Havaintoja elämästä

Eräänä iltana bussipysäkillä. Havahdun. Kuinka paljon ihmiseen voi mahtua ajatuksia, pelkoja, haluja. En ole kokonainen, en ole ollut pitkään aikaan. Oma riittämättömyyteni on läsnä. Ymmärrän kun luen viestin. Nousen tuntemattomaan bussiin. Se tuntuu vapaudelta. Katselen ulos ikkunasta tuntamattomien ihmisten koteja. Onko niiden jääkaapeissa kauramaitoa?

Ensimmäinen kohtaaminen. Katselemme toisiamme, tutkimme, kuuntelemme, ei sanoja. Syleilemme jo toisiamme. Mutta välissä on muuri. Kumpikin on ihmisenä vapaita tuntemaan. Sen olemme ymmärtäneet. Mutta muuri ja siltä valuvat elämän köynökset ovat välissämme. Vaikka Tinder. Tuijotan peppua kun menet sinne mihin naiset menevät hakemaan elämän eleksiiriä. Puuteroimaan nenäänsä.

Tiesimme sen illan jälkeen. Olimme tarttuneet köynäksiin. Tunsin olevani nyt kokonainen, eri ihminen. Tiesin että olin kohdannut ihmeellisen pepun. Ja vielä silloin, ensimmäisessä kohtaamisessa. Maailman kauneimmat rinnat olivat piilossa väljän paidan alla. Tunne minussa. Ajatus yhteisestä hammasharjasta. Tiesin. Tiesimme. Kohtaisimme. Voisimme olla kokonaisia. Tuntea salaa, yhdessä. Halusin valua rinnoillesi. Jääkapissani on aina keskiolutta.