Lue keskustelun säännöt.
Dominoiva marttyyriäiti
mumpsa
04.08.2017 |
Haen lähinnä kohtalotovereita teistä, joilla on vaikeat välit äitinsä kanssa.
Minulla on päälle 60v äiti, joka on aina ollut hankala dominoiva persoona, iän myötä vielä hankaloituu koko ajan lisää.
En jaksaisi millään olla tekemisissä hänen kanssaan, mutta olen ainoa lapsi ja isäni on kuollut.
Hän yrittää määrätä elämässämme ihan kaikesta ja arvostelee, moittii heti, jos emme tee kuten hän haluaa. Teemme toki niin kuin itse haluamme, mutta se jatkuva moite ja perustelujen tinkaaminen jne on uuvuttavaa, saa koko ajan olla varpaillaan mitä sanoo ja kertoo, koska hän voi parin kuukauden kuluttua takautuvasti tarttua johonkin sanomiseen asiasta, joka ei hänelle edes kuulu. Hänellä on liuta äännähdyksiä, hymähdyksiä, nokan käännöksia ja tuhahduksia, jotka ilmaisevat tyytymättömyyttä (niistä on tullut perheeni kesken sisäinen vitsikin). Hän kantaa meille tavaraa, lasten vaatteita kirppiksiltä pussikaupalla. Jos en jotain krääsää huoli, niin se tulee sitten lahja- tai postipaketissa väkisin. Kiitollinen pitäisi olla.
Hän vain ilmoittaa, että olen bussissa tulossa. Jos sanon, että ei sovi, olisit sopinut päivän ja ajan, vetää herneen nenään ja tulee silti: "hän ihan vain ovelta tuo nämä letut ja teitä varten keitetyn sopan ja tämän tavarakassin". Aina on se tavara tai ruoka verukkeena, kun on ihan vain teitä varten just nyt tehtynä, hän vain oven raosta antaa, ei tarvitse ottaa häntä sisäänkään (marttyyri).
Kun hän päättää, että nyt pitää nähdä tai meidän tulla hänelle, niin se pitää tapahtua heti (ruoka on jo valmiina). Ei koskaan niin, että soitellaan viikolla ja sovitaan, että nähdään vaikka viikon päästä tiistaina. Me ei koskaan ehditä ehdottaa edes näkemistä, koska hän on jo suunnitellut kaiken puolestamme "heti". Kun ei mennä, (ilmoitan usein, että ei sovi, on muita menoja tms.), niin tinkaa, että miksi ei sovi, mitä menoja, ei ne voi olla niin tärkeitä.
Hän on haukkunut tulevan eli nykyisen mieheni, minulla asuu paholainen sydämessä, minua on huoriteltu alkaessamme seurustelemaan, en osaa valita oikeaa opiskelualaa (osaanpas), miksi olen aina niin hankala kun tulemme lomalta, onko meillä aina niin huono reissu (ei ole, vaan hän alkaa jo vikana lomapäivänä määräämään, että tulisimme suoraan lentokentältä hänen luo syömään, enkä suostu siihen --> olen siis hankala ja loma oli huono).
Ja jos ei nähdä, niin hän ei koskaan saa nähdä lapsen lapsia ja ei sitten nähdä puoleen vuoteen ja sukulaisille selittää, kuinka kurja tytär hänellä on, kun ei koskaan halua nähdä. Hän niin kovasti vain haluaa "auttaa" meitä.
Olen 40v akateemisessa työssä oleva kolmen lapsen äiti ja mies on myös kykenevä tyyppi. Lapsen hoidossa emme ole häntä koskaan pyytäneet avuksi, koska senkin hän kääntäisi meitä vastaan, parempi olla siis ilman. Hän suosii poikalastamme tyttöjen kustannuksella ja tytöt eivät missään nimessä edes halua mummolle kylään ilman vanhempia, tätäkään mummo ei tajua itsensä aiheuttamaksi tilanteeksi. Lapsilta tinkaa, että tykkäättekö mummosta, onko hän kivempi kuin se toinen mummo (miehen äiti --> lapsista ei ole, mutta osaavat välttää vastaamasta) jne.
