Lue keskustelun säännöt.
Apua parisuhteeseen? Reagoin liian herkästi miehen huonotuulisuuteen
02.09.2017 |
Ongelmani on se, että ahdistun herkästi, jos mies on työstressin, työvitutuksen, tylsän arjen, jonkun epäonnistuneen harrastusprojektin tms oman asiansa takia kireä tai ahdistuneen oloinen tai huonolla tuulella. Ei siis pura sitä mitenkään minuun, vaan vetäytyy omiin oloihinsa ja on lyhytsanainen eikä oikein innostu mistään. Ja minä sitten siitä ahdistun ja kuvittelen heti että hän on minulle suuttunut jostain. En onneksi mene häneltä sentään jankkaamaan että mistä on vihainen vaan kärvistelen vain yksin ahdistuksessani. Lähden yleensä lenkille tai kaverille tai sellaista, jos huomaan että ahdistun "turhaan" miehen ahdistuksesta, se auttaa hieman mutta ei paljoa. En jotenkin kestä toisen huonotuulisuutta, koska pelkään heti että siitä seuraa minulle/meille jotain tuhoisaa. Ei siis riitaa vaan pelkään että se on merkki miehen rakkauden loppumisesta. Tiedän järjellä, että näin ei ole, koska muutaman päivän päästä (esim. työongelmansa ratkettua) hän on taas oma rakastava hyvätuulinen itsensä.
Syytän ihan vain itseäni enkä miestä, vika on mielessäni minussa että reagoin vain liian herkästi toisen tunnetiloihin ja kuvittelen niiden liittyvän huonolla tavalla minuun. Miten ihmeessä pääsen tästä irti? On vaikea keskittyä töihin tms jos on tuollainen tilanne päällä.. Olen jo 35-vuotias, ja olin tällainen edellisessäkin pitkässä parisuhteessani. Oman ahdistukseni voisin sietää ja kestää, jos olisin varma, että se ei vaikuttaisi haitallisesti parisuhteeseen, mutta pahoin pelkään että en pysty täysin peittämään ahdistustani vaikka en siitä puhuisikaan vaan muutun itsekin etäiseksi tms. Ja mies ehkä tulkitsee, että hänellä ei ole tilaa olla työstään stressaantunut tai vaikka harrastusprojektistaan pettynyt? Olen lyhyesti muutaman kerran selittänyt miehelle tätä juttua, mutta hän ei oikein sano siihen juuta tai jaata, kuuntelee kyllä mutta ei ole ehkä taitavin analysoimaan jotain tunnejuttuja. Apua?
Kommentit (25)
Jaa. Itse olen vähän saman tapainen. Monesti lisäksi saatan suuttua itselleni jostain omasta mokasta tjs. Olen siis vihainen, mutta en vaimolleni. En voi myöskään leikkiä että ei vituttaisi. Vaimo sitten vissiin vähän samanlainen kuin sinä. Tästä on keskusteltu ja nykyään osaan todeta että en ole hänelle vihainen tai ei johdu hänestä vaikka toki sillä on vaikutusta myös häneen. Riippuu vähän tilanteesta että kelpaako hänen lohdutuksensa vai ei. Joskus se tuntuu hyvältä ja joskus taas haluaa vaan olla itsekseen. Mutta eipä tosta käytöksestä varmaan eroon pääse, sun pitää siis diilata sen kanssa. Meillä ei vaimo enää stressaa näistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Itse olen vähän saman tapainen. Monesti lisäksi saatan suuttua itselleni jostain omasta mokasta tjs. Olen siis vihainen, mutta en vaimolleni. En voi myöskään leikkiä että ei vituttaisi. Vaimo sitten vissiin vähän samanlainen kuin sinä. Tästä on keskusteltu ja nykyään osaan todeta että en ole hänelle vihainen tai ei johdu hänestä vaikka toki sillä on vaikutusta myös häneen. Riippuu vähän tilanteesta että kelpaako hänen lohdutuksensa vai ei. Joskus se tuntuu hyvältä ja joskus taas haluaa vaan olla itsekseen. Mutta eipä tosta käytöksestä varmaan eroon pääse, sun pitää siis diilata sen kanssa. Meillä ei vaimo enää stressaa näistä.
