Lue keskustelun säännöt.
Apua parisuhteeseen? Reagoin liian herkästi miehen huonotuulisuuteen
02.09.2017 |
Ongelmani on se, että ahdistun herkästi, jos mies on työstressin, työvitutuksen, tylsän arjen, jonkun epäonnistuneen harrastusprojektin tms oman asiansa takia kireä tai ahdistuneen oloinen tai huonolla tuulella. Ei siis pura sitä mitenkään minuun, vaan vetäytyy omiin oloihinsa ja on lyhytsanainen eikä oikein innostu mistään. Ja minä sitten siitä ahdistun ja kuvittelen heti että hän on minulle suuttunut jostain. En onneksi mene häneltä sentään jankkaamaan että mistä on vihainen vaan kärvistelen vain yksin ahdistuksessani. Lähden yleensä lenkille tai kaverille tai sellaista, jos huomaan että ahdistun "turhaan" miehen ahdistuksesta, se auttaa hieman mutta ei paljoa. En jotenkin kestä toisen huonotuulisuutta, koska pelkään heti että siitä seuraa minulle/meille jotain tuhoisaa. Ei siis riitaa vaan pelkään että se on merkki miehen rakkauden loppumisesta. Tiedän järjellä, että näin ei ole, koska muutaman päivän päästä (esim. työongelmansa ratkettua) hän on taas oma rakastava hyvätuulinen itsensä.
Syytän ihan vain itseäni enkä miestä, vika on mielessäni minussa että reagoin vain liian herkästi toisen tunnetiloihin ja kuvittelen niiden liittyvän huonolla tavalla minuun. Miten ihmeessä pääsen tästä irti? On vaikea keskittyä töihin tms jos on tuollainen tilanne päällä.. Olen jo 35-vuotias, ja olin tällainen edellisessäkin pitkässä parisuhteessani. Oman ahdistukseni voisin sietää ja kestää, jos olisin varma, että se ei vaikuttaisi haitallisesti parisuhteeseen, mutta pahoin pelkään että en pysty täysin peittämään ahdistustani vaikka en siitä puhuisikaan vaan muutun itsekin etäiseksi tms. Ja mies ehkä tulkitsee, että hänellä ei ole tilaa olla työstään stressaantunut tai vaikka harrastusprojektistaan pettynyt? Olen lyhyesti muutaman kerran selittänyt miehelle tätä juttua, mutta hän ei oikein sano siihen juuta tai jaata, kuuntelee kyllä mutta ei ole ehkä taitavin analysoimaan jotain tunnejuttuja. Apua?
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten lapsuudenperheessäsi käyttäydyttiin, kun jollakulla oli paha mieli?
Lapsuudenperheessäni äitini ei ole kestänyt muiden pahaa mieltä, vaan on kääntänyt selkänsä sille, poistunut paikalta tai suuttunut tms. Isäni taas on lohduttanut ns. normaalin ihmisen tavoin. Mutta olen siis alkoholistiperheestä, ja oppinut jo lapsena tuntosarvet herkkänä lukemaan muiden mielialoja ja reagoimaan niihin. AP.
No siinäpä se syy. Tuo käyttäytymisesi on todella, todella yleistä alkoholistiperheiden lapsilla. Sinun kannattaa avoimesti puhua tästä miehellesi, jos et ole niin jo tehnyt.
Olen minä avoimesti miehelle puhunut siitä että luulen tämän johtuvan osittain alkoholistiperhetaustani (kuten muutaman muunkin asian), mutta hän tosiaan kyllä kuuntelee mutta ei oikein osaa sanoa siihen mitään. AP.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet tavallaan läheisriippuvainen ja epävarma. Ehkäpä sulla on ollut vanhempi, joka on murjottaja, jonka paha tuuli heijastui kaikkeen lapsuuden perheessäsi. Se vanhempi ikään kuin opetti sulle, että hänen välittämisesi sinusta ei ole ehdotonta rakkauttta vaan riippuu hänen omasta tuuristaan ja mielentilastaan. Nyt jatkat aikuisena samanlaista kuviota parisuhteissasi.
Sun pitää työstää tuota asiaa tajuamalla että sinä ja miehesi olette eri ihmisiä, etkä ota hänen jöröttämistään itseesi.
