Lue keskustelun säännöt.
En tiedä olenko enää vela
27.09.2017 |
Itse olen 39-vuotias ja olen viime kevääseen asti pitänyt itseäni velana. Ei ole kiinnostanut äitiys enkä ole erityisesti miettinyt koko juttua, sillä olen tiennyt jo teini-ikäisestä ettei lapsenteko ole minun heiniäni. Menin naimisiin itseäni hieman vanhemman miehen kanssa jolla samanlainen asenne ja tämä vapaaehtoinen lapsettomuus olikin yksi syistä miksi päädyimme yhteen. Sukulaisille ja ystäville olemme ilmoittaneet asian hyvin selkeästi jo vuosia sitten eikä kukaan nykyään oikein edes kysele asiasta.
Tilanne muuttui kuitenkin alkuvuodesta kun mieheni äiti kuoli yllättäen ja laittoi miehellä käyntiin keski-iän kriisin. Surutyön keskellä mies kysyi yhtenä iltana että olenko yhä samaa mieltä lapsettomuudesta kuin tavatessamme. Kävi ilmi että anoppini sanonut miehelleni viime jouluna että maailma menettää hänessä hyvän isän. Nykyään aihe nousee aina välillä pintaan ja mieheni on ruvennut epäilemään haluaako sittenkään olla lapseton koko elämäänsä.
En todellakaan tiedä mitä ajatella. Olin varautunut siihen että olemme kahdestaan hautaan saakka, mutta näen että mieheni mieli on oikeasti muuttunut, vaikkei sitä suoraan tunnusta sillä ei halua painostaa minua mihinkään suuntaan. Olen vihainen ja koen että yhteinen sopimuksemme on rikottu, mutta minua myös pelottaa. Pelkään että hän jättää toisen naisen takia joka tahtoo perheen ja välillä taas sitä että hän luopuu isyyshaaveistaan minun vuokseni ja katkeroituu. Eniten pelottaa kuitenkin se että asia jota olen pitänyt aina itsestäänselvyytenä joutuukin uuden tarkastelun alaiseksi enkä tiedä mitä mieltä itsekään enää olen lapsettomuudesta.
Ymmärrän hyvin että naisiin kohdistuvat painee tai suvun odotukset aiheuttavat sen että moni vela kokee tavallaan poliittiseksi velvollisuudekseen olla ylpeästi lapseton ja pitää valintaansa esillä myös täällä palstalla, missä moni vanhempi esittää jatkuvasti ylimielisesti epäilyksiään velojen tunne-elämän kypsymättömyydestä jne. Olen itsekin kommentoinut aika kipakasti takaisin jollekin tuoreelle äidille joka ei tuntunut käsittävän että hänen maailmansa onni ei ole kaikkien ihmisten onni. Mutta viime aikoina on ruvennut tuntumaan että tällainen ääripäihin jakautunut keskustelu on vähän keskenkasvuista eikä oikeasti auta edes velojen yhteiskunnallista tilannetta. Lisäksi epäilen että moni tälläkin palstalla velaksi itseään markkinoiva on vielä suhteellisen nuori, eikä ole joutunut käymään vielä läpi niitä kipeitä hetkiä jolloin pitäisi ihan oikeasti seisoa vahvasti omilla jaloillaan lapsettomuuden kanssa, vaikka elämän tärkeimmän suhteen kariutumisen uhalla. Mistä voin tietää mikä on minun omaa tahtoani ja haluani ja milloin omat pelkoni hallitsevat enemmän valintojani kuin itse käsitänkään?
Itse kaipaisin kipeästi vertaistukea muilta samankaltaisessa tilanteessa olleilta. Rakastamme toisiamme todella syvästi, mutta pelkään että tämä asia tulee väliimme. Tuliko teille ero lapsiasian vuoksi? Onko joku muuttunut velasta "agnostikoksi" tai päätynyt jopa hankkimaan lapsen?