Miehenikin suuttuu välillä itselleen omista mokistaan, ja on silloin aivan selvästi vihainen. Ei kuitenkaan siis minulle, kuten et sinäkään vaimollesi, mutta vihaisuus kyllä paistaa hänestä ulospäin. Mielestäni saa olla vihainen itselleen ja saa olla vittuuntunut, ei tarvitsekaan leikkiä että ei vituttaisi. Siksi kirjoitinkin että vika on minussa eikä miehessäni. Tietenkin tilannetta auttaa hyvin paljon jos mies jotenkin sanoo ääneen että on vihainen itselleen, joten en joudu enää kuvittelemaan että olisi vihainen minulle. Mistä muuten tiedät, että vaimosi ei enää stressaa niistä? AP.
No sulla on jo tuo mies. Itse pidän kevyemmistä persoonasta, siis syvällisistä mutta hyväntuulisista. Olen itse oikeastaan aina hyvällä tuulella, joten ankeuttaja huonontaa elämänlaatua oleellisesti.
Miten lapsuudenperheessäsi käyttäydyttiin, kun jollakulla oli paha mieli?
Vierailija kirjoitti:
No sulla on jo tuo mies. Itse pidän kevyemmistä persoonasta, siis syvällisistä mutta hyväntuulisista. Olen itse oikeastaan aina hyvällä tuulella, joten ankeuttaja huonontaa elämänlaatua oleellisesti.
No niin mulla tosiaan on tuollainen mies, hänessä on paljon hyvää ja mielestäni ei ole liian paha asia jos mies on välillä itselleen vihainen tai masentunut pari päivää jostain. Oikeastaan kaikki miehet elämäni varrella ovat olleet tuollaisia, että heillä on "omia huonoja hetkiä" ja se näkyy heistä ulospäin, ainoastaan kavereina on ollut miehiä jotka ovat aina hyvällä tuulella. Itse olen lähes aina hyvällä tuulella, tai sitten neutraali. Ehkä vedän puoleeni miehiä, jotka välillä "uivat syvissä vesissä", ehkä myös itse kiinnostun sellaisista? En kuitenkaan nyt ole vaihtamassa miestä vaan yritän oppia itse olemaan ahdistumatta toisen huonosta tuulesta. En vain tiedä miten se tehdään. AP.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten lapsuudenperheessäsi käyttäydyttiin, kun jollakulla oli paha mieli?
Lapsuudenperheessäni äitini ei ole kestänyt muiden pahaa mieltä, vaan on kääntänyt selkänsä sille, poistunut paikalta tai suuttunut tms. Isäni taas on lohduttanut ns. normaalin ihmisen tavoin. Mutta olen siis alkoholistiperheestä, ja oppinut jo lapsena tuntosarvet herkkänä lukemaan muiden mielialoja ja reagoimaan niihin. AP.
Olen myös samanlainen. Tosin mieheni myös suuttuu asioista ihan kunnolla ja vaikka ei purakaan sitä minuun, niin sitä vittusaatana-riehumista on ahdistavaa seurata ja tulee syyllinen olo, vaikken liittyisi asiaan mitenkään. Minulle ei ole ikinä sellainen mistään syystä, eikä ole ikinä edes huutanut minulle, ei mitään sinne päinkään, mutta auta armias jos itse vaikka rikkoo jonkun tavaran...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet tavallaan läheisriippuvainen ja epävarma. Ehkäpä sulla on ollut vanhempi, joka on murjottaja, jonka paha tuuli heijastui kaikkeen lapsuuden perheessäsi. Se vanhempi ikään kuin opetti sulle, että hänen välittämisesi sinusta ei ole ehdotonta rakkauttta vaan riippuu hänen omasta tuuristaan ja mielentilastaan. Nyt jatkat aikuisena samanlaista kuviota parisuhteissasi.
Sun pitää työstää tuota asiaa tajuamalla että sinä ja miehesi olette eri ihmisiä, etkä ota hänen jöröttämistään itseesi.
Lisäksi eihän tuo miehenkään tapa ole kovin terveellinen: murjottaminen kun ei auta yhtään mitään niiden työongelmien tai muiden asioiden ratkaisuun. Ehkäpä sun pitäisi tuoda omat tunteesi esiin miehelle selkeästi ja sitten voisitte miettiä miten mies löytäisi jotain keinoja joilla irrotautua työkuviostaan eikä jäisi turhaan muhittamaan niihin. Kummallekin vähän rennompi elämä. Nyt vaan lisäätte toinen toistenne ahdistusta.
