Kokemuksia psykoterapiasta?

No se on kuin raiskaus, mutta henkisesti. Vaikea selittää, mutta en osaa sitä paremminkaan kuvailla.

Kelan tukemaan terapiaan tarvitaan 3kk jatkunut hoitosuhde jonnekin, josta puolto kirjoitetaan. yleensä tuohon aikaan kuuluu myös lääkekokeilut, tietenkään lääkkeitä ei ole pakko syödä, mutta jos niitä määrätään, kannattaa ne apteekista hakea (Kela näkee sen) ja siitä saa myös puoltoa terapiaan, että muu kokeiltavissa oleva hoito ei ole toiminut. 

Lääkkeitäkin kannattaa miettiä, yksiselitteisesti ne ei ole aina huono vaihtoehto väliaikaisena hoitona, tarkoitus ei ole että niitä syödään jatkuvasti. Jos ahdistus on niin voimakasta että lamaa toimintaa, niin kyllä jokin lääke voi tilannetta helpottaa ja pääset toimintakuntoon, jotta voit tehdä töitä ahdistuksen kanssa. Bentsojen kanssa tosin kannattaa olla varovainen.

Elämän pelastaja. Terapeuttini sattuu kuulumaan psykoanalyyttiseen suuntaukseen, mutta ei vissiin ns. noudata sen oppeja niin orjallisesti. Terapeutin persoona varmaan ratkaisee enemmän kuin se terapeutin suuntaus.

Hei! En ole itse käynyt psykoterapiassa, mutta muutama läheinen ystäväni on ja kyseisestä terapiamuodosta on ollut heille valtava apu. Se on aivan eri asia pyörittää asioita vain omassa päässään tai ystävien kanssa, joilta ei aina saa täysin objektiivista tukea (vaikka hyvää tarkoittaisivat), kuin käydä säännöllisesti käsittelemässä tilanteita itse valitsemansa alan ammattilaisen kanssa. Eräällä ystävälläni ahdistuneisuus laukesi elämäntilanteiden kautta ja kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin että fyysiset oireilut olivat vahvoja ja pelottaviakin, osin jopa senkin takia että lääkityksen kanssa tehtiin vääriä ratkaisuja. Pulman juurisyy kun oli kuitenkin henkisellä puolella, ei fyysisellä. Terapian myötä olen nähnyt kuinka ystäväni ryhti on pikkuhiljaa kohentunut, ajatusmaailma on työstänyt ahkerasti asioita ja elämä voittaa. Toipuminen kuitenkin edellyttää paljon työtä terapiassa käyvältä itseltään. Terapiasta ei ole apua, jossa itse autettavan suhtautuminen omaan rooliinsa prosessissa on hyvin passiivinen. Olenkin hurjan ylpeä ystävästäni. Hän on tarinan ehdoton ykkös sankari. Terapeutti ja tukiverkosto kuitenkin tarjoavat olennaisia onnistumisen edellytyksiä. Työ on tosiaan tehtävä itse, mutta terapeutti tarjoaa merkittävän tuen ja työkalut prosessiin. Se on muutamia askeleita eteenpäin ja joitain askeleita taaksepäin- tyylinen prosessi ja voi tuntua monesti turhauttavalta kun ei itse niin lähellä tilannetta ollessaan välttämättä huomaa, kuinka paljon onkaan edistynyt. Suosittelen lämpimästi. :)

Joskus olen ottanut diapamin pahimpaan ahdistukseen, mutta en ole huomannut sen vähentävän ahdistusta mitenkään. Alkoholista on enemmän hyötyä. :D Mutta yleisesti en halua käyttää mitään lääkitystä (ml. alkoholi), koska lääkkeillä on aina sivuvaikutuksia. Ei huvita olla missään bentsopöhnässä (Tiedän, että jotkut tykkäävät olotilasta, mutta ei ole minun juttuni). Muutenkaan en koe olevani sairas (enkä siten siis hyötyisi lääkityksestä), kyse on enemmänkin pitkäkestoisesta vaikeasta elämäntilanteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Elämän pelastaja. Terapeuttini sattuu kuulumaan psykoanalyyttiseen suuntaukseen, mutta ei vissiin ns. noudata sen oppeja niin orjallisesti. Terapeutin persoona varmaan ratkaisee enemmän kuin se terapeutin suuntaus.

