hassulta. Anna myös vihaisen osan tulla esiin ja kertoa kaikki asiat mistä hän (sinä) tuntee vihaa ja katkeruutta. Puhu asiat itsellesi ääneen. Sinun on pakko käsitellä nuo asiat.
Kannattaa olla vain tuolloin yksin sillä vaatii aika paljon toiselta ymmärrystä jos alat puhumaan itsellesi. Yksin ollessa uskallat olla myös avoin ja rehellinen. Voit hakeutua myös terapeutin vastaanotolle ja hänen avulla käsitellä menneisyyttäsi.
Olet ihana ihminen! Halaa ja rutista sitä pikkutyttöä minunkin puolestani!
Kyynelsilmin luin viestisi. Kiitos sinullekin, yritän todellakin saada uuden suunnan elämääni, ihan jo tyttöjeni vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Terapia olisi varmastikin tehokkain apu.
Kiitos sinulle, tämä varmaankin olisi hyvä askel ottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama ongelma; olen kahden lapsen äiti, akateemisesti koulutettu alisuorittaja kykyihini nähden, sillä olen liian hissukka uskaltautumaan vaativampiin tehtäviin ja haluan aina olla taka-alalla. Nykyään olen niin katkeroitunut miehiin, että haluaisin suhteen naisen kanssa, mutta tunnen siitä aivan hirvittävää syyllisyydentunnetta ja salaa rankaisen itseäni tosi naurettavilla ja noloilla tavoillani (satutan itseäni niin kauan, että pääsen fantasioistani naisia kohtaan). Pelkään välillä, että kontrollini pettää ja päätän päiväni, mutta kaikki pitäisi olla tarpeeksi hyvin järjestetty, ettei siitä koituisi harmia tai huolta muulle perheelle.
Hei! Olen samanlainen alisuoriutuja, koska en luota omiin kykyihini. Voimia sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VihainenKilttiTyttö kirjoitti:
Olisiko täällä muita ns.kilttejä tyttöjä, joista on kasvanut kilttejä, todella vihaisia aikuisia?
Nostan molemmat tassut pystyyn. Minä olen se pieni arka tyttö, jota kiusattiin koulussa. Kotona vähäteltiin ja jäin sisaruksen varjoon. Olin se pieni tyttö, joka peloissaan pissasi housuun ja yökasteli 10-vuotiaaksi. Äitini tiuski minulle ja marisi pyykin määrästä.
Opin jo varhain jäämään sivuun, jotta en aiheuttaisi kenellekään huolta ja harmia. Minusta tuli kiltti miellyttäjä, joka hymyili aina ja kaikille, vaikka halusin huutaa ääneni käheäksi ja hakata seinään pahaa oloa.
Suoritin elämää lapsena, nuorena ja aikuisena. Nilkutin eteenpäin tyhmä hymy naamalla, vaikka olin tuskastunut - ei sitä voinut näyttää. Joku olisi voinut pahastua ja pettyä minuun.
Aikuisena jatkoin suorittamista ja yritin aina riittää ja miellyttää. Aina vain, vaikka en olisi jaksanut. Ajattelin, että kyllä minä vielä kiitokset saan, kun autan muita, en ole eri mieltä mistään. Teen mitä pyydetään.
Minusta tuli hajuton, mauton, näkymätön.
Nyt olen 40-vuotias kolmen lapsen äiti. Olen täynnä vihaa ja raivontunnetta. Saan itkukohtauksia, paniikkikohtauksia ja raivokohtauksia. Kippaan pahimmat paskat mieheeni, joka ei ole millään lailla syyllinen olooni. Yritän taas suorittaa, tehdä kaiken arjessa ja riittää niin maan perusteellisesti. Yritän ja yritän ja pienikin vastoinkäyminen tuntuu aika ajoin vyöryvän päälleni, aiheuttaen uuden raivokohtauksen.
Häpeän itseäni. Vihaan itseäni. Minusta tuntuu, etten ole minkään arvoinen enkä tiedä, mitä elämälläni tekisin. En suunnittele itseni vahingoittamista kuitenkaan.
Pelkään kasvattavani lapseni samanlaisiksi kilteiksi tytöiksi. Haluaisin antaa tytöilleni avaimet onneen, hyvään itsetuntoon ja itsensä rakastamiseen. En vain osaa, koska en osaa rakastaa itseäni.
Onko kellään antaa konkreettisia neuvoja arkeen, kuinka pärjään itseni kanssa? Kuinka voisin olla itsestäni ylpeä enkä vaipua tasaisin väliajoin hirveään itseinhoon ja vetää marttyyrinviitan harteilleni?
Tiedän toimintani aiheuttavan itselleni vain pahaa ja myös niille, keitä eniten rakastan.
