Lue keskustelun säännöt.
En tiedä olenko enää vela
27.09.2017 |
Itse olen 39-vuotias ja olen viime kevääseen asti pitänyt itseäni velana. Ei ole kiinnostanut äitiys enkä ole erityisesti miettinyt koko juttua, sillä olen tiennyt jo teini-ikäisestä ettei lapsenteko ole minun heiniäni. Menin naimisiin itseäni hieman vanhemman miehen kanssa jolla samanlainen asenne ja tämä vapaaehtoinen lapsettomuus olikin yksi syistä miksi päädyimme yhteen. Sukulaisille ja ystäville olemme ilmoittaneet asian hyvin selkeästi jo vuosia sitten eikä kukaan nykyään oikein edes kysele asiasta.
Tilanne muuttui kuitenkin alkuvuodesta kun mieheni äiti kuoli yllättäen ja laittoi miehellä käyntiin keski-iän kriisin. Surutyön keskellä mies kysyi yhtenä iltana että olenko yhä samaa mieltä lapsettomuudesta kuin tavatessamme. Kävi ilmi että anoppini sanonut miehelleni viime jouluna että maailma menettää hänessä hyvän isän. Nykyään aihe nousee aina välillä pintaan ja mieheni on ruvennut epäilemään haluaako sittenkään olla lapseton koko elämäänsä.
En todellakaan tiedä mitä ajatella. Olin varautunut siihen että olemme kahdestaan hautaan saakka, mutta näen että mieheni mieli on oikeasti muuttunut, vaikkei sitä suoraan tunnusta sillä ei halua painostaa minua mihinkään suuntaan. Olen vihainen ja koen että yhteinen sopimuksemme on rikottu, mutta minua myös pelottaa. Pelkään että hän jättää toisen naisen takia joka tahtoo perheen ja välillä taas sitä että hän luopuu isyyshaaveistaan minun vuokseni ja katkeroituu. Eniten pelottaa kuitenkin se että asia jota olen pitänyt aina itsestäänselvyytenä joutuukin uuden tarkastelun alaiseksi enkä tiedä mitä mieltä itsekään enää olen lapsettomuudesta.
Ymmärrän hyvin että naisiin kohdistuvat painee tai suvun odotukset aiheuttavat sen että moni vela kokee tavallaan poliittiseksi velvollisuudekseen olla ylpeästi lapseton ja pitää valintaansa esillä myös täällä palstalla, missä moni vanhempi esittää jatkuvasti ylimielisesti epäilyksiään velojen tunne-elämän kypsymättömyydestä jne. Olen itsekin kommentoinut aika kipakasti takaisin jollekin tuoreelle äidille joka ei tuntunut käsittävän että hänen maailmansa onni ei ole kaikkien ihmisten onni. Mutta viime aikoina on ruvennut tuntumaan että tällainen ääripäihin jakautunut keskustelu on vähän keskenkasvuista eikä oikeasti auta edes velojen yhteiskunnallista tilannetta. Lisäksi epäilen että moni tälläkin palstalla velaksi itseään markkinoiva on vielä suhteellisen nuori, eikä ole joutunut käymään vielä läpi niitä kipeitä hetkiä jolloin pitäisi ihan oikeasti seisoa vahvasti omilla jaloillaan lapsettomuuden kanssa, vaikka elämän tärkeimmän suhteen kariutumisen uhalla. Mistä voin tietää mikä on minun omaa tahtoani ja haluani ja milloin omat pelkoni hallitsevat enemmän valintojani kuin itse käsitänkään?
Itse kaipaisin kipeästi vertaistukea muilta samankaltaisessa tilanteessa olleilta. Rakastamme toisiamme todella syvästi, mutta pelkään että tämä asia tulee väliimme. Tuliko teille ero lapsiasian vuoksi? Onko joku muuttunut velasta "agnostikoksi" tai päätynyt jopa hankkimaan lapsen?
