Lue keskustelun säännöt.
Jatkuvasti surullinen, väsynyt, ulkopuolinen
18.08.2017 |
Hei, onko teillä kokemusta kuinka pitkään jaksaa ja pystyy elämään jatkuvasti väsyneenä, surullisena, hieman ulkopuolisena? Omassa perheessä, työssä, missä vaan keskeisessä elementissä?
Olen itse tilanteessa, jossa jatkuvasti joudun tinkimään omista tarpeistani. Perhe-elämässä on sellainen vaihe, liittyy lapsiin, miehen työtilanteeseen, omaan työtilanteeseen... päivät leijuvat ohi, kontrollia ei tunnu olevan. Väsyttää, surettaa, elämä ei tunnu iloiselta ollenkaan. Tiedän kyllä, että viimeistään parin vuoden päästä moni asia muuttuu ja nämä asiat, joita ei juuri nyt oikein pysty korjaamaan kuin hyvin radikaaleilla ratkaisuilla poistuvat, mutta jaksaako sitä oikeasti vaan odottaa ja odottaa.
Tottakai elämässä on valopilkkujakin. Arjessa on paljon hyvää. En odota epärealistisia asioita, nautin lapsistani jnejne. Saan omaa aikaa kohtuudella. Isot linjat vaan ovat mitä ovat, niiden kanssa on elettävä tai sitten täytyy erota ja rakentaa omanlainen elämä uusista lähtökohdista. Olen lähtökohtaisesti hyvinkin positiivinen ihminen ja jaksavainen, yritän joka tilanteesta poimia ne valopilkut vaikka vituttaisikin, nyt en vaan tunnu siinä onnistuvan.
Jaksaako sitä oikeasti elää parikin vuotta vain odottaen muutosta? Vai menettääkö siinä osan itsestään, eikä elämä muutukaan onnellisemmaksi, vaikka ne elämänlaatua heikentävät tekijät poistuvatkin?
Tiedän, että tämä on epämääräinen vuodatus, enkä halua avata asiaa sen enempää.
Kommentit (12)
Meillä oli kolmen vuoden jakso, jolloin mies oli ulkomailla töissä ja kävi kotona ehkä kerran kuussa, ei aina sitäkään. Minä kolmen pienen lapsen arkea pyörittämässä.
Jaksoin periaatteessa ihan hyvin, kun oli yhdessä sovittu asia ja aikarajakin tiedossa, koska arki normalisoituu. Meille kävi kuitenkin niin, että mies oli vieraantunut perhe-elämästä ja minä olin alitajuntaisesti hänelle katkera "hylkäämisestä". Emme jatkaneet yhdessä enää komennuksen jälkeen.
Eli sanoisin, ei kannata liian pitkään odotella surullisena mitään normalisoitumista ja ladata siihen kohtuuttomia odotuksia. Arkesi on sitä mitä on nyt, ja jos elämä on vain odottamista, tekisin itse ne kipeät ratkaisut tällä tiedolla jo paljon aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on, että liian pitkäksi aikaa ei voi omia tarpeitaan unohtaa. Vaikea kommentoida sen tarkemmin, kun ei tiedä mistä on kyse, mutta joka tilanteessa pitäisi oppia toimimaan itseään kunnioittaen. Toisaalta vaikka esimerkiksi vauva-ja pikkulapsiaika on hyvin pitkälle vaan toisen ehdoilla elämistä, mutta ehkä et tarkoita mitään näin itsestäänselvää, kun puhut töistäkin ja miehestä.
Mmm, kiitos tästä. Ei tosiaan ole kyse ihan tuollaisesta, mutta hyvin sanoit tuon itsensä kunnioittamisen. Sehän se hyvin pitkälle kaivertaa, kun jatkuvasti joutuu tekemään ja jaksamaan sellaisia asioita, joita ei haluaisi, niin kyllä se itsekunnioitus on aika matalalla.
ap
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli kolmen vuoden jakso, jolloin mies oli ulkomailla töissä ja kävi kotona ehkä kerran kuussa, ei aina sitäkään. Minä kolmen pienen lapsen arkea pyörittämässä.
Jaksoin periaatteessa ihan hyvin, kun oli yhdessä sovittu asia ja aikarajakin tiedossa, koska arki normalisoituu. Meille kävi kuitenkin niin, että mies oli vieraantunut perhe-elämästä ja minä olin alitajuntaisesti hänelle katkera "hylkäämisestä". Emme jatkaneet yhdessä enää komennuksen jälkeen.