Vierailija kirjoitti:
Olet tavallaan läheisriippuvainen ja epävarma. Ehkäpä sulla on ollut vanhempi, joka on murjottaja, jonka paha tuuli heijastui kaikkeen lapsuuden perheessäsi. Se vanhempi ikään kuin opetti sulle, että hänen välittämisesi sinusta ei ole ehdotonta rakkauttta vaan riippuu hänen omasta tuuristaan ja mielentilastaan. Nyt jatkat aikuisena samanlaista kuviota parisuhteissasi.
Sun pitää työstää tuota asiaa tajuamalla että sinä ja miehesi olette eri ihmisiä, etkä ota hänen jöröttämistään itseesi.
Lisäksi eihän tuo miehenkään tapa ole kovin terveellinen: murjottaminen kun ei auta yhtään mitään niiden työongelmien tai muiden asioiden ratkaisuun. Ehkäpä sun pitäisi tuoda omat tunteesi esiin miehelle selkeästi ja sitten voisitte miettiä miten mies löytäisi jotain keinoja joilla irrotautua työkuviostaan eikä jäisi turhaan muhittamaan niihin. Kummallekin vähän rennompi elämä. Nyt vaan lisäätte toinen toistenne ahdistusta.
Olen lukenut läheisriippuvaisuudesta, mutta en tunnista itseäni niistä teksteistä. Ja miellän itseni itsevarmaksi ihmiseksi, jolla on sellainen terve ja hyvä itsetunto. En esimerkiksi juurikaan välitä mitä muut minusta ajattelevat, tein rohkeasti aloitteita miehille kun olin sinkku enkä pelännyt torjumisia, myös ystäväni kuvailisivat minua hyvällä itsetunnolla varustetuksi ja itsevarmaksi ihmiseksi. Tämä epävarmuus ei tule ilmi missään muussa kuin puolisoni pahantuulisuuteen reagoimisessa. Uskallan nimittäin parisuhteessa muuten ottaa puheeksi vaikeat asiat ja puhua niistä, jopa eron mahdollisuudesta tarvittaessa. Joten en ihan usko että olet oikeassa siinä että olisin läheisriippuvainen.
Mutta siinä olet oikeassa, että lapsuudenperheessäni elettiin yhden ihmisen mielialojen mukaan, ja muiden tuli elää koko ajan varpaillaan siitä että millä tuulella tämä nyt sattuu olemaan. Ja jos en ollut hälle mieliksi niin hän eri tavoin osoitti, että ei muka rakasta minua.
Mieheni varmasti pitää etsiä keinoja itse itselleen olla ahdistumatta ja murjottamatta esim. epäonnistumisista niin paljon, mutta mielestäni se on hänen tehtävä eikä minun. Kuten sanoit, niin me olemme erilliset ihmiset, enkä voi hänen puolestaan sitä tehdä.
Etsin nyt vinkkejä siihen että miten en reagoisi niin tunteella hänen omiin murjottamisiin.
AP.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet tavallaan läheisriippuvainen ja epävarma. Ehkäpä sulla on ollut vanhempi, joka on murjottaja, jonka paha tuuli heijastui kaikkeen lapsuuden perheessäsi. Se vanhempi ikään kuin opetti sulle, että hänen välittämisesi sinusta ei ole ehdotonta rakkauttta vaan riippuu hänen omasta tuuristaan ja mielentilastaan. Nyt jatkat aikuisena samanlaista kuviota parisuhteissasi.
Sun pitää työstää tuota asiaa tajuamalla että sinä ja miehesi olette eri ihmisiä, etkä ota hänen jöröttämistään itseesi.
Lisäksi eihän tuo miehenkään tapa ole kovin terveellinen: murjottaminen kun ei auta yhtään mitään niiden työongelmien tai muiden asioiden ratkaisuun. Ehkäpä sun pitäisi tuoda omat tunteesi esiin miehelle selkeästi ja sitten voisitte miettiä miten mies löytäisi jotain keinoja joilla irrotautua työkuviostaan eikä jäisi turhaan muhittamaan niihin. Kummallekin vähän rennompi elämä. Nyt vaan lisäätte toinen toistenne ahdistusta.
Olen lukenut läheisriippuvaisuudesta, mutta en tunnista itseäni niistä teksteistä. Ja miellän itseni itsevarmaksi ihmiseksi, jolla on sellainen terve ja hyvä itsetunto. En esimerkiksi juurikaan välitä mitä muut minusta ajattelevat, tein rohkeasti aloitteita miehille kun olin sinkku enkä pelännyt torjumisia, myös ystäväni kuvailisivat minua hyvällä itsetunnolla varustetuksi ja itsevarmaksi ihmiseksi. Tämä epävarmuus ei tule ilmi missään muussa kuin puolisoni pahantuulisuuteen reagoimisessa. Uskallan nimittäin parisuhteessa muuten ottaa puheeksi vaikeat asiat ja puhua niistä, jopa eron mahdollisuudesta tarvittaessa. Joten en ihan usko että olet oikeassa siinä että olisin läheisriippuvainen.