Haluaisin olla aidosti hyvä, kelpaava, arvostettu. Haluaisin sanoa sille pienelle tytölle pissaisissa housuissa kyyneleet poskilla : "ei se mitään. Laitetaan pesukone päälle. Ei mitään hätää. Rakastan sinua, muruseni."
Jään odottamaan viisaita neuvojanne. Haluan yrittää rohkaistua hyväksymään itseni, vaikka usein koen, etten ole minkään arvoinen.
Viisaita neuvoja ei ehkä täältä ole tiedossa, mutta samaistumista. Minulla samanlainen äiti. Hän aina sanoi, että pärjään oli tilanne mikä tahansa. Ei kuitenkaan realistisia neuvoja ja sisaruksia tuki taloudellisesti. Nelikymppisenä aloin kyseenalaistaa, kun omat lapset tarvitsivat sitä tukea jota itse en ollut saanut omalta äidiltä. Hän myös toi koko ajan esiin omaa osaamistaan "varhaiskasvatuksen ammattilaisena" ja muutenkin piilokettuili mikä pahinta. Hän alkoholisoitui, joten emme näitä kyenneet äiti-tytär -akselilla käymään läpi ennen kuolemaansa. Itse taistelen nyt kahden murrosikäisen tyttären kanssa, jotta en seuraa äitini jälkiä. Enkä aio seurata äitini kasvatusohjeita! Hyvin menee! Kun tiedostat ongelman niin voit asiaan vaikuttaa! Teet aivan varmasti asiat paremmin kuin äitisi! Tsemppiä!
Olet jo voitolla kun pystyt kertomaan asiasta ja tutkailemaan tuntojais. Ole armollinen itelleis ja läheisilleis. Olet hyvä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin Sinä et ole turha ihminen. Kirjoita paperille ylös niin monta asiaa mistä pidät itsessäsi tai mitä osaat - kirjoita vaan menemään ja kun olet valmis, lue lista ajatuksella läpi. Älä vähättele itseäsi, älä moiti. Sinä olet elämäsi tärkein ja rakkain ihminen, sen jälkeen tulevat kaikki muut. Jos et ensin pidä itsestäsi huolta ja rakasta itseäsi, elämä on hankalaa. Tsemppiä! Olet varmasti upea ihminen, joten tee asioita joita rakastat. Kaikkea hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Öö... sulla on mies.
On minulla mies, joka koittaa jaksaa tukea. Pahinta kai onkin, että en kestä itseäni ja kippaan pahanolon mieheeni - koska uskallan luottaa häneen. Pelkään tosin, että hän joskus vielä väsyy minuun ja lähtee. Enkä voisi moittia vaikka lähtisi - olen varmasti kamala puoliso, kun kätketty suru ja viha pukkaa pintaan :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
VihainenKilttiTyttö kirjoitti:
Olisiko täällä muita ns.kilttejä tyttöjä, joista on kasvanut kilttejä, todella vihaisia aikuisia?
Nostan molemmat tassut pystyyn. Minä olen se pieni arka tyttö, jota kiusattiin koulussa. Kotona vähäteltiin ja jäin sisaruksen varjoon. Olin se pieni tyttö, joka peloissaan pissasi housuun ja yökasteli 10-vuotiaaksi. Äitini tiuski minulle ja marisi pyykin määrästä.
Opin jo varhain jäämään sivuun, jotta en aiheuttaisi kenellekään huolta ja harmia. Minusta tuli kiltti miellyttäjä, joka hymyili aina ja kaikille, vaikka halusin huutaa ääneni käheäksi ja hakata seinään pahaa oloa.
Suoritin elämää lapsena, nuorena ja aikuisena. Nilkutin eteenpäin tyhmä hymy naamalla, vaikka olin tuskastunut - ei sitä voinut näyttää. Joku olisi voinut pahastua ja pettyä minuun.
Aikuisena jatkoin suorittamista ja yritin aina riittää ja miellyttää. Aina vain, vaikka en olisi jaksanut. Ajattelin, että kyllä minä vielä kiitokset saan, kun autan muita, en ole eri mieltä mistään. Teen mitä pyydetään.
Minusta tuli hajuton, mauton, näkymätön.
Nyt olen 40-vuotias kolmen lapsen äiti. Olen täynnä vihaa ja raivontunnetta. Saan itkukohtauksia, paniikkikohtauksia ja raivokohtauksia. Kippaan pahimmat paskat mieheeni, joka ei ole millään lailla syyllinen olooni. Yritän taas suorittaa, tehdä kaiken arjessa ja riittää niin maan perusteellisesti. Yritän ja yritän ja pienikin vastoinkäyminen tuntuu aika ajoin vyöryvän päälleni, aiheuttaen uuden raivokohtauksen.
