Kun isää ei kiinnosta mun/meidän asiat.

Sanottakoon vielä että äitini kuoli vajaa vuosi sitten.

Autoin oman jaksamisen kustannuksella ennen ja jälkeen kuoleman.

Nyt isä tavannut jonkun uuden naisen ja sen jälkeen välinpitämättömyys on vaan pahentunut.

Ap

Up

Minkä ikäinen olet?

Mä oon huomannut joitakin vuosia sit saman sekä isässäni että äidissäni (ovat eronneet jo yli 15 vuotta sitten). Äiti on nyt 60 ja isä 65. Molemmilla tuo on vain pahentunut iän myötä. Veljeni on myös pistänyt saman merkille. Luulen, että tuo on monen tekijän summa.

Pitkään mulla oli vain hölmö olo itselläni ja luulin, että mun jutut on vaan varmaan jotenkin niin typeriä, ärsyttäviä tai jotain. Että vika on mussa. Mut yksi syy taitaa olla ihan vanhuus ja pahentuva höppänyys. Eivät jaksa niin kuunnella muita ja keskittyä enää. Sanovat kyllä aina, että haluavat auttaa ym. mutta käytännössä eivät kuuntele juuri yhtään. Aiemmin en myös osannut ikinä kertoa asioistani ja ongelmistani. Äiti oli kovin sellainen, että ei siedä heikkoutta muissa. Hänellä itsellään rankka tausta eikä osaa auttaa, vaikka haluaisikin. Isä taas menee aina liikaa tunteella mukaan, tai siis ennen meni. Hänellä ei myöskään mikään helpoin lapsuus ja myös ollut aina terveysongelmia, niin on aina siksikin vältelty rasittamasta häntä. Jo lapsena opittiin, ettei omista ongelmistamme heille puhuta.

He luuli pitkälle aikuisikään, että lapsillaan menee loistavasti... No sitten korttitalo meidän perheessä romahti ja heille valkeni, ettei menekään aikuisilla lapsilla kaikin puolin hyvin. Nyt he sitten sanoo, että haluavat auttaa ja kuunnella, mutta käytännössä eivät vain osaa eivätkä pysty. Kai se on heille tosi paha paikka joutua yhtäkkiä tuollaiseen rooliin. Ovat aina luulleet olleensa täydellisiä kasvattajia ja ylpeilleet, kuinka kasvattivat onnelliset ja pärjäävät lapset... Sitten kävikin ykskaks vanhoilla päivillä ilmi, että molemmat ovat olleet pahasti masentuneita. He taitaa myös olla olleet jollain tapaa masentuneita vähän koko ikänsä kuten me lapsetkin. Ja traumatisoituneita. Itse olen myös ajautunut jo nuorena siihen rooliin, että kuuntelen ja autan heitä heidän murheissaan. Sitä on vaikea kääntää. Eikä sitä varmaan koskaan pysty muuttamaan niin, että se toimisi oikeinpäin. Paitsi niin etten enää minäkään niin ota sitä psykologin roolia harteilleni. Sen vain joutuu hyväksymään, että oma perhe on ollut sillai kieroutunut, ettei se vanhempi-lapsi rooli ole koskaan toiminut sillai oikeinpäin. Se on ollut täysin päälaellaan. Siitä voi irtautua, mutta sitä ei taida voida enää kääntää oikeinpäin. Asiat on korjattava vaikka sitten terapiassa ja hyväksyttävä se, että omat asiat on purettava jonnekin muualle. Ja koitettava muistaa, että et ole typerä eikä sun juttus ole typeriä, vaikkei vanhempi olisikaan niistä kiinnostunut.

Up!

Voisitko ap kertoa isällesi miltä sinusta tuntuu?

Käyttäytyjä ja käytöksen mahdollistaja...

Anna isäsi olla, kun häntä ei selvästikää kiinnosta. 

Niin, mikä velvollisuus teillä on isää kohtaan? Anna olla.