Mutta siinä olet oikeassa, että lapsuudenperheessäni elettiin yhden ihmisen mielialojen mukaan, ja muiden tuli elää koko ajan varpaillaan siitä että millä tuulella tämä nyt sattuu olemaan. Ja jos en ollut hälle mieliksi niin hän eri tavoin osoitti, että ei muka rakasta minua.
Mieheni varmasti pitää etsiä keinoja itse itselleen olla ahdistumatta ja murjottamatta esim. epäonnistumisista niin paljon, mutta mielestäni se on hänen tehtävä eikä minun. Kuten sanoit, niin me olemme erilliset ihmiset, enkä voi hänen puolestaan sitä tehdä.
Etsin nyt vinkkejä siihen että miten en reagoisi niin tunteella hänen omiin murjottamisiin.
AP.
No selvästi sun lapsuuden kuviot siis vaikuttavat, mutta vain tässä rajatussa asiassa, joten voisikohan sanoa että läheisriipuvuus tulee esiin vain tunnepuolella, tilanteissa, jotka muistuttavat menneestä. Muissa tilanteissa näytät selviävän hyvin.
Ehkäpä siinä onkin se tärkein pointti: kaikissa muissa kohdissa kerroit olevasi itse aloitteellinen, hallitset tilannetta olemalla aktiivinen ja aloitteellinen. Ne olivat tilanteita, joissa sinulla oli mahdollisuus toimia itse. Ehkäpä tässä sinulle vaikeaa onkin se, että olet taas lapsen roolissa eli passiivisessa tilanteessa. Et ole osallinen tai syypää miehesi työstressiin etkä koe voivasi vaikuttaa asiaan mitenkään. Kuten lapsena vanhempaasi, sinulla on mieheesi nyt tunneside, jota ei voi vain katkaista.
Siksi ajattelen että se, että tukisit miestäsi löytämään parempia tapoja purkaa ahdistustaan tai edes puhuisitte siitä, olisi paras ratkaisu: asettuisit siihen roolin, jolla selvästi olet menestyksellisesti aikaisemmin käsittelyt ahdistavia kokemuksia eli tekemään aktiivisesti asialle jotain. Vaikka todellakin, miehen korvien välistä tässä tietenkin on kyse, mutta sinulla on nyt mahdollisuus hallita omaa reaktiotasi ja asettaa miehesi hyvinvointi edelle -- aivan kuten olisi toivonut lapsena vanhempasi tekevän. Ajattelepa miten voisit avata miehesi maailmankuvaa kertomalla kuinka vastaavanlainen käytös ahdisti sinua lapsena. Ehkäpä teillä on suunnitelma hankkia lapsia, mutta silloinhan asettaisitte tulevan lapsenne samaan tilanteeseen, josta itse olet kärsinyt...
Pohjimmiltaan myös jatkuva stressaaminen ulkoisista asioista kotona on myös eräänlaista vallankäyttöä. Siinä toinen täyttää kodin ahdistavalla sumulla, jolle puoliso ei voi mitään. Ainoa tapa on paeta kotoa ja jättää mies yksin huolineen. Mutta sellaiset ratkaisut etäännyttävät teitä toisistanne, ja se ei liene tavoitteesi?
Siksi suosittelen edelleen sitä että koitat kannustaa miestäsi puhumaan asioista, hakemaan apua, joko terapiasta tai jostain muusta. Eli tuet häntä, muttet mene mukaan hänen tunnetilaansa, koska se näyttää olevan sinulle raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet tavallaan läheisriippuvainen ja epävarma. Ehkäpä sulla on ollut vanhempi, joka on murjottaja, jonka paha tuuli heijastui kaikkeen lapsuuden perheessäsi. Se vanhempi ikään kuin opetti sulle, että hänen välittämisesi sinusta ei ole ehdotonta rakkauttta vaan riippuu hänen omasta tuuristaan ja mielentilastaan. Nyt jatkat aikuisena samanlaista kuviota parisuhteissasi.
Sun pitää työstää tuota asiaa tajuamalla että sinä ja miehesi olette eri ihmisiä, etkä ota hänen jöröttämistään itseesi.
