34 v. nainen enkä ole valmis äidiksi
Olen 34 vuotias nainen ja täytyy myöntää, että en ole missään nimessä valmis äidiksi. Enkä tiedä tulenko ikinä edes olemaan. Tämä on kuitenkin sääli, koska olen aina halunnut oman lapsen. Halunnut antaa lapselle sellaista vilpitöntä rakkautta mitä en koskaan itse saanut.
Olen elännyt koko elämäni oman pääni sisäisessä vankilassa. Olen tajunnut tämän vasta äskettäin ja olen hakenut siihen apua terapiasta. Tämä vankila on syntynyt äitini jatkavasta kontrolloimisesta, syyllistämisestä ja mollaamisesta.
Olen taistellut koko elämäni äitini syöttämiä uskomuksia vastaan, sitä kunnolla edes tiedostamatta. Pahinta on, että olen pitänyt äitiäni rakastavana äitinäni ja kaikki syy on aina ollut minussa. Olenhan ollut todella hankala lapsi, kun taistelin omasta vapaudesta tai omista ajatuksista.
Olen elännyt koko elämäni jatkuvassa ristiriidassa itseni kanssa, joka on syönyt huiman määrän energiaa. Turha opiskella mitään, kun en kuitenkaan tule pärjäämään niissä opinnoissa. Minä en tule selviytymään elämästäni ilman jatkuvaa valvontaa, joten en voi asua yksinkään. Olen kaikesta huolimatta saanut hankittua itselleni korkeakoulututkinnon ja oman alan työpaikan. Jälkeinpäin olen miettinyt, kuinka vahva henkisesti olenkaan ollut, jotta olen pystynyt taistelemaan, niitä uskomuksia vastaan.
Minulla on onnekseni rinnallani upea mies, joka on vuosia jaksanut mua "kasvattaa" itsenäiseksi. Harmikseni hänkin on kärsinyt näistä minun ongelmista ihan liian paljon. Enkä edes tiedä mitä olen tehnyt, että olen hänet viereeni ansainnut.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tajunnut, että olen pistänyt itseni niihin kahleihin, jotka äitini on minulle valmistanut. En ole osannut elää ilmankaan niitä. Mutta miten voisin koskaan olla valmis äidiksi, kun pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa. Minun pitäisi olla vastuussa, jostain toisesta ihmisestä, minun joka haluaa elää nyt sitä vapautta mitä en ole aikasemmin saanut elää. Lapsi nykyiseen tilanteeseen tuntuisi elinkautiselta.
Kai minun täytyy myöntää, että henkinen paraneminen tästä kaikesta vie ihan liian kauan aikaa. Sellaista aikaa minulla ei enää ole. Luulen, että tämä on parempi, myös lapselle, joka ei tule koskaan syntymään. Luultavasti olisin ollut lapselleni parempi vanhempi, kuin äitini koskaan oli minulle, mikäli olisi tarpeeksi aikaa parantua tästä traumasta. Näin ei kuitenkaan ole ja lapseni ei tule antsaitsemaan näin rikkinäistä äitiä.
Olisin halunnut kasvattaa lapsen, joka on vapaa, henkisesti vahva ja itsevarma ihminen. Tälläiseksi olisin halunnut itsekin kasvaa. Mutta kaikkea ei voi saada.