Kommentit (28)
Meillä meni niin et lopulta tuli ero. Miehen paras ystävä, sellanen ikinuori menohessu sai lapsen reilusti yli nelikymppisenä ja muuttui lähiöiskäksi. Mies otti tästä sitten kimmokkeen ja rupes haaveilemaan lapsesta, en itse lämmennyt ajatukselle sillä oltiin jo 43-vuotiaita. Tehtiin pidempi kaukomatka 15v. kimpassa kunniaks ja paluumatkalla kentältä kotiin mies kerto et vauva tai hän muuttaa pois. Tietenkin se oli alkuun hirvee shokki mutta nyt kolme vuotta myöhemmin sillä on vauva yhden toisen kaverinsa eksän kanssa (erosivat kun nainen halus lasta ja mies ei) ja mä elän ihan mukiinmenevää sinkkuelämää.
Oon kummina siskon ihanalle tytölle jonka kanssa vietän aikaa joka viikko mut omia lapsia en edelleenkään kaipaa. Ero oli ihan ainoo vaihtoehto tossa tilanteessa, en mä olis pystynyt taipumaan yöheräämisiin ja vanhempainiltoihin enää siinä kohtaa kun oltiin kummatkin saatu töissä jo paljon vastuuta ja omista vanhemmista ei ikänsä puolesta olis ollut enää mitään apua. Oon iloinen että osattiin erota kohtuullisen kivuttomasti ja ennen kaikkea nopeesti niin että kumpikin pääsi jatkamaan elämää. Ollaan ihan hyvissä väleissä, mut kutsuttiin jopa uuden perheen tupareihin kun muuttivat.
Ihmiset muuttuu ajan myötä halusit tai et ja mun mielestä sun kannattais miettiä ihan tosissas sitä että ryhtyisitkö äidiksi vaan miehen toiveesta vai onko sulla itselläsi siihen aitoa halua. Voi olla nimittäin aika kauaskantoisia vaikutuksia lapsen elämässä jos äiti on ryhtynyt hommaan vastentahtoisesti, marttyyrimutseja on tässä maailmassa ihan liikaa jo nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se miehesi aika vanha isäksi. Ehkä kannattaa olla kaksin vaan.
VierailijaOlen vihainen ja koen että yhteinen sopimuksemme on rikottu, mutta minua myös pelottaa[/quote kirjoitti:
Minkä sopimuksen mies on rikkonut? Eihän hän ole tehnyt tai rikkonut mitään, ainoastaan hänen korvien välissä sijaitsevassa hermokudoksessa on tapahtunut muutoksia, joille hän ei välttämättä itse ole voinut mitään.
Vierailija kirjoitti:
Olen vihainen ja koen että yhteinen sopimuksemme on rikottu, mutta minua myös pelottaa
Minkä sopimuksen mies on rikkonut? Eihän hän ole tehnyt tai rikkonut mitään, ainoastaan hänen korvien välissä sijaitsevassa hermokudoksessa on tapahtunut muutoksia, joille hän ei välttämättä itse ole voinut mitään.
Minulla oli vähän sama tilanne mutta olin nuorempi, 34-vuotias kun lapsi syntyi. Elimme siis siinä luulossa yli kolmekymppisiksi ettei meille tuo lapsia koskaan, mutta mies rupesi perumaan puolivälissä kolmeakymmentä. Omakin jyrkkä kantani alkoi rakoilla enemmän kuin ap:llä. Lapsiluku jäi yhteen mutta lapsen teko oli elämäni paras päätös. Näin meillä mutta voihan se toisinkin mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatellaan että ap olis joskus teini-ikäisenä ruvennut kyseenalaistamaan kristinuskoa ja päätynyt siihen että jumalaa ei ole ja ilmoittanut olevansa ateisti. Mennyt naimisiinkin toisen ateistin kanssa. Sitten joku päivä aviomies ilmottaisi että on ruvennut kyseenalaistamaan tätä ateismia ja haluaa tutkia eri uskontoja. Olisi aika säälittävää jos ap nyt sit päättäisi tukkia korvat ja sulkea silmät ja hokea päässään että jumalaa ei ole sillä 14-vuotiaana päätin niin.
Lasta ei ikinä pidä hankkia muiden toiveesta. Jos haluat olla vela niin olet.Voi toki maksaa parisuhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Analysoit tilanteen hyvin. En osaa sanoa mitään. Vaara on, että ottaa nuoremman, joka haluaa lapsia. Ehkä koko homma menee ohi. Ikää on jo kuitenkin kummallakin? Mieheni vanhemmat olivat kauan sitten 40 ja 50 v. kyllä.