Lisäksi eihän tuo miehenkään tapa ole kovin terveellinen: murjottaminen kun ei auta yhtään mitään niiden työongelmien tai muiden asioiden ratkaisuun. Ehkäpä sun pitäisi tuoda omat tunteesi esiin miehelle selkeästi ja sitten voisitte miettiä miten mies löytäisi jotain keinoja joilla irrotautua työkuviostaan eikä jäisi turhaan muhittamaan niihin. Kummallekin vähän rennompi elämä. Nyt vaan lisäätte toinen toistenne ahdistusta.
Olen lukenut läheisriippuvaisuudesta, mutta en tunnista itseäni niistä teksteistä. Ja miellän itseni itsevarmaksi ihmiseksi, jolla on sellainen terve ja hyvä itsetunto. En esimerkiksi juurikaan välitä mitä muut minusta ajattelevat, tein rohkeasti aloitteita miehille kun olin sinkku enkä pelännyt torjumisia, myös ystäväni kuvailisivat minua hyvällä itsetunnolla varustetuksi ja itsevarmaksi ihmiseksi. Tämä epävarmuus ei tule ilmi missään muussa kuin puolisoni pahantuulisuuteen reagoimisessa. Uskallan nimittäin parisuhteessa muuten ottaa puheeksi vaikeat asiat ja puhua niistä, jopa eron mahdollisuudesta tarvittaessa. Joten en ihan usko että olet oikeassa siinä että olisin läheisriippuvainen.
Mutta siinä olet oikeassa, että lapsuudenperheessäni elettiin yhden ihmisen mielialojen mukaan, ja muiden tuli elää koko ajan varpaillaan siitä että millä tuulella tämä nyt sattuu olemaan. Ja jos en ollut hälle mieliksi niin hän eri tavoin osoitti, että ei muka rakasta minua.
Mieheni varmasti pitää etsiä keinoja itse itselleen olla ahdistumatta ja murjottamatta esim. epäonnistumisista niin paljon, mutta mielestäni se on hänen tehtävä eikä minun. Kuten sanoit, niin me olemme erilliset ihmiset, enkä voi hänen puolestaan sitä tehdä.
Etsin nyt vinkkejä siihen että miten en reagoisi niin tunteella hänen omiin murjottamisiin.
AP.
No selvästi sun lapsuuden kuviot siis vaikuttavat, mutta vain tässä rajatussa asiassa, joten voisikohan sanoa että läheisriipuvuus tulee esiin vain tunnepuolella, tilanteissa, jotka muistuttavat menneestä. Muissa tilanteissa näytät selviävän hyvin.
Ehkäpä siinä onkin se tärkein pointti: kaikissa muissa kohdissa kerroit olevasi itse aloitteellinen, hallitset tilannetta olemalla aktiivinen ja aloitteellinen. Ne olivat tilanteita, joissa sinulla oli mahdollisuus toimia itse. Ehkäpä tässä sinulle vaikeaa onkin se, että olet taas lapsen roolissa eli passiivisessa tilanteessa. Et ole osallinen tai syypää miehesi työstressiin etkä koe voivasi vaikuttaa asiaan mitenkään. Kuten lapsena vanhempaasi, sinulla on mieheesi nyt tunneside, jota ei voi vain katkaista.
Siksi ajattelen että se, että tukisit miestäsi löytämään parempia tapoja purkaa ahdistustaan tai edes puhuisitte siitä, olisi paras ratkaisu: asettuisit siihen roolin, jolla selvästi olet menestyksellisesti aikaisemmin käsittelyt ahdistavia kokemuksia eli tekemään aktiivisesti asialle jotain. Vaikka todellakin, miehen korvien välistä tässä tietenkin on kyse, mutta sinulla on nyt mahdollisuus hallita omaa reaktiotasi ja asettaa miehesi hyvinvointi edelle -- aivan kuten olisi toivonut lapsena vanhempasi tekevän. Ajattelepa miten voisit avata miehesi maailmankuvaa kertomalla kuinka vastaavanlainen käytös ahdisti sinua lapsena. Ehkäpä teillä on suunnitelma hankkia lapsia, mutta silloinhan asettaisitte tulevan lapsenne samaan tilanteeseen, josta itse olet kärsinyt...
