Mistä tietää onko sekoamassa?

Saanko mä ensinnäkin halata sua. On aika monta tuttua elementtiä kertomuksessasi, monta vähemmän tuttuakin kyllä. Minä päädyin kelan tukemaan psykoterapiaan. Se on tosi pitkäkestoinen hoitomuoto, vaatii paljon aikaa, työtä ja rahaa ja ainakin minun tapauksessani on myös vienyt tosi huonoon kuntoon ennen paranemista, mutta siltikin siinä taitaa olla paranemisen avaimet minulla - ja ehkä sinullakin. Hakeudu vaikka aluksi  yksityiselle psykiatrille juttelemaan tilanteesta. Hän neuvoo lopussa. Kelan tukemaa terapiaa saa helpoiten, jos on työkyky uhattuna ja taustalla vaikeita lapsuuskokemuksia (kiusaaminen, väkivalta, myös henkinen, yksin jääminen, liika vastuu lapsena, vanhempien päihde/mt-ongelmat, kuolemantapaukset tai sairastumiset jne).  Lääkkeistäkin voi olla apua, mutta sanoisin että tuo terapia on pitemmällä aikavälillä tehokkaampi.

Tsemppiä.

jessus sentään

Minäkin lähetän haleja täältä, vaikka ei paremmin tunnetakaan. Samankaltaisia ajatuksia ja pelkoja on pyörinyt itsellänikin, ja annankin tässä neuvon joka itseäni rauhoitti kovasti: Ne jotka pelkäävät sekoamista yli kaiken muun yleensä ovat viimeisiä joille niin käy :)

Se mitä tunnet on, kaikessa kauheudessaankin, yllättävän normaalia. Suurin osa ongelmistasi näyttää näet juontuvan juurikin patoumista ja käsittelemättömistä asioista, ja ne usein oireilevat aikojen päästä juuri noin, kokemuksesta tiedän.

Itsekin suosittelen edes muutaman kerran käyntiä jonkun mt-puolen henkilön kanssa. He osaavat kyllä yleensä ohjata oikeaan paikkaan. Sinun tapauksessasi sanoisin että terapia pitäisi saada mukaan tasapainottamaan elämää, ehkä myös lääkkeet mutta ehdottomasti ei pelkkiä lääkkeitä. Ne vain vaientavat oireet mutta eivät poista syitä.

Tiedän että tällä hetkellä olo on varmasti kamala, mutta yritä vain uskoa että tuosta voi mennä eteenpäin ja parantua <3 helppoa se ei aina tule olemaan, itsellänikin tullut takapakkeja välillä, mutta niin pitkä matka on tultu ja parempaan päin menty että ei kaduta yhtään että jaksoi yrittää :)

Mä uskon että sä tuut pärjäämään. Oot pärjänny tähänkin asti (vaikka helppoa ei ole ollut) ja ei ole mitään syytä, ettetkö pärjäisi jatkossakin. Kulissien romahtaminen on pelkkä pelko, joka ei todennäköisesti toteudu. Ja pelkän pelon vai aina ylittää, kun ei vaan anna pelolle valtaa.

Kiitos tsempeistä. Kulissilla tarkoitan sitä, että oikeasti olen paniikkihäiriöinen, masentunut ja mahdollisesti kaksisuuntainen mielenterveyspotilas, joka esittää tervettä, normaalia ihmistä. Minulla on kehossani dermatillomanian aiheuttamia arpia, joita on ikinä kehtaisi näyttää kenellekään, mutta silti käyn treffeillä leikkimässä normaalia. Eilen itkin koska vieras ihminen oli minulle puhelimessa tyly. Tänään olen itkenyt kun ex mies lohdutti minua, koska hän ei tehnyt sitä koskaan ollessamme naimisissa. Silloin sain kuulla vain haukkuja ja syyllistämistä ongelmistani. Nyt olen itkenyt koko illan, muuten vaan. Jokainen asia muiden ihmisten seurassa on teeskentelyä. Jokainen kohtaaminen on puoleltani feikkiä. En vaan jaksa enää.

Ja unohtui mainita että kelan terapiaa 3 vuotta takana. Jei.

Ap

Kuka siten on "oikea" sinä jos kaikki tuo mitä teet muiden edessä on feikkiä? miten käyttäytyisit ns. omana itsenäsi?