Minäkin suosittelen psykoanalyyttisen psykoterapiasuuntauksen psykoterapeuttia, jolla on myös mm. traumakoulutusta, sillä sinulla saattaa olla kyseessä lapsuutesi ajalta pitkä traumatisoitumistausta, kuten minulla.

Suosittelen ehdottomasti psykoterapiaan menoa, jos on halua toipua!

Psykoanalyyttinen on sellasta liirumlaarumia, eikä se etene mihinkään. Sinä vain puhut ja muistelet menneisyyttäsi ja terapeutti nyökyttelee ja toteaa jotain tyyliin "se on tuntunut varmasti rankalta."

Ei se suunnitelmallisesti johda mihinkään eikä siinä käytetä mitään tekniikoita ,ainakaan minun kokemukseni mukaan.

Ja lääkkeet on täyttä sontaa (ainakin ssri/trisykliset ,mielialalääkkeet)

en suosittele.

Kokeile vaikka kognitiivista käyttäytymisterapiaa ,unen laatuun ja määrään panostamista, ystävien kanssa kevyttä lenkkeilyä ja superterveellistä ruokavaliota. Stressinhallinta-menetelmiä.

Syko ja syko menkää metsään tekemään risutöitä ja heittelemään kiviä niin lähtee ahistukset.

Kannattaa kokeilla. Niin kuin täällä jo mainittiinkin, niin terapeutti voi tosiaan avata ongelmiesi syitä ihan uudella ja paljon syvällisemmällä tavalla. Itseltä jää monet asiat huomaamatta ja liika yksinään miettiminen ahdistaa vaan enemmän.

Sen vaan sanon, että jos ensimmäinen terapiakerta on kamala, käy vielä ainakin kerran tai kaksi. Menee hetki ennenkuin terapeuttiin voi kunnolla luottaa ja tuntuu oikeasti luontevalta kertoa asioita hänelle. Joskus sitä luottamusta ei vaan synny, ja silloin on ehkä syytä vaihtaa terapeutti.

Itselläni ei ole juurikaan kokemusta psykoterapiasta, mutta etenkin nuorena kävin ahdistuksen takia säännöllisesti psykologilla. En kuitenkaan usko, että ero näiden kahden välillä on ihan valtava.

Itse olen pian aloittamassa psykodynaamisen. Hieman jännittää, mutta odotan oikeastaan mielenkiinnolla ja motivoituneena, olen ollut niin pitkään ahdistunut että nyt siitä pitää jo päästä eroon. Tunnen terapeuttini entuudestaan toisesta yhteydestä (terveydenhuollosta kuitenkin) ja hänen kanssaan on helppo puhua.

Minäkin olisin kiinnostunut kuulemaan lisää kokemuksia.

Pelasti elämäni, parisuhteeni ja äitiyteni. Psykoanalyyttinen suuntaus. Suosittelen lämpimästi.

Kävin ensimmäisen pitkän terapian psykoanalyyttistä psykoterapiaa. Terapeutti pysyi hyvin tiukasti analyyttisessä viitekehyksessä. Käsittelin siellä paljon lapsuuden aikaisia kokemuksia ja kaikkinensa koko elämänhistoriaa, miten minusta on tullut minä yms. Toinen terapiajakso alkoi kriisistä. Käsittääkseni toinenkin terapeutti edusti analyyttistä koulukuntaa, mutta hän oli keskustelevampi ja antoi suoraa tukea vaikeassa elämäntilanteessa. 

Mielestäni molemmat terapiat olivat oikealla paikallaan. En enää tarvitse ensimmäisen kaltaista juurisyitä pohtivaa terapiaa: koen asiat käsitellyiksi. Toisaalta supportiivisesta terapiasta ei olisi ollut pitkäaikaista hyötyä, jos se olisi ollut ensimmäinen terapiani.

Itse olen harkinnut kognitiivista käyttäytymisterapiaa. Kaipaisin erityisesti työkaluja stressinhallintaan. Joku aiemmin ehdotti risusavottaa, mutta minun tapauksessani se ei oikein auta. Sellaiselle, joka ei ole kokenut lamauttavaa ahdistusta, on vaikea selittää sitä kauhua, jota minä pahimmillaan tunnen. Se vie toimintakyvyn, koska kaikki kapasiteettini menee kauhun käsittelemiseen. Ajattelen sitä 24/7. Tällaisen jakson aikana ajatustyön tekeminen on mahdotonta, ja sitä minun työni on.