Pohjimmiltaan myös jatkuva stressaaminen ulkoisista asioista kotona on myös eräänlaista vallankäyttöä. Siinä toinen täyttää kodin ahdistavalla sumulla, jolle puoliso ei voi mitään. Ainoa tapa on paeta kotoa ja jättää mies yksin huolineen. Mutta sellaiset ratkaisut etäännyttävät teitä toisistanne, ja se ei liene tavoitteesi?
Siksi suosittelen edelleen sitä että koitat kannustaa miestäsi puhumaan asioista, hakemaan apua, joko terapiasta tai jostain muusta. Eli tuet häntä, muttet mene mukaan hänen tunnetilaansa, koska se näyttää olevan sinulle raskasta.
Kiitos sinulle oivaltavasta kommentista. Huomaan nyt kun sanot niin itsekin että tämä ongelmani tulee esille vain tilanteissa, joissa en voi itse vaikuttaa mitenkään. Mies ei nimittäin halua puhua minulle ajatuksistaan kun on vihainen itselleen. Siksi poistun kotoa kun hän torjuu auttamisyritykseni. Jos saan hänet puhumaan edes vähän niin oma ahdistukseni katoaa heti.
AP.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se nyt ihan vaan ole jommankumman kumman juttu se tunnetila, mikä kotiin tuodaan ja luodaan. Eli ap: kyllä tuo on yhteinen asia ja yhteinen "ongelma". Tuohan on itsekästä mieheltä, että teidän elämän films pyörii hänen tunteidensa ympärillä. Tunteet on ok, mutta se mitä niillä tehdään on asia eri. Käyttäytymistä ja tässä kohtaa tunteiden hallintaa voi hallita ja hillitä. Mies voisi opetella sanallistamaan tunteitaan. Ja hei, ethän sä oikeesti koskaan voi olla varma siitä, ettei johdu sinusta. Kuinka monta eroa onkin tullut ihan puskista... Eli ei voi olettaa, että sun pitää vuodesta toiseen sanomattakin tietää, että syy on muualla kuin sinussa tai teidän liitossa. Kun paha olo näkyy liitossa, niin tottakai kai huoli syystä nousee. Se on sitä välittämistä. Ei läheisriippuvuutta tai lapsuuden traumoja, tunneälyä sinulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten lapsuudenperheessäsi käyttäydyttiin, kun jollakulla oli paha mieli?
Lapsuudenperheessäni äitini ei ole kestänyt muiden pahaa mieltä, vaan on kääntänyt selkänsä sille, poistunut paikalta tai suuttunut tms. Isäni taas on lohduttanut ns. normaalin ihmisen tavoin. Mutta olen siis alkoholistiperheestä, ja oppinut jo lapsena tuntosarvet herkkänä lukemaan muiden mielialoja ja reagoimaan niihin. AP.
No siinäpä se syy. Tuo käyttäytymisesi on todella, todella yleistä alkoholistiperheiden lapsilla. Sinun kannattaa avoimesti puhua tästä miehellesi, jos et ole niin jo tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se nyt ihan vaan ole jommankumman kumman juttu se tunnetila, mikä kotiin tuodaan ja luodaan. Eli ap: kyllä tuo on yhteinen asia ja yhteinen "ongelma". Tuohan on itsekästä mieheltä, että teidän elämän films pyörii hänen tunteidensa ympärillä. Tunteet on ok, mutta se mitä niillä tehdään on asia eri. Käyttäytymistä ja tässä kohtaa tunteiden hallintaa voi hallita ja hillitä. Mies voisi opetella sanallistamaan tunteitaan. Ja hei, ethän sä oikeesti koskaan voi olla varma siitä, ettei johdu sinusta. Kuinka monta eroa onkin tullut ihan puskista... Eli ei voi olettaa, että sun pitää vuodesta toiseen sanomattakin tietää, että syy on muualla kuin sinussa tai teidän liitossa. Kun paha olo näkyy liitossa, niin tottakai kai huoli syystä nousee. Se on sitä välittämistä. Ei läheisriippuvuutta tai lapsuuden traumoja, tunneälyä sinulta.
Arki pyörii miehen tunteiden ympärillä, koska aloittaja ei osaa suhtauua negatiivisten tunteiden ilmaisuun neutraalisti vaan lähtee niihin mukaan. Toisissa parisuhteissa näin ei tapahdu, koska kumpikin osaa antaa niille ikäville tunteille tilaa eikä tee niistä omia ongemiaan. Perus aikuistaito minusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet tavallaan läheisriippuvainen ja epävarma. Ehkäpä sulla on ollut vanhempi, joka on murjottaja, jonka paha tuuli heijastui kaikkeen lapsuuden perheessäsi. Se vanhempi ikään kuin opetti sulle, että hänen välittämisesi sinusta ei ole ehdotonta rakkauttta vaan riippuu hänen omasta tuuristaan ja mielentilastaan. Nyt jatkat aikuisena samanlaista kuviota parisuhteissasi.