Kommentit (28)
Ap tässä hei! Olen saanut monta hyvää kommenttia ja täytyy sanoa että av-palsta osaa näköjään joskus yllättää myös positiivisesti :)
Vaikka tuo ateismivertaus oli hieman ontuva, osui se jonnekin vähän pintaa syvemmälle. En tahtoisi olla kriititön omia valintojani ja näkemyksiäni kohtaan. Oma vela-identiteettini muodostui jo alle 20-vuotiaana jolloin olin aika ehdoton ja kapinoin perinteisiä naisrooleja vastaan. En ole koskaan kokenut olevani "äidillinen", mistä voin varmaan johtaa jotain siltoja omaan äitiini joka ei aina ole aivan hallinnut omaa äitiyttään. Lisäksi olen joutunut seuraamaan lähietäisyydeltä aivan liian nuoresta pitäen yksinhuoltajaäidin selviytymistä ja valitusta siitä, kuinka lapset tuhoavat ensin parisuhteen ja sitten muun elämän. Nämä tekijät eivät kuitenkaan ole olleet syinä lapsettomuuteeni, vaan olen halunnut elää itsellistä elämää ja nähnyt oman urapolkuni kirkkaana ilman vanhemmuutta. Tapasin seitsemän vuotta vanhemman mieheni ollessani 26 ja kun kävi ilmi että hänellä on samanlaiset näkemykset perheenlisäyksestä, olen voinut kaikki nämä vuodet elää siihen nojaten. Olemme voineet seistä rinta rinnan vasten niitä vaatimuksia kohtaan mitä yhteiskunta on lapsettomille langettanut ja nauttineet yhdessä vapaudestamme. Monet kerrat olemme sukujuhlista lähtiessä huokaiseet helpostuksesta ettei meidän tarvitse ajaa Prisman kautta ostamaan litratolkulla kulutusmaitoa, tai äimistelleet ennen niin avarakatseisten ystäväpariskuntien muuttumista turvallisuushakuisiksi änkyröiksi jotka ajan myötä jättävät meidät kutsumatta tilaisuuksiin sillä meillä ei ole omia lapsia.
Joku kommentoi etten saisi suhtautua mieheni tilanteeseen ylimielisesti kutsumalla sitä keski-iän kriisiksi. En tarkoita mitään nahkabootsit ja prätkä-kriisiä vaan sitä että mieheni käy läpi nyt sitä vaihetta missä yleensä 40-50-vuotiaat tajuavat oman rajallisuutensa ja vanhenemisensa vääjäämättömyyden. Nyt kun sukulaisten lapset alkavat olla jo lukioikäisiä ja vanhoja kavereita näkee huomattavasti enemmän kuin muutama vuosi taaksepäin, ei lapsettomuutemme tunnu enää niin poikkeavalta. Jos olen rehellinen itselleni, niin saatan kokea jopa jonkinlaista kevyttä kateutta kun olemme olleet tyttöporukalla reissussa ja sunnuntaina kentällä on muita vastassa koko perhe, kun taasen minun mieheni on toimistolla puurtamassa.
Mieheni osakaspartneri kertoi minulle pari viikkoa sitten juhlissa että mieheni vaikuttaa nykyään melankoliselta ja tekee töitä enemmän kuin tarve olisi. Kun kysyin tästä seuraavana päivänä mieheltäni, hän totesi että töihin on hyvä kanavoida ajatusten levottomuus. Mieheni siis selvästi kamppailee lapsiasian kanssa hiljaa sisäisesti, mutta en tiedä onko kyse siitä että hän todella tahtoisi lapsen vai onko kyse siitä että hän kipuilee sen hyväksymisen kanssa, että tuo polku jäi kulkematta ja aika ajoi ohi. On nimittäin aivan totta ettei 46-vuotias mies ole enää ihan nuori isäksi, enkä tiedä haluanko itse sellaista tilannetta että vastuu lapsesta kasautuisi enemmän minulle vain siksi ettei mieheni jaksa tai pysty.
Nappaan tuon parisuhdeterapiavinkin. Mieheni on muutenkin prosessoinut kaikenlaista äitinsä poismenon myötä, ja voisi tehdä kaiken kaikkiaan hyvää että käsittelisimme tätä jonkun ulkopuolisen kanssa. Ehkä sen myötä osaisimme kummatkin vähän enemmän omista haluistamme ja peloistamme, tunteista puhuminen ei ole kummankaan vahvimpia puolia.
Olisiko kellään suositella hyvää pariterapeuttia pääkaupunkiseudulla joka on erikoistunut lapsettomuuskysymyksiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää nyt lapsia sen takia tehkö, jos joku mummeli puhuu pikkaisen pehmoisia! Typerää käytöstä miehen äidiltä.
Vierailija kirjoitti:
Ajatellaan että ap olis joskus teini-ikäisenä ruvennut kyseenalaistamaan kristinuskoa ja päätynyt siihen että jumalaa ei ole ja ilmoittanut olevansa ateisti. Mennyt naimisiinkin toisen ateistin kanssa. Sitten joku päivä aviomies ilmottaisi että on ruvennut kyseenalaistamaan tätä ateismia ja haluaa tutkia eri uskontoja. Olisi aika säälittävää jos ap nyt sit päättäisi tukkia korvat ja sulkea silmät ja hokea päässään että jumalaa ei ole sillä 14-vuotiaana päätin niin.
