Mistä johtuu tavoitteettomuus/päämäärättömyys

Sä haluaisit, tai ainakin olet tähän asti jalunnut, että elämä jatkuisi sellaisenaan, koska olet siihen tyytyväinen, etkä osaa kuvitella, mitä muuta vielä haluaisit. Sua pelottaa muutos, koska et tiedä, onk sitten yhtä kivaa. Nyt vaan alat tajuta, että muutos tulee joka tapauksessa. Sun pitää ottaa se haltuun, jotta voit lisätä sitä todennäköisyyttä,että elämä on sen jälkeenkin kivaa.

Tämä ei tapahtune matkimalla muiden ihmisten tavoitteita. Se tapahtuu miettimällä. Minkä asioiden tekemisestä SINÄ tulevaisuudessa nauttisit ja mitä pitäisi tehdä, että NE asiat tulisivat mahdolliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Sä haluaisit, tai ainakin olet tähän asti jalunnut, että elämä jatkuisi sellaisenaan, koska olet siihen tyytyväinen, etkä osaa kuvitella, mitä muuta vielä haluaisit. Sua pelottaa muutos, koska et tiedä, onk sitten yhtä kivaa. Nyt vaan alat tajuta, että muutos tulee joka tapauksessa. Sun pitää ottaa se haltuun, jotta voit lisätä sitä todennäköisyyttä,että elämä on sen jälkeenkin kivaa.

Tämä ei tapahtune matkimalla muiden ihmisten tavoitteita. Se tapahtuu miettimällä. Minkä asioiden tekemisestä SINÄ tulevaisuudessa nauttisit ja mitä pitäisi tehdä, että NE asiat tulisivat mahdolliseksi.

On totta, että olen täysin tyytyväinen tähän elämään ja voisin pikkulapsielämää viettää lopun aikaa. Ja muutos tosiaan pelottaa. Ei ole todellakaan mitään ajatusta mitä haluan. En oikein edes aina tiedä kuka tai millainen olen. Äitiys on tärkein saavuttamani asia. ..ja tuntuu ettei minusta oikein ole muuhun. Työelämä ahdistaa koska olen tosi herkkä ja naisvaltainen opiskelemani ala ei tunnu omalta vaikka olen työssä pitkään ennen lapsia ollutkin. Tästä syystä opiskeluideaa olen pyöritellyt mielessä.

Upppp

Olen 25-vuotias ja oma tilanteeni kuulostaa aika samalta töiden ja opiskeluiden suhteen - pelkään etten pärjää ja suorastaan hävettää puhua opiskeluajatuksista, kun en oikein itsekään luota itseeni 100-prosenttisesti ja mietin mitä muut ajattelee.

Töissä pelkään virheitä, esimerkiksi nyt olen ollut muutaman kuukauden erikoiskaupassa töissä ja aina kun teen esim. asiakastilauksen, alkaa epäilyttää josko myin sittenkin väärän tuotteen tms. Muutamia mokia on näihin kuukausiin tietysti mahtunut ja aina sen tajutessa tulee se inha tunne, kun pulssi nousee ja ahdistaa, tiedätte varmaan mitä tarkoitan.

Töissä kaipaan usein niitä aikoja, kun oli nuorena kesätöissä ihan vaan hyllyttämässä ruokakaupassa tavaraa, ei ollut mitään tilausvastuita, tilittämisiä yms.

Niistä opiskeluista. Haluaisin opiskella farmaseutiksi ja sinne tähtäänkin. Olisi vaan niin paljon helpompi alkaa pääsykoeprojektiin, jos olisi ollut nuorena hyvä koulussa eikä sellainen seiskan oppilas. Itseluottamus ei ole nimittäin nyt kovin hyvä, kun vähän väliä hiipii mieleen ajatus, että meinaanko muka päästä sisään ja pärjätäkin vielä? Vain muutama tietää näistä farmaseuttiaikeistani ja jotenkin mua hävettää puhua siitä, etenkin kun suurin osa tutuistani tietää että en ole ollut mikään opiskelun ihmelapsi... :D

Myös valmistumisen jälkeinen jännittää. Entä jos minusta tulisin ihan huono farmaseutti enkä muista lääkkeiden yhteensopivuuksia/sopimattomuuksia? Toisaalta taas järki sanoo, että kukaan ei ole valmis mihinkään ammattiin valmistuessaan, vaan työ tekijäänsä opettaa ja ammattitaito kehittyy hiljalleen.