Vierailija kirjoitti:

Sanottakoon vielä että äitini kuoli vajaa vuosi sitten.

Autoin oman jaksamisen kustannuksella ennen ja jälkeen kuoleman.

Nyt isä tavannut jonkun uuden naisen ja sen jälkeen välinpitämättömyys on vaan pahentunut.

Ap

Mustasukkainen, kun isä ei palvo sinua toisena päivätyönään?

Yritä edes asettua isäsi asemaan, jos sinussa väkisin joku roikkuisi.

Vierailija kirjoitti:

Sanottakoon vielä että äitini kuoli vajaa vuosi sitten.

Autoin oman jaksamisen kustannuksella ennen ja jälkeen kuoleman.

Nyt isä tavannut jonkun uuden naisen ja sen jälkeen välinpitämättömyys on vaan pahentunut.

Ap

Nyt isän pitäisi olla ikuisessa kiitoksen velassa?

Kerroin joulukuussa raskaudestani kun käytiin kylässä, tammikuussa laitoin ensimmäisen ultrakuvan. Viime lauantaina hän soitti välittömästi kun olin viestittänyt entisen luokkatoverini kuolemasta. Eli joulukuusta viime lauantaihin ei mitään yhteydenpitoa, raskaudesta kyselyä jne :) Mutta ehkä hänelle riittää avopuolisonsa perhe sitten. -eri

Vierailija kirjoitti:

Mutta mun pitää kyllä kuunnella hänen juttujaan.

Ei pidä. Noi on vaikeita asioita, mutta sanoisin, että satutat vain toistamiseen itseäs, jos odotat toiselta jotain, mitä tämä ei halua/kykene antamaan. Kun itse aloin hyväksyä, ettei isääni todellakaan vain kiinnosta mikään muhun liittyvä, se oli kamalan surullista, mutta myös helpotus. Parempi kuin elää valheessa.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon huomannut joitakin vuosia sit saman sekä isässäni että äidissäni (ovat eronneet jo yli 15 vuotta sitten). Äiti on nyt 60 ja isä 65. Molemmilla tuo on vain pahentunut iän myötä. Veljeni on myös pistänyt saman merkille. Luulen, että tuo on monen tekijän summa.

Pitkään mulla oli vain hölmö olo itselläni ja luulin, että mun jutut on vaan varmaan jotenkin niin typeriä, ärsyttäviä tai jotain. Että vika on mussa. Mut yksi syy taitaa olla ihan vanhuus ja pahentuva höppänyys. Eivät jaksa niin kuunnella muita ja keskittyä enää. Sanovat kyllä aina, että haluavat auttaa ym. mutta käytännössä eivät kuuntele juuri yhtään. Aiemmin en myös osannut ikinä kertoa asioistani ja ongelmistani. Äiti oli kovin sellainen, että ei siedä heikkoutta muissa. Hänellä itsellään rankka tausta eikä osaa auttaa, vaikka haluaisikin. Isä taas menee aina liikaa tunteella mukaan, tai siis ennen meni. Hänellä ei myöskään mikään helpoin lapsuus ja myös ollut aina terveysongelmia, niin on aina siksikin vältelty rasittamasta häntä. Jo lapsena opittiin, ettei omista ongelmistamme heille puhuta.

