Erityislapsi perheessä, vieläkö lisää lapsia?

En uskaltanut. Riskit huolettaa ja oma jaksaminen.

Eihän sellaisen jälkeen lisää lapsia mietitä. Ei riitä rahkeet, ei voimat, ei jaksaminen. Se vie kaiken.

Meillä pikkusisarus kuuden vuoden ikäerolla. Aiemmin emme olisi jaksaneet vauva-aikaa. Esikoisella adhd asperger-piirtein. Todella haastava lapsi. Kuopus nyt 1-vuotias, vielä ei ole huomattu erityispiirteitä lapsessa. En tiedä, vaikuttaako sukupuoli (esikoinen poika, kuopus tyttö), sillä miehen puolella asperger tullut vain pojille.

Enempää lapsia emme halua. Olemme kiitollisia heistä.

Meillä esikoinen peri äidiltä "erityisyyden". Uskalsimme tehdä toisen ja päivääkään ei ole tarvinnut katua. Toinen ei perinyt "erityisyyttä", on muutenkin erityisen rakas lapsi.

Ero kyllä tuli myöhemmin, johon esikoisen "erityisyys" kieltämättä oli suuri tekijä. Jaksaminen oli pitkään rajoilla eikä parisuhde enää toipunut siitä.

Itse en kadu hetkeäkään toista lasta, mutta toki kannatan harkitsemaan tarkkaan omaa jaksamista, jos riski toiseen erityislapseen vaikka toteutuisikin. Ainahan voi miettiä myös adoptiota, jos on pelkoa omista geeneistä.

Esikoinen oli niin pieni, kun alettiin toista yrittää, että hänen "erityisominaisuutensa" vielä siinä vaiheessa menivät temperamentin piikkiin. Jos olisi tiedetty, kuinka haastavaa tulee olemaan, ei olisi uskallettu tehdä toista. Onneksi tehtiin, koska toinen on ns. "normaali" lapsi ja on ihan mukavaa, kun huomaa ettei se vika _todellakaan_ ole omissa huonoissa kasvatustaidoissa tai muuten vain paskassa äitiydessä. Lisäksi sitä "normaaliutta" osaa arvostaa varmaan paljon enemmän näin, kuin mitä pelkästään terveiden lasten vanhemmat osaavat, mitään ei pidä itsestäänselvänä. Ei tule myöskään mieleen mennä pätemään muille ihmisille esim. kasvatuksen suhteen yhtään mitään eli nöyryyttä ainakin on oppinut...