Jep, minussa on havaittavissa huonoa itseluottamusta opiskelujen ja töiden suhteen.

Parikymppisenä asetin vaikka mitä tavoitteita ja alatavoitteita, mutta ei niiden tavoittelu tai saavuttaminen mitään onnea tuonut. Nykyisin ohjaan toimintaani arvojen avulla. Mietin, mikä on minusta antoisaa ja tärkeää, ja teen näiden asioiden mukaisia tekoja joka päivä. Näin onni on läsnä joka tunnissa, ei jossakin tulevaisuudessa.

nosto

Ehkä olet jo perillä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 25-vuotias ja oma tilanteeni kuulostaa aika samalta töiden ja opiskeluiden suhteen - pelkään etten pärjää ja suorastaan hävettää puhua opiskeluajatuksista, kun en oikein itsekään luota itseeni 100-prosenttisesti ja mietin mitä muut ajattelee.

Töissä pelkään virheitä, esimerkiksi nyt olen ollut muutaman kuukauden erikoiskaupassa töissä ja aina kun teen esim. asiakastilauksen, alkaa epäilyttää josko myin sittenkin väärän tuotteen tms. Muutamia mokia on näihin kuukausiin tietysti mahtunut ja aina sen tajutessa tulee se inha tunne, kun pulssi nousee ja ahdistaa, tiedätte varmaan mitä tarkoitan.

Töissä kaipaan usein niitä aikoja, kun oli nuorena kesätöissä ihan vaan hyllyttämässä ruokakaupassa tavaraa, ei ollut mitään tilausvastuita, tilittämisiä yms.

Niistä opiskeluista. Haluaisin opiskella farmaseutiksi ja sinne tähtäänkin. Olisi vaan niin paljon helpompi alkaa pääsykoeprojektiin, jos olisi ollut nuorena hyvä koulussa eikä sellainen seiskan oppilas. Itseluottamus ei ole nimittäin nyt kovin hyvä, kun vähän väliä hiipii mieleen ajatus, että meinaanko muka päästä sisään ja pärjätäkin vielä? Vain muutama tietää näistä farmaseuttiaikeistani ja jotenkin mua hävettää puhua siitä, etenkin kun suurin osa tutuistani tietää että en ole ollut mikään opiskelun ihmelapsi... :D

Myös valmistumisen jälkeinen jännittää. Entä jos minusta tulisin ihan huono farmaseutti enkä muista lääkkeiden yhteensopivuuksia/sopimattomuuksia? Toisaalta taas järki sanoo, että kukaan ei ole valmis mihinkään ammattiin valmistuessaan, vaan työ tekijäänsä opettaa ja ammattitaito kehittyy hiljalleen.

Jep, minussa on havaittavissa huonoa itseluottamusta opiskelujen ja töiden suhteen.

Tämä kuulostaa niin tutulle. Töissä aina epäilin tehneeni virheitä ja mieleen saattoi kotonakin tulla työasioita, että teinkö varmasti oikein.. .todella kuormittavaa!! !! Vaikka työni on sitä luokkaa, että työt jäävät töihin kun ovi sulkeutuu ja seuraavana aamuna sama rumba. Eli ei pitäisi vaivata kotona.

Äitinä olen välillä myös hysteerinen ja tarkkaan ennakoinut tulevat tilanteet. Varavaipat ja -vaatteet aina mukana ym. Onko mulla vain niin huono itseluottamus?

Ja aivan samaa olen ajatellut, että olisi ihana päästä vaikka hyllyttämään kauppaan tai tekemään jotain vastaavaa. Kassalla en enää pystyisi työskentelemään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä asetin vaikka mitä tavoitteita ja alatavoitteita, mutta ei niiden tavoittelu tai saavuttaminen mitään onnea tuonut. Nykyisin ohjaan toimintaani arvojen avulla. Mietin, mikä on minusta antoisaa ja tärkeää, ja teen näiden asioiden mukaisia tekoja joka päivä. Näin onni on läsnä joka tunnissa, ei jossakin tulevaisuudessa.

Tämä on hyvä...mutta saanko kysyä mitä teet työksesi? Pidätkö työstäsi?

Koen todellakin olevani onnellinen perheeni vuoksi ja siitä todella kiitollinen. Mutta ainaisesti en voi olla kotona lasten kanssa... minuus on vaan ihan hukassa ja olo epävarma ja osaamaton kodin ulkopuolella.