Kuulostat ihan samanlaiselta kun minä. Ihan hätkähdin. Mullakin on kiusaamistaustaa, hylkäämisiä ja muuta vaikeaa traumaa. Itse en ole edes pystynyt opiskelemaan loppuun enkä ole saanut ammattia. Olen kuitenkin äiti joten teen kaikkeni että saan pidettyä tämän pakan edes tällaisena. En tiedä onko minusta ikinä ammattiin tai elämään niin kuin muut "normaalit". Esitän kyllä sellaista ja varmaan menee hyvin läpi. Todellisuudessa tuntuu koko ajan että olen joku feikki olento ja seuraan elämää ulkopuolelta. Tämä tunne että on ulkona kaikesta tuntuu todella musertavalta. Tuntuu kuin sisäinen lapsi minussa olisi elinikäisessä shokissa tai jotain sellaista..

Minä en oikeasti jaksa kiinnostua oikein mistään. Esitän kiinnostunutta, iloista ja sosiaalista. Ihmettelen vaikkapa roskahuoneen nurkalla pitkään juttelevia naapureita. Mistä hemmetistä ne puhuu, ja miten niitä kiinnostaa toistensa asiat?

Se olisi se oikea minä. Vastata että en jaksa, ei kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut.

Ap

Ongelmani lienee eniten se, että en pysty kertomaan kenellekään miten huonosti voin. En kertonut kiusaamisesta vanhemmilleni, koska en halunnut huolestuttaa tai kuormittaa heitä. En pysty sanomaan töissä, etten jaksa enää suoriutua töistäni. Terapeutillekaan en ole pystynyt sanomaan että minulla on tavallaan itsetuhoisia ajatuksia. Tavallaan en näe muuta vaihtoehtoa, koska en enää jaksa tätä järkyttävän pahaa oloa. Se painaa minut kumaraan. En silti koskaan tekisi sitä, koska olen niin kiltti ja velvollisuudentuntoinen. En voisi tehdä sitä perheelleni. Sinnittelen päivä, tunti kerrallaan.

Työkaverini esitteli puhelimesta kuvia rakentamaansa kukkapenkkiä. Minua alkoi ahdistaa niin että olin oksentaa. Onko maailmassa mitään turhempaa kuin kukkapenkki? Miten jollain voi riittää voimia a) ajatella kukkapenkkejä ja b) rakentaa sellaisia? Toki tajuan homman terapeuttisen puolen, mutta minä en ole vuosiin pystynyt tekemään mitään ylimääräistä. Vähitellen olen lopettanut kaiken tekemisen. Shoppailun (toki hyvä asia), tv:n katselun, lehtien lukemisen, yhteydenpidon ihmisiin.

Ja töihin liittyen, enhän voi muuta kuin irtisanoutua tai yrittää jaksaa. Uuttakaan työtä en tässä tilanteessa pysty hankkimaan tai ainakaan oppimaan. Asuntolaina on pakko maksaa. Olen ulospäin hyvinvoivan näköinen, ja itsekontrollini on niin voimakas, että en usko edes voivani vakuuttaa ketään lääkäriä tai ulkopuolista tästä hädästäni.

En tiedä mitä tapahtuu, odotan ja toivon kai vain, että vieteri katkeaa.

Ap

Nosto

Tunnistan itseni todella vahvasti kuvauksestasi, entinen minäni oli tuollainen, kunnes... sairastuin kunnolla. Psyykkinen kestonykyni kesti vuoteen 2014 eli sain pidettyä kulissin pystyssä. Tuli hypomania (keväällä alkoi), mikä oli elokuussa muuttunut parin viikon kestoiseksi maniaksi, olin jonkin aikaa myös hieman psykoottinen (kuulin ääniä jotka kehottivat itsemurhaan). Tiesin, että olen ollut aina bipolaarinen ja taipuvainen masennukseen. Sairaus muutti tuossa pysyvästi (?) muotoaan eli masennusvoittoisuus on kääntynyt niin päin, että meinaa turhan helposti lähteä keulimaan. Pari vuotta olen voinut hyvin, mutta psyyke on edelleen hyvin hauras. Hain maniassa apua ja todellakin vaadin päästä psykiatrille, joka totesi minun olevan lääketieteellinen ihme, koska ihmiset hakeutuvat usein hoitoon masentuneina, ei maanisina. Olin niin selvä case, että sain lääkityksen välittömästi ja pääsin psyk. polin asiakkaaksi. Saan käydä siellä ilmaiseksi psykiatrilla parin kuukauden välein (loppuelämäni). Lääkäri myös soittaa joskus, jos käyntien välillä on esim. 3kk. Mä olisin voinut ehkä välttää tämän, jos olisin ollut vähän vähemmän "lääketieteellinen ihme" ja mennyt ja hakenut apua siihen viimeisimpään vakavaan masennukseen.