Häpeän itseäni. Vihaan itseäni. Minusta tuntuu, etten ole minkään arvoinen enkä tiedä, mitä elämälläni tekisin. En suunnittele itseni vahingoittamista kuitenkaan.
Pelkään kasvattavani lapseni samanlaisiksi kilteiksi tytöiksi. Haluaisin antaa tytöilleni avaimet onneen, hyvään itsetuntoon ja itsensä rakastamiseen. En vain osaa, koska en osaa rakastaa itseäni.
Onko kellään antaa konkreettisia neuvoja arkeen, kuinka pärjään itseni kanssa? Kuinka voisin olla itsestäni ylpeä enkä vaipua tasaisin väliajoin hirveään itseinhoon ja vetää marttyyrinviitan harteilleni?
Tiedän toimintani aiheuttavan itselleni vain pahaa ja myös niille, keitä eniten rakastan.
Haluaisin olla aidosti hyvä, kelpaava, arvostettu. Haluaisin sanoa sille pienelle tytölle pissaisissa housuissa kyyneleet poskilla : "ei se mitään. Laitetaan pesukone päälle. Ei mitään hätää. Rakastan sinua, muruseni."
Jään odottamaan viisaita neuvojanne. Haluan yrittää rohkaistua hyväksymään itseni, vaikka usein koen, etten ole minkään arvoinen.
Viisaita neuvoja ei ehkä täältä ole tiedossa, mutta samaistumista. Minulla samanlainen äiti. Hän aina sanoi, että pärjään oli tilanne mikä tahansa. Ei kuitenkaan realistisia neuvoja ja sisaruksia tuki taloudellisesti. Nelikymppisenä aloin kyseenalaistaa, kun omat lapset tarvitsivat sitä tukea jota itse en ollut saanut omalta äidiltä. Hän myös toi koko ajan esiin omaa osaamistaan "varhaiskasvatuksen ammattilaisena" ja muutenkin piilokettuili mikä pahinta. Hän alkoholisoitui, joten emme näitä kyenneet äiti-tytär -akselilla käymään läpi ennen kuolemaansa. Itse taistelen nyt kahden murrosikäisen tyttären kanssa, jotta en seuraa äitini jälkiä. Enkä aio seurata äitini kasvatusohjeita! Hyvin menee! Kun tiedostat ongelman niin voit asiaan vaikuttaa! Teet aivan varmasti asiat paremmin kuin äitisi! Tsemppiä!
Surullista luettavaa sinunkin kokemuksesi. Tsemppiä murkkujen kanssa!
Vierailija kirjoitti:
Olet jo voitolla kun pystyt kertomaan asiasta ja tutkailemaan tuntojais. Ole armollinen itelleis ja läheisilleis. Olet hyvä ihminen.
Osuit naulan kantaan. En osaa olla armollinen. Ruoskin itseäni kaikista eniten ja mietin, mikä minussa on vikana. Lapsuus nostaa päätään. Yritän opetella tekemään asiat toisin. Kiitos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keittiöpsykologi kirjoitti:
Ensinnäkin Sinä et ole turha ihminen. Kirjoita paperille ylös niin monta asiaa mistä pidät itsessäsi tai mitä osaat - kirjoita vaan menemään ja kun olet valmis, lue lista ajatuksella läpi. Älä vähättele itseäsi, älä moiti. Sinä olet elämäsi tärkein ja rakkain ihminen, sen jälkeen tulevat kaikki muut. Jos et ensin pidä itsestäsi huolta ja rakasta itseäsi, elämä on hankalaa. Tsemppiä! Olet varmasti upea ihminen, joten tee asioita joita rakastat. Kaikkea hyvää.
Olen kiitollinen näistä asiallisista kommenteista ja neuvoista, joita täällä saan. Minua ensin pelotti kirjoittaa, koska pelkään saavani lisää pahaa mieltä tai tuomitsemista. Kiitos kauniista sanoistasi!
VihainenKilttiTyttö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VihainenKilttiTyttö kirjoitti:
Olisiko täällä muita ns.kilttejä tyttöjä, joista on kasvanut kilttejä, todella vihaisia aikuisia?
Nostan molemmat tassut pystyyn. Minä olen se pieni arka tyttö, jota kiusattiin koulussa. Kotona vähäteltiin ja jäin sisaruksen varjoon. Olin se pieni tyttö, joka peloissaan pissasi housuun ja yökasteli 10-vuotiaaksi. Äitini tiuski minulle ja marisi pyykin määrästä.
Opin jo varhain jäämään sivuun, jotta en aiheuttaisi kenellekään huolta ja harmia. Minusta tuli kiltti miellyttäjä, joka hymyili aina ja kaikille, vaikka halusin huutaa ääneni käheäksi ja hakata seinään pahaa oloa.