Minä päädyin vastaavankaltaisessa tilanteessa äidiksi. Mieheni sairastui syöpään lapsen ollessa viisi ja kuoli kun tyttö täytti kahdeksan. Onneksi minulla on hänet, ilman lasta olisin aika yksin. Elämässä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja kannattaa miettiä vakavasti lapsen hankkimista. Olet kuitenkin saanut elää lapsetonta elämää aika kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta kokemuksesta sanon että menkää parisuhdeterapiaan ihan heti. Käytte siellä ammattiauttajan kanssa läpi tämän ja voitte halutessanne samalla jo yrittää lasta jos siltä rupeaa tuntumaan. Me ei haettu ammattiapua ja tilanne pitkittyi ja tulehtui tosi pahaksi. Lopulta mies lähti nuoremman naisen kelkkaan just kun olisin itse ollut henkisesti valmis hedelmöityshoitoihin.
Varaudu myös siihen, että mies ei ymmärrä mitä lapsiperheen elämä on ja sinä tulet kuitenkin olemaan se ns. ykkösvanhempi, joka hoitaa lapsen ja lapsen asiat 90%:sti seuraavat 18-20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä olin juurikin nuorena vela. Mutta mitä lähemmäs tulin kolmeakymmentä vuotta sitä enemmän aloin epäillä. Aloin jopa miettiä että jos olisin teininä saanut lapsen niin sehän olisi jo aika vanha ja minullakin sitten aikaa elää elämääni vielä tosi hyvin. Mietin sitäkin kun ajalla on tapana hujahtaa äkkiarvaamatta, sitä luulee olevansa vielä nuori ja mahdollisuudet edessä mutta yhdessä hujauksesa onkin jo aika vanha eikä ole saavuttanut mitään ja uudet nuoret tulleet tilalle. Mitäs jos aika hujahtaa ja sitten onkin liian vanha äidiksi vaikka haluaisi...
Noh, onneksi tulin vahingossa raskaaksi alle kolmekymppisenä niin kohtalo ratkaisi tämän puolestani. Tunteet on sen jälkeenkin heitelleet ja olen miettinyt millaista olisi ollut jos näin ei olisi käynyt mutta olen kyllä tosi tyytyväinen nyt tähän.
fix kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vihainen ja koen että yhteinen sopimuksemme on rikottu, mutta minua myös pelottaa
Minkä sopimuksen mies on rikkonut? Eihän hän ole tehnyt tai rikkonut mitään, ainoastaan hänen korvien välissä sijaitsevassa hermokudoksessa on tapahtunut muutoksia, joille hän ei välttämättä itse ole voinut mitään.
Ihan ymmärrettävää, että kokee tuon sopimuksen rikkomisena, vaikka tietysti näin isot asiat kannattaisi aikanaan päättää periaatteella "haluanko yhä lapsen / olla lapseton vaikka mies jättäisi", silloin on oman pään kanssa helpompi tulla toimeen. Mutta tämä on jälkiviisastelua tietysti ap:n kohdalla eikä keneltäkään voi olettaa, että pystyisi ennakoimaan kaiken elämässä, edes omat mielenmuutokset. Minusta ap hyvin ja kypsästi pohtinut asiaa, luulen että tulee toimeen ja pystyy elämään hyvää elämää ihan riippumatta siitä, mihin ratkaisuun päätyy, fiksuna ihmisenä varmaan ihan hyvään ratkaisuun, mikä se sitten onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno avausviesti. Todella hyvä kysymys, että mitkä on omia halujani ja mistä sen voi tietää. Ja mitä se tarkoittaa, jos haluaa tai ei halua.
Kannattaa varmasti avoimesti puhua miehen kanssa, aloittaa sillä että näen että sussa on tapahtunut muutoksia ja kyseenalaistat lapsettomuuden, ja näen että et halua painostaa mua, mutta tämä on käsiteltävä. Kun rakastatte toisianne, molemmilla on halua löytää se vaihtoehto joka on oikein, mitä se sitten tarkoittaakaan ja mistä sen vuoksi on luovuttava.
Rohkeasti päin tätä vaikka aihe olisi kipeä ja ristiriitaisia tunteita herättävä, ei kannata odotella koska oli lopputulos mikä tahansa, viivyttely vain mutkistaa tilannetta. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa mikä on oikea ratkaisu, kenen on luovuttava mistä.