Sun pitää työstää tuota asiaa tajuamalla että sinä ja miehesi olette eri ihmisiä, etkä ota hänen jöröttämistään itseesi.
Lisäksi eihän tuo miehenkään tapa ole kovin terveellinen: murjottaminen kun ei auta yhtään mitään niiden työongelmien tai muiden asioiden ratkaisuun. Ehkäpä sun pitäisi tuoda omat tunteesi esiin miehelle selkeästi ja sitten voisitte miettiä miten mies löytäisi jotain keinoja joilla irrotautua työkuviostaan eikä jäisi turhaan muhittamaan niihin. Kummallekin vähän rennompi elämä. Nyt vaan lisäätte toinen toistenne ahdistusta.
Olen lukenut läheisriippuvaisuudesta, mutta en tunnista itseäni niistä teksteistä. Ja miellän itseni itsevarmaksi ihmiseksi, jolla on sellainen terve ja hyvä itsetunto. En esimerkiksi juurikaan välitä mitä muut minusta ajattelevat, tein rohkeasti aloitteita miehille kun olin sinkku enkä pelännyt torjumisia, myös ystäväni kuvailisivat minua hyvällä itsetunnolla varustetuksi ja itsevarmaksi ihmiseksi. Tämä epävarmuus ei tule ilmi missään muussa kuin puolisoni pahantuulisuuteen reagoimisessa. Uskallan nimittäin parisuhteessa muuten ottaa puheeksi vaikeat asiat ja puhua niistä, jopa eron mahdollisuudesta tarvittaessa. Joten en ihan usko että olet oikeassa siinä että olisin läheisriippuvainen.
Mutta siinä olet oikeassa, että lapsuudenperheessäni elettiin yhden ihmisen mielialojen mukaan, ja muiden tuli elää koko ajan varpaillaan siitä että millä tuulella tämä nyt sattuu olemaan. Ja jos en ollut hälle mieliksi niin hän eri tavoin osoitti, että ei muka rakasta minua.
Mieheni varmasti pitää etsiä keinoja itse itselleen olla ahdistumatta ja murjottamatta esim. epäonnistumisista niin paljon, mutta mielestäni se on hänen tehtävä eikä minun. Kuten sanoit, niin me olemme erilliset ihmiset, enkä voi hänen puolestaan sitä tehdä.
Etsin nyt vinkkejä siihen että miten en reagoisi niin tunteella hänen omiin murjottamisiin.
AP.
No selvästi sun lapsuuden kuviot siis vaikuttavat, mutta vain tässä rajatussa asiassa, joten voisikohan sanoa että läheisriipuvuus tulee esiin vain tunnepuolella, tilanteissa, jotka muistuttavat menneestä. Muissa tilanteissa näytät selviävän hyvin.
Ehkäpä siinä onkin se tärkein pointti: kaikissa muissa kohdissa kerroit olevasi itse aloitteellinen, hallitset tilannetta olemalla aktiivinen ja aloitteellinen. Ne olivat tilanteita, joissa sinulla oli mahdollisuus toimia itse. Ehkäpä tässä sinulle vaikeaa onkin se, että olet taas lapsen roolissa eli passiivisessa tilanteessa. Et ole osallinen tai syypää miehesi työstressiin etkä koe voivasi vaikuttaa asiaan mitenkään. Kuten lapsena vanhempaasi, sinulla on mieheesi nyt tunneside, jota ei voi vain katkaista.
Siksi ajattelen että se, että tukisit miestäsi löytämään parempia tapoja purkaa ahdistustaan tai edes puhuisitte siitä, olisi paras ratkaisu: asettuisit siihen roolin, jolla selvästi olet menestyksellisesti aikaisemmin käsittelyt ahdistavia kokemuksia eli tekemään aktiivisesti asialle jotain. Vaikka todellakin, miehen korvien välistä tässä tietenkin on kyse, mutta sinulla on nyt mahdollisuus hallita omaa reaktiotasi ja asettaa miehesi hyvinvointi edelle -- aivan kuten olisi toivonut lapsena vanhempasi tekevän. Ajattelepa miten voisit avata miehesi maailmankuvaa kertomalla kuinka vastaavanlainen käytös ahdisti sinua lapsena. Ehkäpä teillä on suunnitelma hankkia lapsia, mutta silloinhan asettaisitte tulevan lapsenne samaan tilanteeseen, josta itse olet kärsinyt...