Suoritin elämää lapsena, nuorena ja aikuisena. Nilkutin eteenpäin tyhmä hymy naamalla, vaikka olin tuskastunut - ei sitä voinut näyttää. Joku olisi voinut pahastua ja pettyä minuun.
Aikuisena jatkoin suorittamista ja yritin aina riittää ja miellyttää. Aina vain, vaikka en olisi jaksanut. Ajattelin, että kyllä minä vielä kiitokset saan, kun autan muita, en ole eri mieltä mistään. Teen mitä pyydetään.
Minusta tuli hajuton, mauton, näkymätön.
Nyt olen 40-vuotias kolmen lapsen äiti. Olen täynnä vihaa ja raivontunnetta. Saan itkukohtauksia, paniikkikohtauksia ja raivokohtauksia. Kippaan pahimmat paskat mieheeni, joka ei ole millään lailla syyllinen olooni. Yritän taas suorittaa, tehdä kaiken arjessa ja riittää niin maan perusteellisesti. Yritän ja yritän ja pienikin vastoinkäyminen tuntuu aika ajoin vyöryvän päälleni, aiheuttaen uuden raivokohtauksen.
Häpeän itseäni. Vihaan itseäni. Minusta tuntuu, etten ole minkään arvoinen enkä tiedä, mitä elämälläni tekisin. En suunnittele itseni vahingoittamista kuitenkaan.
Pelkään kasvattavani lapseni samanlaisiksi kilteiksi tytöiksi. Haluaisin antaa tytöilleni avaimet onneen, hyvään itsetuntoon ja itsensä rakastamiseen. En vain osaa, koska en osaa rakastaa itseäni.
Onko kellään antaa konkreettisia neuvoja arkeen, kuinka pärjään itseni kanssa? Kuinka voisin olla itsestäni ylpeä enkä vaipua tasaisin väliajoin hirveään itseinhoon ja vetää marttyyrinviitan harteilleni?
Tiedän toimintani aiheuttavan itselleni vain pahaa ja myös niille, keitä eniten rakastan.
Haluaisin olla aidosti hyvä, kelpaava, arvostettu. Haluaisin sanoa sille pienelle tytölle pissaisissa housuissa kyyneleet poskilla : "ei se mitään. Laitetaan pesukone päälle. Ei mitään hätää. Rakastan sinua, muruseni."
Jään odottamaan viisaita neuvojanne. Haluan yrittää rohkaistua hyväksymään itseni, vaikka usein koen, etten ole minkään arvoinen.
Viisaita neuvoja ei ehkä täältä ole tiedossa, mutta samaistumista. Minulla samanlainen äiti. Hän aina sanoi, että pärjään oli tilanne mikä tahansa. Ei kuitenkaan realistisia neuvoja ja sisaruksia tuki taloudellisesti. Nelikymppisenä aloin kyseenalaistaa, kun omat lapset tarvitsivat sitä tukea jota itse en ollut saanut omalta äidiltä. Hän myös toi koko ajan esiin omaa osaamistaan "varhaiskasvatuksen ammattilaisena" ja muutenkin piilokettuili mikä pahinta. Hän alkoholisoitui, joten emme näitä kyenneet äiti-tytär -akselilla käymään läpi ennen kuolemaansa. Itse taistelen nyt kahden murrosikäisen tyttären kanssa, jotta en seuraa äitini jälkiä. Enkä aio seurata äitini kasvatusohjeita! Hyvin menee! Kun tiedostat ongelman niin voit asiaan vaikuttaa! Teet aivan varmasti asiat paremmin kuin äitisi! Tsemppiä!
Surullista luettavaa sinunkin kokemuksesi. Tsemppiä murkkujen kanssa!
Surullista tämä olikin. Jännä miten pitkälle sitä voi silti päästä. Olen itseni kanssa käynyt tämän jo niin hyvin läpi ja rutistanut sitä pikkutyttöä itsessäni. Äiti ei enää päällepäsmäröi, mutta onhan se uskomatonta miten kauan ihminen näiden asioiden varjossa elää. Ja aion tehdä asiat toisin omien lasten kanssa.
Esim. juokseminen ja nyrkkeily auttaa. Joskus kävin psykologille juttelemassa. Aika vähän hyötyä. Ammattiavusta on ehkä silloin eniten apua, jos on selkeät oireet, muttei käsitystä niiden syistä. Jos ymmärtää, mikä on vialla, niin sitten on parempi toimia. Esim. järjestää elämäänsä sellaiseksi kuin sen haluaa olevan. Sekä rasittaa itseään fyysisesti. Joskus joku seksuaalisesta hyväksikäytöstä toipuva kertoi juoksemisen auttavan. Sellainen kirja kuin "Kun tiikeri herää, trauma ja toipuminen" korostaa myös aktiivista toimintaa ja kehollisuutta.
Terapia olisi varmastikin tehokkain apu.