Tuntuu kauhealta myöntää, että odotan hetkeä, jolloin kävelen äitini hautajaisista pois. Olen joskus nähnyt siitä unta ja unessa on ollut hirveän helpottunut olo. Herätessä tunnen jälleen syyllisyyttä.
Muita vastaavassa tilanteessa olevia? Sellainen, jolla on normaali äiti-tytär suhde ei tätä voi ymmärtää.
Kommentit (13)
Huhhuh. Veri on vettä sakeampaa mutta tuossa tilanteessa voisi olla välirikko paikallaan. Miettikööt yksinään peiliin katsoen ja jos ei tajuaisi mikä vialla niin olkoon. Ei tuollaista tarvi sietää, edes vanhemmiltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyypillisiä piirteitä. Teillä ehkä korostunut kun olet ainokainen.
Meillä minulla on ne ainoat lapsenlapset, joten minä sain kaiken kuran sen takia. Ja miesparka on haukuttu maanrakoon.
Olen mies ja samanlainen äiti, joskaan ei aivan yhtä paha. Ratkaisin ongelman muuttamalla 400km päähän ja pitämällä välit viileinä.
Aina kun sen suusta tulee jotain manipuloivaa marttyyripuhetta, ajattelen vain, että tuo ihminen on valitettavasti mieleltään hieman sairas, ja ettei minun tarvitse siitä välittää. Asiasta on yritetty puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei auta. Ainoa toimiva yhteiselon tapa on neutraalius ja se, että opettelee vain asennoitumaan niin, ettei vika ole itsessä.
Onko äitisi yksinäinen? Mulle tulee heti mieleen, ettei tee pahuuttaan tota vaan on henkisesti jonkinlaisessa ahdingossa. Masentunut, pelokas ja yksinäinen.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies ja samanlainen äiti, joskaan ei aivan yhtä paha. Ratkaisin ongelman muuttamalla 400km päähän ja pitämällä välit viileinä.
Aina kun sen suusta tulee jotain manipuloivaa marttyyripuhetta, ajattelen vain, että tuo ihminen on valitettavasti mieleltään hieman sairas, ja ettei minun tarvitse siitä välittää. Asiasta on yritetty puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei auta. Ainoa toimiva yhteiselon tapa on neutraalius ja se, että opettelee vain asennoitumaan niin, ettei vika ole itsessä.
Yritän olla kovasti samalla linjalla eli neutraali, mutta välillä menen "lankaan" ja hillyn äitini puheista. Sitten hän tyynesti ihmettelee, miksi olen niin kiukkuinen, oliko huono loma, onko riitaa miehen kanssa, onko töissä vaikeaa vai miksi olen niin helposti hermostuva...
Ja todellakin hän on kuin sketsi ohjelmista, mutta valitettavasti meille totisinta totta. :/
Pakoon häntä ei päästä. Meillä työpaikat täällä ja muualta ei saada (aiemmin, kun hän oli nuorempi, ollaan yritetty etsiä töitä muualta ja toiselle jopa tärppäsi, mutta ei lähdetä niin, että toinen jäisi työttömäksi). Nyt on jo lasten elämä niin juurtunut, ettei haluta repiä kavereista ja harrastuksista. Äiti asuu 5km päässä, muutti jopa meitä lähemmäksi (ennen oli 30km), koska hänellä alkaa tulla ikää ja tarvitsee välillä apuja. Helpompi auttaa lähempää kuin rampata töiden jälkeen 30km päässä. Ainoan lapsen riesa on juuri se, että pitää auttaa sitä hankalaa ihmistä, kun ei hänellä muitakaan ole. Mutta se apu pitää aina saada heti heti heti, ei kelpaa, että lamppu vaihdetaan vaikka seuraavana viikonloppuna vaan pitäisi tulla suoraan töistä. No en mene kuin vasta sitten kun minulle sopii töiden ja lasten harrastusten lomassa, ja jälleen on marttyyri, kun ei kukaan auta.