Eli sanoisin, ei kannata liian pitkään odotella surullisena mitään normalisoitumista ja ladata siihen kohtuuttomia odotuksia. Arkesi on sitä mitä on nyt, ja jos elämä on vain odottamista, tekisin itse ne kipeät ratkaisut tällä tiedolla jo paljon aiemmin.
Kiitos. Pelkään juuri lataavani kohtuuttomia odotuksia siihen, kun asioiden pitäisi ainakin paperilla taas mennä paremmin. Mutta luovuttaminenkin tuntuu niin kipeältä.
ap
Kai se riippuu asiasta.
Itse en esimerkiksi kahta vuotta pystyisi totaalisesti tinkimään omista jutuistani. Mutta toisaalta kirjoitat, että saat omaa aikaa kohtuudella. Jos olet kuitenkin joka päivä elämästäsi enemmän surullinen kuin onnellinen, muutos pitää löytyä aikaisemmin kuin vuosien kuluttua. Alakulo ruokkii alakuloa, ja sitä lakkaa nauttimasta niistä pienistäkin ilonaiheista raskaassa arjessa.
Jatkuva surullisuus ja ulkopuolisuus ei ole oikein. Vaikka perheissä voi olla rankkoja aikoja, pikkulapsiaika, juuri joku ulkomaan komennus, tai muuten kuluttava työ toisella, opiskelu toisella paikkakunnalla jnejne, kyllä tukea täytyy jokaisen saada. Myös sen, joka mahdollistaa sille toiselle jotain tiettyä elämänvaihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai se riippuu asiasta.
Itse en esimerkiksi kahta vuotta pystyisi totaalisesti tinkimään omista jutuistani. Mutta toisaalta kirjoitat, että saat omaa aikaa kohtuudella. Jos olet kuitenkin joka päivä elämästäsi enemmän surullinen kuin onnellinen, muutos pitää löytyä aikaisemmin kuin vuosien kuluttua. Alakulo ruokkii alakuloa, ja sitä lakkaa nauttimasta niistä pienistäkin ilonaiheista raskaassa arjessa.
Kyllä, olen enemmän surullinen kuin onnellinen. Onnellinen hetkittäin, yleisvire surullinen ja väsynyt.
ap
Olisiko kyseessä uupumus tai masennus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkuva surullisuus ja ulkopuolisuus ei ole oikein. Vaikka perheissä voi olla rankkoja aikoja, pikkulapsiaika, juuri joku ulkomaan komennus, tai muuten kuluttava työ toisella, opiskelu toisella paikkakunnalla jnejne, kyllä tukea täytyy jokaisen saada. Myös sen, joka mahdollistaa sille toiselle jotain tiettyä elämänvaihetta.
Kiitos. Tukea en tosiaan koe saavani mieheltä juuri nyt ollenkaan. Hänellä on tietyt omat asiat, joiden takia minä joudun joustamaan ja venymään. Tunnen olevani henkisesti koko ajan kauempana ja kauempana, vaikka asiat on moneen kertaan keskusteltu ja sovittu, että nyt on näin ja tietyn ajan päästä tilanne palaa ennalleen.
ap
Samoja asioita pohdiskellut omassa elämässäni. Kiitollinen ja onnellinen pitäisi olla, mutta alakulo on läsnä joka päivä, koska en saavuta haluamiani asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko kyseessä uupumus tai masennus?
No uupumus ehkä sinänsä, että nukun huonosti ja tietyt asiat tulevat uniin, heräilen ja valvon. Eli väsymyksenkin määrä on melkoinen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Samoja asioita pohdiskellut omassa elämässäni. Kiitollinen ja onnellinen pitäisi olla, mutta alakulo on läsnä joka päivä, koska en saavuta haluamiani asioita.
Mmm, se on erittäin turhauttavaa. Onko sinullakin kyse "vain" siitä, että nyt on väärä aika vai laajemminkin siitä, että niiden saavuttaminen tuntuu olevan mahdotonta?
ap
Oma kokemukseni on, että liian pitkäksi aikaa ei voi omia tarpeitaan unohtaa. Vaikea kommentoida sen tarkemmin, kun ei tiedä mistä on kyse, mutta joka tilanteessa pitäisi oppia toimimaan itseään kunnioittaen. Toisaalta vaikka esimerkiksi vauva-ja pikkulapsiaika on hyvin pitkälle vaan toisen ehdoilla elämistä, mutta ehkä et tarkoita mitään näin itsestäänselvää, kun puhut töistäkin ja miehestä.