Kysyttävää?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni todella vahvasti kuvauksestasi, entinen minäni oli tuollainen, kunnes... sairastuin kunnolla. Psyykkinen kestonykyni kesti vuoteen 2014 eli sain pidettyä kulissin pystyssä. Tuli hypomania (keväällä alkoi), mikä oli elokuussa muuttunut parin viikon kestoiseksi maniaksi, olin jonkin aikaa myös hieman psykoottinen (kuulin ääniä jotka kehottivat itsemurhaan). Tiesin, että olen ollut aina bipolaarinen ja taipuvainen masennukseen. Sairaus muutti tuossa pysyvästi (?) muotoaan eli masennusvoittoisuus on kääntynyt niin päin, että meinaa turhan helposti lähteä keulimaan. Pari vuotta olen voinut hyvin, mutta psyyke on edelleen hyvin hauras. Hain maniassa apua ja todellakin vaadin päästä psykiatrille, joka totesi minun olevan lääketieteellinen ihme, koska ihmiset hakeutuvat usein hoitoon masentuneina, ei maanisina. Olin niin selvä case, että sain lääkityksen välittömästi ja pääsin psyk. polin asiakkaaksi. Saan käydä siellä ilmaiseksi psykiatrilla parin kuukauden välein (loppuelämäni). Lääkäri myös soittaa joskus, jos käyntien välillä on esim. 3kk. Mä olisin voinut ehkä välttää tämän, jos olisin ollut vähän vähemmän "lääketieteellinen ihme" ja mennyt ja hakenut apua siihen viimeisimpään vakavaan masennukseen.

Kysyttävää?

Jatkan vielä... siis mitään manioita ja psykoottisuutta ei ollut ennen tuota. Oli vain energisempiä jaksoja ja masennuskausia. Esitin normaalia ja tärkeintä oli, ettei kukaan näkisi sitä, miten paljon häpesin itseäni. Tunnekontrollinini on valtava edelleen. Minusta saa yhä hyvin kiiltokuvamaisen vaikutelman, sillä spontaania tunneilmaisua ei paljon ole... olin n. 35-vuotias, kun kamelinselkä katkesi. Ja hyvä että katkesi.

Niin ja vastaus kysymykseen siitä, mistä tietää että on sekoamassa on siitä, että psyykkinen kuormitus on niin kovaa, ettei sitä yksinkertaisesti enää kestä. Kenelle tahansa saadaan psykoosi aikaiseksi, kun aletaan kuormittaa... Toisilla sitä kuormitusta voi olla enemmän kuin toisilla. Traumatausta on ilo altistava tekijä. Hallusinaatiot saadaan kenelle tahansa, kun tarpeeksi valvotetaan. Eli uni... se on se tärkein. Veikkaan, että olet kärsinyt erosi jälkeen traumaattisesta stressistä ja se on se kuormittava tekijä sinulla, masennuksen lisäksi. Jos yöunesi alkaa lyhentyä niin, että heräät pian nukahdettuasi ja unet jää pariin kolmeen tuntiin, alat olla vaaravyöhykkeellä ja pahasti. Muutama kuukausi tätä (itsellä 8kk) ja se oli menoa. Tässä mun kokemus.

On mahdollista seota ja silti itse luulla olevansa aivan normaali. Palstalla on paljon näitä miesvihaa täynnä olevia jankkaajia, jotka todella ovat psykoosissa. 

Oot normaali. Reagoit normaalisti ikäviin asioihin ja paikkoihin. Ehkä työ ei sovi sulle tai se paikka, jos oot siellä pakotettu myös. Ja menneisyydessä kiusattu. Eri alalla aikataulu voi olla erilainen tai ilman. On muillakin oireita jos ei ole hyvää kohtelua ollut ja tulisi.

Sekoaminen on aika suhteellisen normaalia ollutkin aina, ei sitä kannata pelätä. Sillä on myös tarkoitus jos se yhtään helpottaa. Joskus myös vain saattaa tuntua siltä eikä se sekoaminen puhekielessä tarkoita sitä että joutuu sairaalahoitoon tms.

Vierailija kirjoitti:

On mahdollista seota ja silti itse luulla olevansa aivan normaali. Palstalla on paljon näitä miesvihaa täynnä olevia jankkaajia, jotka todella ovat psykoosissa. 

Tää on kaikki normaalia. Paljon on hyvin vahvoja tunnetiloja kuten oikeitakin psykoositilanteita jo siksi että pidättäydytään tunteista sekä puhumisesta. Jos sisällä suhmuaa kaikkea eikä millekään tule helpotusta niin paine kasvaa helposti, räjähdyskin on mahdollista. Tuntekaa ja sanokaa nyt sitäkin vaikka psykoosiksi kun vedätte täällä ihan sokkona kaikissa ketjuissa ja läyhäätte menemään.