Toisen uskonnonharjoittamiseen suvaitsevaisesti suhtautuminen on aika eri asia kuin olla raskaana, synnyttää, ja hoitaa lapsi aikuisuuteen vasten omaa tahtoaan.
Toki ap:n kannattaa keskustella miehen kanssa asiasta ja hyväksyä, että miehelle on tällaisia ajatuksia tullut ja sillä tavalla varmaan lopulta selviää, miten kannattaa toimia.
Huoh, kun päätä pitää ensin itse hakata seinään jotta uskoo että se sattuu. Eli kaikki mulle. lapsettomuuden ihanuus, valkeat sohvat, hitaat suununtaiaamut, elämykset ja matkustelut. Rahaa, mainetta ja uraa.
Mutta sitten pitäis kuiteskin saada se neljän ällän poika, jotta voisi kahvihuoneessa ohimennessä sanoa että se meni hissaa lukemaan, mutta vaihtoikin polille kun sitä toi matikka aina on kiehtonut.
Vanhainkodissa voisi iltakonjakkia naukkaillessa tuumata että tuleekohan pojantytär, tuo taitava viulisti, minua huomenna katsomaan.
Toivon totisesti että jatkatte auvoista elämäänne, toinen toistanne kehuen. Älkääkä vaan kuolko eri aikaan. Sovittu. Ja sopimus pitää myös pitää.
Sanoinko jo, että säälin sinua ja kaltaisiasi. Varakkaita veloja.
Vierailija kirjoitti:
Varaudu myös siihen, että mies ei ymmärrä mitä lapsiperheen elämä on ja sinä tulet kuitenkin olemaan se ns. ykkösvanhempi, joka hoitaa lapsen ja lapsen asiat 90%:sti seuraavat 18-20 vuotta.
Tämä. Moni mies ei ole IKINÄ hoitanua lapsia jos ei ole havainnoivaa sorttia, ei ehkä tajua miten raskasta lapsiperhe-elämä on.
Sano että miehen täytyy nyt alkuun osoittaa kykeneväisyytensä isäksi sillä, että hoitaa tuttujen lapsia vähintään yhden yön yli keikan viikossa. Että katsotaan puolen vuoden päästä miten kivaa se lasten kanssa oleminen miehen mielestä on.
Voit myös listata miehelle näitä asioita, jotka HÄN saa hoitaa jos teille lapsi tulisi (useinhan äiti hoitaa nämä kaikki mutta jos mies on se joka lasta haluaa, on minusta hänen asiansa hoitaa):
- vanhempainillat
- kaverisynttärit
- neuvolakäynnit
- hammaslääkärit
- vaatteiden ostaminen lapselle, about koko ajan kun ne kasvaa
- lapsen nukuttaminen
- koliikkilapsen kanniskelu
- paskavaippojen vaihto
- lakanoiden pesu ja vaihto keskellä yötä lapsen oksennettua sänkyynsä
- uhmaikäisen lapsen kasvatus
- lapsen kirkuvat kaverit heidän ollessaan teillä leikkimässä
- lapsenruokien valmistus, lapsen ruokkiminen, ruokaisten vaatteiden pesu, keittiön siivous.
Oikeasti, miehesi ei vaan tajua lapsiperhe-elämän realiteetteja. Avaa sen silmät. Jos se vielä senkin jälkeen haluaa lasta, voit alkaa miettiä kumpi on sinulle tärkeämpää, mies vai oma elämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäksi epäilen että moni tälläkin palstalla velaksi itseään markkinoiva on vielä suhteellisen nuori, eikä ole joutunut käymään vielä läpi niitä kipeitä hetkiä jolloin pitäisi ihan oikeasti seisoa vahvasti omilla jaloillaan lapsettomuuden kanssa, vaikka elämän tärkeimmän suhteen kariutumisen uhalla.
Melkoista vähättelyä. Minulta kariutui elämäni tärkein suhde 29-vuotiaana, ja paria vuotta myöhemmin oli jo sterilisaatio tehtynä. Kaipa tuo nyt jo lasketaan omilla jaloillaan seisomiseksi?
Minusta asiaa on turha jahkailla vuosikaupalla. Joka on selvästi halukas ja kykenevä ottamaan hoitaakseen vanhemman vastuut ja velvllisuudet ja muuttamaan elämäntapansa lapsiperhe-elämäksi, tai sitten ei ole. Jos ei ole, ei lasta kannata hankkia.