Kunhan jonnikin pitää vain avautua, välillä tuntuu, että pää hajoaa, kuten viimeisen tapaamisen jälkeen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko äitisi yksinäinen? Mulle tulee heti mieleen, ettei tee pahuuttaan tota vaan on henkisesti jonkinlaisessa ahdingossa. Masentunut, pelokas ja yksinäinen.
Ei ole yksinäinen. Kuuluu helluntailaisiin ja heillä jatkuvasti tapahtumia, seuroja, kahvitteluja jne. Aiemmin oli aktiivisesti kuntansa toiminnassa mukana. Reissaa tuttaviensa kanssa jne. Ei ole masentunut, on teatraalinen ja rakastaa olla esillä. Epäilen hieman muistiongelmia nykyisin, mutta hän ei mitään tietenkään myönnä ja kotonaan vielä pärjää hyvin ja siis reissaa ulkomaillakin. Hänellä on miesystävä on/off suhteessa, koska äitini on niin hanakala hänellekin eli syyttää miestä milloin mistäkin. Säälin miestä ja ihmettelen, miksi ei lopeta totaalisesti tapaamisia...
Hän on aina ollut tällainen, ei mikään yhtäkkinen piirre. Jo lapsena arvosteli milloin jalkojani (harmi kun en perinyt hänen sukunsa hoikkia jalkoja) milloin nenääni (harmi, kun perin isäni suvun nenän). Kun menesteyin matematiikassa, oli se piirre häneltä peritty jne. Kun lähdin opiskelemaan ja muutin heti lukion jälkeen pois kotoa vaikkei olisi ollut pakollista, haukkui minut siitäkin.
ap
Tuollaselle äitille sopiva hoitomuoto olis Burana 9mm vasempaan aivolohkoon annosteltuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välit poikki! Näin toimin itsekin. Elämä parani heti.
En nyt ehdi pitkästi kirjoittaa, mutta ymmärrän Ap:n tilannetta täysin.
Oma äitini on myös rajaton, marttyyrin viittaa kantava syyllistäjä, jolle en ole edes olemassa omana itsenäni.
Olisin vain äidin omaisuutta, jolle voi sanoa ja tehdä mitä tahansa, sekä jatke, jolla ei ole mitään valtaa edes itseensä, mutta kaiken vastuun voi kätevästi kaataa jatkeensa niskaan, jolloin kaikki ikävät asiat katoavat omasta elämästä kuin taika-iskusta.
Tämän tajuamiseen meni aikansa, tuli koettua masennus ja burn out ja hirvittävä määrä itseinhoa ja syyllisyyttä.
Nelikymppisenä sitten rajasin äidin kokonaan ulos elämästäni.
Nyt mietin kuka olen ja mitä oikeasti haluan, kun viimeinkin olen olemassa omana itsenäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi ei ole ihan terve päästään.
Omat rajat saa ja pitää asettaa, iän lisääntyessä tuo meno menee entistä hullummaksi. Meitä suojaa 300 km.
Vierailija kirjoitti:
Onko äitisi yksinäinen? Mulle tulee heti mieleen, ettei tee pahuuttaan tota vaan on henkisesti jonkinlaisessa ahdingossa. Masentunut, pelokas ja yksinäinen.
Miksihän ihmeessä muita ihmisiä ilkeästi ja alentuvasti arvioiva olisikaan vielä yksinäikenkin. Oikein ihmeitten ihme.
Kenenkään likasankona ei tarvitse olla. Persoonallisuushäiriöistä ei parane vaan vammauttaa ympäristönkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkä ketju '70-luvulla syntyneiden äidit' käsittelee samaa aihepiiriä.
Kannattaa vilkaista, siellä on vertaistukea saatavilla.
Tämä äiti oli just kuin siinä sketsisarjassa, oliko se Siskonpeti vai se toinen. Äiti tunki sisälle, eikä istunut, kun vaan pistäytyy, toi tavaroita ja pyyhki pöytiä ohimenneessään. :)