He luuli pitkälle aikuisikään, että lapsillaan menee loistavasti... No sitten korttitalo meidän perheessä romahti ja heille valkeni, ettei menekään aikuisilla lapsilla kaikin puolin hyvin. Nyt he sitten sanoo, että haluavat auttaa ja kuunnella, mutta käytännössä eivät vain osaa eivätkä pysty. Kai se on heille tosi paha paikka joutua yhtäkkiä tuollaiseen rooliin. Ovat aina luulleet olleensa täydellisiä kasvattajia ja ylpeilleet, kuinka kasvattivat onnelliset ja pärjäävät lapset... Sitten kävikin ykskaks vanhoilla päivillä ilmi, että molemmat ovat olleet pahasti masentuneita. He taitaa myös olla olleet jollain tapaa masentuneita vähän koko ikänsä kuten me lapsetkin. Ja traumatisoituneita. Itse olen myös ajautunut jo nuorena siihen rooliin, että kuuntelen ja autan heitä heidän murheissaan. Sitä on vaikea kääntää. Eikä sitä varmaan koskaan pysty muuttamaan niin, että se toimisi oikeinpäin. Paitsi niin etten enää minäkään niin ota sitä psykologin roolia harteilleni. Sen vain joutuu hyväksymään, että oma perhe on ollut sillai kieroutunut, ettei se vanhempi-lapsi rooli ole koskaan toiminut sillai oikeinpäin. Se on ollut täysin päälaellaan. Siitä voi irtautua, mutta sitä ei taida voida enää kääntää oikeinpäin. Asiat on korjattava vaikka sitten terapiassa ja hyväksyttävä se, että omat asiat on purettava jonnekin muualle. Ja koitettava muistaa, että et ole typerä eikä sun juttus ole typeriä, vaikkei vanhempi olisikaan niistä kiinnostunut.

Taas jotain vanhaa ketjua on upattu. Yleensä miinustan uppaajaa mutta tässä tapauksessa olkoon koska ketju ja eriyisesti tämä teksti oli tosi terapeuttinen. Sääli että kirjoittaja tuskin on enää paikalla. 

Minä en ymmärrä miksi vanhemmissa roikutaan aikuisina. He saattavat olla helpottuneita, ettei tarvitse enää velvollusuudesta ratkoa lasten ongelmia ja kuunnella murheita. Antakaa heidän olla ja jatkaa omaa elämäänsä.

Useinhan näissä ongelmien vuodattamisessa seuraava askel on se, että odotetaan vanhemmilta taloudellista apua. Isojakin summia, joita ei ikinä makseta takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä miksi vanhemmissa roikutaan aikuisina. He saattavat olla helpottuneita, ettei tarvitse enää velvollusuudesta ratkoa lasten ongelmia ja kuunnella murheita. Antakaa heidän olla ja jatkaa omaa elämäänsä.

Useinhan näissä ongelmien vuodattamisessa seuraava askel on se, että odotetaan vanhemmilta taloudellista apua. Isojakin summia, joita ei ikinä makseta takaisin.

Se on ihan sietämätöntä, että lapsi ei jätä rauhaan. :D Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla, että en esim. jaksa työviikon jälkeen kun hän perheineen tunkee mökille ja minun pitäisi sosiaalisena seurustella heidän kanssa. 

Itseäni ei isäni kiinosta yhtään. Täysi pässi äijä ja kun vastaan kävelee niin pelkkä moikkaus. Ensimmäiseen 15 vuoteen en edes nähny häntä. Sittten se oli muuttanut samalle mestalle, niin mutsi sano et tossa on sun oikee faija. Äijä lähteny menee vaan, kun ei kiinnostanu. Niin sit nykyään se itkee perään. Sen aika on menny jo. Eniten mua otti päähän, kun se oli uimarannalla menny esittelee mun lapsille ittensä vaarina. Kun ei se ole mitään mun lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ei isäni kiinosta yhtään. Täysi pässi äijä ja kun vastaan kävelee niin pelkkä moikkaus. Ensimmäiseen 15 vuoteen en edes nähny häntä. Sittten se oli muuttanut samalle mestalle, niin mutsi sano et tossa on sun oikee faija. Äijä lähteny menee vaan, kun ei kiinnostanu. Niin sit nykyään se itkee perään. Sen aika on menny jo. Eniten mua otti päähän, kun se oli uimarannalla menny esittelee mun lapsille ittensä vaarina. Kun ei se ole mitään mun lapsille.

Mun faija ei tiennyt minun olemassa olosta mitään ennen kun äiti esitteli meidän baarissa. Oli 19v.