Joitain näkökulmia:
# "Olet hankkiutumassa äidiksi miehen painostuksesta vaikka et itse halunnut äidiksi." #
-> Voi olla, ja jos näin käy, elämänmuutokset eivät varmasti ole positiivisia.
-> Ajattele että se on sitten monta vuotta pyllynpesua ja räänpyyhkimistä ja valvottuja öitä, samat työkiireet kuin ennen ja lapsiperherutiinit päälle. Ainoa positiivinen asia muutoksessa olisi, että rakastamasi mies on onnellinen ja sinun kanssasi.
-> Entä jos mies ei osallistuisi, väsyisi, jättäisi kuitenkin? Entä jos hänen kuvitelmat isyydestä ei toteudu?
-> Katkeroituisit kaikesta siitä mitä olet hänen vuokseen tehnyt. Missä vaiheessa luovuttaisit ja lopettaisit joustamisen, tunnistaisit ne omat halusi?
-> Katuisitko karvaasti, ettette eronneet hyvissä väleissä lapsettomina ystävinä heti silloin syksyllä 2017? Tosiasiassa mies ei voi tietää miten teille käy, ei tiedä haluaako lopulta sitä mitä nyt toivoo. Saatat vaikka kuolla synnytykseen.
-> Asiaa voisi myös ajatella niin päin, että rakastamasi ihminen kutsuu sinua yhteiseen seikkailuun, ottamaan selvää millaiset isä ja äiti juuri teistä tulisi, millainen teidän lapsi olisi. Se ei ollut se reitti, jolle alunperin lähditte, mutta se näyttää tulleen hänen tielleen pyytämättä.
-> Minkä tahansa arvokkaan asian voi mankeloida naurettavuuksiin asti. Ihmiselle joka on rakentanut kodin itselleen voi sanoa että siellä sä nyt sitten seisot ja jotain naurettavaa mattoa imuroit ja tauluja asettelet, sitäkö sä kutsut mielekkääksi elämäksi? Tai rakastuneelle että ihan niinkuin ei elintä olisi ennen työnnelty edestakaisin toisessa ja eritteitä vaihdettu, eläimetkin siihen pystyy, kohta itket kun on syfilis ja ukko ei vastaa viesteihin. Äidille voi sanoa että siinäpä työnnät yhdestä päästä bataattisosetta siihen pershedelmääsi ja toiseen päähän asettelet kusista kestovaippaa ja kuvittelet että teet jotain arvokasta elämälläsi vaikka ihan oot sinä ja se muksusi just niin kuin kaikki muut ikinä. Ei se sitä tarkoita että nämä hetket tulee oikein tulkituiksi tällä tavalla. Se mitä konkreettisesti hetki hetkeltä tekee ei ole sama kuin mikä sen tilanteen merkitys on.
# "Mies on rikkonut sopimuksen ja luottamukseni, olen pettynyt, vihainen."
-> Nämä tunteet on totta kai ymmärrettäviä, kun itsestä riippumattomasta syystä loppuelämältä murtuu pohja ja se minkä varaan on rakentanut elämäänsä osoittautuukin epävakaaksi.
-> Toisaalta, oliko tuo sellainen lupaus, joka miehellä oli valtuudet aikanaan antaa? Ehkä olette molemmat luottaneet hallitsevanne ja tuntevanne jotain, jota ette olekaan tunteneet.
-> Mutta eikö olekin niin, että sinä olet hallinnut ja tiennyt mihin sitoudut, mies selvästikään ei?
-> Jos kantasi horjuu siksi, että rakastamasi miehen kanta horjuu, silloinhan sinäkään et ole ollut päätöksesi kanssa aikanaan niin vakaalla pohjalla kuin olet luullut olevasi.
-> Onko tärkeämpää vakauttaa usko siihen, että tiedät mitä haluat ja hallitset elämääsi, vaikka se tarkoittaa sitä että luottamus mieheen ja luultavasti koko suhde täytyy silloin uhrata, vai pitääkö ennemmin luopua uskosta omiin vakaumuksiin ja päättää luottaa mieheen ja teidän väliseen rakkauteen, vaikka se tarkoittaisi luopumista suunnittelemastanne tulevaisuudesta ja joutumista tuntemattoman eteen?
-> Yksi vihje voisi olla, että miten mies on käyttäytynyt tässä ja käyttäytyy kun puhutte asiasta, onko hän luottamuksen arvoinen vai yrittääkö manipuloida ja painostaa? Onko tämä lapsiasia joku päähänpisto, voiko mieli muuttua ja taas mennään? Kumman varaan on parempi luottaa, omaan hyväksi havaittuun linjaan elämässä, vai siihen jota pidät elämäsi rakkautena?