Kuulostaa vähän siltä että hankkisit lapsen vain miehen painostuksen takia. Tietysti on kamalaa, jos menettää parisuhteen tuon takia. Itse erosin juuri elämäni ensimmäisestä, pitkästä suhteesta koska miehellä oli kiire hankkia lapsia ja itse en tiedä, haluanko ollenkaan. Mutta en määrittele itseäni velaksi, tiedän vain etten halua lasta lähiaikoina, tulevaisuudessa voi olla toisin.
Ehkä ei kannata ainakaan ääneen sanoa miehen tilannetta keski-iänkriisiksi, se kuulostaa triviaalilta. Äidin kuolema ja ajatukset omasta asemasta maailmassa on kuitenkin niitä syvimpien vesien juttuja, karikatyyrit ei auta niiden käsittelyssä.
Ap, tosi hieno aloitusviesti. Pohdit tosi hyvin asioita monelta kannalta.
Olen itse vela, mutta ajoittain käyn samoja kysymyksiä läpi, koska syy vapaaehtoisuuteen ei ole se että en halua lapsia vaan kuvitteellisen lapsen etu. Olen henkisesti epäkypsä äidiksi ja taloudellinen tilanne on heikko.
Kiitos viestistäsi.
Vierailija kirjoitti:
Ajatellaan että ap olis joskus teini-ikäisenä ruvennut kyseenalaistamaan kristinuskoa ja päätynyt siihen että jumalaa ei ole ja ilmoittanut olevansa ateisti. Mennyt naimisiinkin toisen ateistin kanssa. Sitten joku päivä aviomies ilmottaisi että on ruvennut kyseenalaistamaan tätä ateismia ja haluaa tutkia eri uskontoja. Olisi aika säälittävää jos ap nyt sit päättäisi tukkia korvat ja sulkea silmät ja hokea päässään että jumalaa ei ole sillä 14-vuotiaana päätin niin.
Olipa ontuva vertaus, ei liity mitenkään ap:n tilanteeseen. Jos kaksi ateistia olisi yhdessä ja sitten toinen kääntyisi tai harkitsisi kääntymistä uskoon, niin sitten tilanne voisi olla hieman samankaltainen. Mutta toisaalta ap on nainen ja naisille lapsenhankinta on isompi projekti kuin miehelle. Niin paljon suuremmat riskit.
Ei se 'vela' ole mikään 'rotu','kansallisuus' , 'poliittinen aate' ,'uskonto' ( tms. mihin esim. täytyisi jollain tavalla yrittää sitoutua tai mistä voisi jotenkin 'pitää kiinni' ) eikä se ole edes fyysinen ominaisuus.
Se on vain lyhenne ja nimitys sille miltä jostain ihmisestä lastenhankinnan suhteen juuri sillä hetkellä tuntuu.
Sehän on täysin vapaaehtoista ja sitähän voi jatkaa ihan niin kauan kuin haluaa, tai kunnes sen halu siirtyy, tai muuttuu haluksi lapsen saamiseen .
Toisaalta tietysti ne (täysin terveenkin) naisen kehon biologiset faktat asettavat sitten jokaisella aikanaan omat rajansa tuon halun toteutumiselle ja sen toteutumisen mahdollisuuksille.
Sitä se on se 'veluus' ( vaikka eihän siihen 'vela'-lyhenteeseen mitään 'ominaisuutta' tarkoittavaa '-uus' -päätettä tarvitsisi liittää, mielestäni, koska eihän se mikään ominaisuus ole )
Meillä oli hiukan sama tilanne ja se päättyi siihen, että lapsi päätettiin hankkia, mutta lasta ei sitten tullutkaan. Mutta olin sua vanhempi. Mies ei mua tuon takia jättänyt, mutta ero tuli kuitenkin myöhemmin muista syistä; meillä meni muutenkin huonosti ja siihen tilanteeseen mies löysi sitten uuden naisen nuoruuden ajan rakastetustaan. En tiedä, olisko tilanne ollut erilainen, jos lapsi olisi tullut. Uutta miestä en itse ole löytänyt ja se harmittaa, vaikka on mulla ystäviä ja muuten ihan hyvä elämä.