Lisäksi eihän tuo miehenkään tapa ole kovin terveellinen: murjottaminen kun ei auta yhtään mitään niiden työongelmien tai muiden asioiden ratkaisuun. Ehkäpä sun pitäisi tuoda omat tunteesi esiin miehelle selkeästi ja sitten voisitte miettiä miten mies löytäisi jotain keinoja joilla irrotautua työkuviostaan eikä jäisi turhaan muhittamaan niihin. Kummallekin vähän rennompi elämä. Nyt vaan lisäätte toinen toistenne ahdistusta.
Olen lukenut läheisriippuvaisuudesta, mutta en tunnista itseäni niistä teksteistä. Ja miellän itseni itsevarmaksi ihmiseksi, jolla on sellainen terve ja hyvä itsetunto. En esimerkiksi juurikaan välitä mitä muut minusta ajattelevat, tein rohkeasti aloitteita miehille kun olin sinkku enkä pelännyt torjumisia, myös ystäväni kuvailisivat minua hyvällä itsetunnolla varustetuksi ja itsevarmaksi ihmiseksi. Tämä epävarmuus ei tule ilmi missään muussa kuin puolisoni pahantuulisuuteen reagoimisessa. Uskallan nimittäin parisuhteessa muuten ottaa puheeksi vaikeat asiat ja puhua niistä, jopa eron mahdollisuudesta tarvittaessa. Joten en ihan usko että olet oikeassa siinä että olisin läheisriippuvainen.
Mutta siinä olet oikeassa, että lapsuudenperheessäni elettiin yhden ihmisen mielialojen mukaan, ja muiden tuli elää koko ajan varpaillaan siitä että millä tuulella tämä nyt sattuu olemaan. Ja jos en ollut hälle mieliksi niin hän eri tavoin osoitti, että ei muka rakasta minua.
Mieheni varmasti pitää etsiä keinoja itse itselleen olla ahdistumatta ja murjottamatta esim. epäonnistumisista niin paljon, mutta mielestäni se on hänen tehtävä eikä minun. Kuten sanoit, niin me olemme erilliset ihmiset, enkä voi hänen puolestaan sitä tehdä.
Etsin nyt vinkkejä siihen että miten en reagoisi niin tunteella hänen omiin murjottamisiin.
AP.
No selvästi sun lapsuuden kuviot siis vaikuttavat, mutta vain tässä rajatussa asiassa, joten voisikohan sanoa että läheisriipuvuus tulee esiin vain tunnepuolella, tilanteissa, jotka muistuttavat menneestä. Muissa tilanteissa näytät selviävän hyvin.
Ehkäpä siinä onkin se tärkein pointti: kaikissa muissa kohdissa kerroit olevasi itse aloitteellinen, hallitset tilannetta olemalla aktiivinen ja aloitteellinen. Ne olivat tilanteita, joissa sinulla oli mahdollisuus toimia itse. Ehkäpä tässä sinulle vaikeaa onkin se, että olet taas lapsen roolissa eli passiivisessa tilanteessa. Et ole osallinen tai syypää miehesi työstressiin etkä koe voivasi vaikuttaa asiaan mitenkään. Kuten lapsena vanhempaasi, sinulla on mieheesi nyt tunneside, jota ei voi vain katkaista.
Siksi ajattelen että se, että tukisit miestäsi löytämään parempia tapoja purkaa ahdistustaan tai edes puhuisitte siitä, olisi paras ratkaisu: asettuisit siihen roolin, jolla selvästi olet menestyksellisesti aikaisemmin käsittelyt ahdistavia kokemuksia eli tekemään aktiivisesti asialle jotain. Vaikka todellakin, miehen korvien välistä tässä tietenkin on kyse, mutta sinulla on nyt mahdollisuus hallita omaa reaktiotasi ja asettaa miehesi hyvinvointi edelle -- aivan kuten olisi toivonut lapsena vanhempasi tekevän. Ajattelepa miten voisit avata miehesi maailmankuvaa kertomalla kuinka vastaavanlainen käytös ahdisti sinua lapsena. Ehkäpä teillä on suunnitelma hankkia lapsia, mutta silloinhan asettaisitte tulevan lapsenne samaan tilanteeseen, josta itse olet kärsinyt...
Pohjimmiltaan myös jatkuva stressaaminen ulkoisista asioista kotona on myös eräänlaista vallankäyttöä. Siinä toinen täyttää kodin ahdistavalla sumulla, jolle puoliso ei voi mitään. Ainoa tapa on paeta kotoa ja jättää mies yksin huolineen. Mutta sellaiset ratkaisut etäännyttävät teitä toisistanne, ja se ei liene tavoitteesi?