Pohjimmiltaan myös jatkuva stressaaminen ulkoisista asioista kotona on myös eräänlaista vallankäyttöä. Siinä toinen täyttää kodin ahdistavalla sumulla, jolle puoliso ei voi mitään. Ainoa tapa on paeta kotoa ja jättää mies yksin huolineen. Mutta sellaiset ratkaisut etäännyttävät teitä toisistanne, ja se ei liene tavoitteesi?
Siksi suosittelen edelleen sitä että koitat kannustaa miestäsi puhumaan asioista, hakemaan apua, joko terapiasta tai jostain muusta. Eli tuet häntä, muttet mene mukaan hänen tunnetilaansa, koska se näyttää olevan sinulle raskasta.
Kiitos sinulle oivaltavasta kommentista. Huomaan nyt kun sanot niin itsekin että tämä ongelmani tulee esille vain tilanteissa, joissa en voi itse vaikuttaa mitenkään. Mies ei nimittäin halua puhua minulle ajatuksistaan kun on vihainen itselleen. Siksi poistun kotoa kun hän torjuu auttamisyritykseni. Jos saan hänet puhumaan edes vähän niin oma ahdistukseni katoaa heti.
AP.
Aivan, tuossa näkee taas miehesi ajattelutavan. Et voi tietenkään auttaa häntä työongelmissa joten hän torjuu sinut. Ei ymmärrä että auttaisit häntä siinä ongelmien käsittelyssä, siinä tunnepuolessa. Miehenkin ajattelu on jotenkin kaavamaista. Jos nyt oikein keittiöpsykologiksi heittäydyn :) niin olisiko miehesi omat lapsuudenkokemukset sitä, että hän ei ole saanut tarpeeksi tukea tunne-elämäänsä eikä osaa itse hallita ahdistustaan muttei myöskään ottaa vastaan apua?
En osaa sanoa mitään. Itse yritän vältellä enää joutumasta saman katon alle miesten kanssa jos nykyisestä eroan. Itseeni vaikuttaa ihan liikaa tiuskimiset ja vittu perkeleet jotka huudetaan. Oikeasti niinä hetkinä tuntuu että vihaan miestä. Miksi niin pitäis elää? Ahdistavaa. Vaikka ei muka johdu suhteesta niin itse olen sitä mieltä että pohjimmiltaan johtuu.
Mä oon samanlainen, jos mies on pahalla päällä reagoin kuin peili - eli tulen itsekkin vihaiseksi. Toinen vaihtoehto on, että alan panikoimaan, riippuu omasta sen hetkisestä mielialasta. Mulla lapsuus väkivaltaisessa alkkisperheessä, sieltähän noi reaktiot tulee. Olen todella koittanut tehdä itseni kanssa töitä, etten ota toisen tunnetilaa omakseni, niitä rajoja oman ja kumppanin persoonien välille. Helppoa ei ole, mutta kannattaa ehdottomasti edes koittaa muokata omaa käytöstään ja suhtautumistaan, muuhun kun ei voi vaikuttaa. Tsemppiä!
Ihanku omalta näppikseltä naputeltu teksti. Oon analysoinut näin; olen sen verta läheisriippuvainen ja hieman itsekeskeinen että käännän hänen ongelmat itseeni. Lisäksi hieman kontrollifriikki kun tuntuu jossain sisältä pahalta, että ei vain voi asialle mitään ja eikä ole toisaalta asiani puuttuakaan. Voin tehdä sen mitä pystyn, eli kysyä voinko auttaa. Jos en, niin so be it. Koitan pitää mielessäni että olemme erillisiä ihmisiä ja tämä ei ole minun asia hoidettavaksi.
Meillä lapsuudessa itse en ainakaan saanut empatiaa äidiltä jos olin äkäinen, ennemminkin hän sitten kiukustui siitä ja piti mua "perseelle ammuttuna karhuna" sen sijaan että olisi kysynyt mikä vaivaa.. ja käänsi asiat myös itseensä.
^ Lisäksi: Äitini on kans väkivaltaisesta alkkisperheestä ja varmaan sieltä lähtenyt kiertoon tietyt ajatusmallit
Osaisiko joku kommentoida tähän jotain? AP.