Siksi suosittelen edelleen sitä että koitat kannustaa miestäsi puhumaan asioista, hakemaan apua, joko terapiasta tai jostain muusta. Eli tuet häntä, muttet mene mukaan hänen tunnetilaansa, koska se näyttää olevan sinulle raskasta.
Kiitos sinulle oivaltavasta kommentista. Huomaan nyt kun sanot niin itsekin että tämä ongelmani tulee esille vain tilanteissa, joissa en voi itse vaikuttaa mitenkään. Mies ei nimittäin halua puhua minulle ajatuksistaan kun on vihainen itselleen. Siksi poistun kotoa kun hän torjuu auttamisyritykseni. Jos saan hänet puhumaan edes vähän niin oma ahdistukseni katoaa heti.
AP.Aivan, tuossa näkee taas miehesi ajattelutavan. Et voi tietenkään auttaa häntä työongelmissa joten hän torjuu sinut. Ei ymmärrä että auttaisit häntä siinä ongelmien käsittelyssä, siinä tunnepuolessa. Miehenkin ajattelu on jotenkin kaavamaista. Jos nyt oikein keittiöpsykologiksi heittäydyn :) niin olisiko miehesi omat lapsuudenkokemukset sitä, että hän ei ole saanut tarpeeksi tukea tunne-elämäänsä eikä osaa itse hallita ahdistustaan muttei myöskään ottaa vastaan apua?
Jos minä mitään miehen lapsuudenperheestä ymmärrän, niin sanoisin että olet oikeassa arvauksessasi, tietenkään en voi olla varma. Hänen isä ja äiti on näkemäni mukaan sellaisia, että kaikki vaietaan, mistään vaikeasta ei puhuta vaan esitetään että mitään vaikeaa asiaa ei edes ole, ja jos joku suuttuu niin toiset esittää että ei huomannut sitä suuttumusta, eikä asiaa koskaan käsitellä jälkikäteen. AP.
Voisiko tilanne helpottua kommunikoiman parantamisella? Että mies sanoisi suoraan ja selvästi, että on nyt työjuttujen takia pahalla päällä. Ja kun kysyt, että voitko auttaa jotenkin, mies sanoisi, että mieluummin miettii asioita yksin mutta kiitos avusta, tai jotakin vastaavaa. Ja sitten sinä opettelet hyväksymään tämäntyyppiset vastaukset. Ja kenties hitaasti, jos miehen persoonallisuus suinkin siihen taipuu, hän oppii ottamaan vastaan lohdutusta ja emotionaalista tukea. (Ite opin akoinaan, mutta tarvitsin siihen terapeutin tukea turvallisen parisuhteen lisäksi.)
Parisuhteen dynamiikka harvoin korjaantuu sillä, että vain toinen muuttaa käytöstään. Sinä olet lapsuudenperheessä oppinut tarkkailemaan ja imemään toisen tunnetiloja - ehkä mies on vastaavasti oppinut, että negatiivisten tunteiden kanssa kuuluu käpertyä kasaan ja hautoa niitä itsekseen, eikä niistä voi puhua eikä niiden kantamiseen saada tukea. Nyt teillä kummallakin on hyvä tilaisuus pikkuhiljaa opetella toisenlaisia tapoja.
Olen jo keski-ikäinen nainen, enkä koskaan varsinaisesti asunut miehen kanssa parisuhteessa. Ihmettelen, onko todella miehiä, joita muuten kuvaillaan hyviksi, hienoiksi, kilteiksi ja ties mitä, mutta jotka voivat kuitenkin olla jopa päiväkaupalla pahalla päällä?! Miten mikään harmitus VOI kestää niin kauan? Miten kenelläkään on edes voimia sellaiseen voimakkaaseen tunnetilaan tunti- ja jopa päiväkausiksi? Tuollaisesta lukiessa ihmettelee taas paljoa puhetta naisten PMS-oireista tai ties mistä hankalasta käytöksestä, mutta näyttää kyllä siltä, että miehillä on paljon enemmän taipumusta lapselliseen, itsekkääseen, kaikelle tunteelle periksi antavaan käytökseen ja naiset sitten yrittävät elää siinä lähellä hyssytellen. Miksei miehiä vaadita myös kasvamaan aikuisiksi?
Se on muuten varma, että minun kotonani ei kiroilla urakalla, eikä todellakaan käytetä v-sanaa.
Ymmärrän sen, että tietyssä mielessä se on mieheltä hyvin itsekästä. En kuitenkaan usko, että varsinaisesti tahallista, vaan tuntuu että hän ei ehkä osaa sellaista fiksumpaa tapaa. AP.