Auttakaa kiltit! Pää ei meinaa kestää enää :(

kiitos kaikille viesteistä, vaikka ajatukset eivät selvene yhtään:( Kaikella tuntuu olevan niin monta puolta, jos teen näin tai näin, onko se silti oikein ja mutta mutta mutta... huoh,nyt äitinikin tänään huomasi ettei kaikki ole kohdillaan. Tänään puhuin luotettavimman ystäväni kanssa (hänelläkin mies ja lapsi), totesimme, että molemmat tuntee samoin ja tässä ratkaisu: tuttavani on ulkomailla ja hän lupasi lainata asuntoaan viikonlopuksi, minulle ja ystävälleni. Mietimme sinä aikana onko meistä lähtemään, mitä vaihtoehtoja on ja onko se yksin olo kuitenkaan niin kivaa. Muutakaan en tähän hätään keksinyt. Pelottaa jos huomaankin sen yksinäisyyden olevan mukavampaa, sitten ei entiseen paluuta ole :(

Itselläni on lapsi, joka syntyi kun olin 19v. ja erinäisten syiden vuoksi avioeron jälkeen pyysin lapsen isää ottamaan vastuun lapsesta. Lapsi oli tuolloin 1v.7kk. Syyt eivät olleet " vapauden kaipuu" , alkoholi tai huumeet. Asian kanssa on oppinut elämään vaikka rankkaa on ollut...





Harkitse huolella päätöstäsi!

Äitinä olet vastuussa hyvinvoinnistasi, mutta niin myös lapsestasi. Lapsellesi tulee olemaan traumaattista ero äidistä, vaikkakin näkisitte viikonloppuisin. Hae ensin apua itsellesi sekä hoitoa, ei se ole niin kamalaa kuin ehkä kuvittelet, sitä tekee aika moni äiti. Tuettuna saat taas elämääsi takaisin ilman, että lapsesi menettää sinut ja sinä lapsen.

Sillä menetys se tulee lapselle olemaan, isä ei voi korvata sinua, ensisijaista hoitajaa, johon lapsi on muodostanut symbioottisen suhteen ja josta hän on vasta osittain erkaantunut.

Omalle neuvolatädille yritin puhua aikoja sitten tunteistani vastaus oli: se on normaalia :( joten neuvolassa en enää mitään sano, apua kun ei tule.

Ap

Miten pystyit oppimaan elämään asian kanssa, näetkö lastasi jne?

ap

että voisiko isovanehmmat ottaa lapsenne vaikka viikonlopuksi luokseen. Tai edes yhdessä yöksi ja päiväksi. Saisitte miehen kanssa aikaa olla kahdestaan ja mieskin olisi " pakotettu" ainakin kuuntelemaan sun tunteita. Jutelkaa, jutelkaa, jutelkaa. Tehkää hyvää ruokaa jne. Seksiä saa olla, mutta ei väkisin.



Niinkuin joku jo sanoikin, parisuhteissa on aikoja, jolloin toinen tuntuu ihan dorkalta. Huvittaisi lähteä menemään, etsimään jotain parempaa. No ei se vaihtamalla parane, jos edellinen on yhtään kelvollinen. Sun mieheshän vaikutti kuitenkin ihan huipulta verrattuna moneen. Mieti mihin olet aikonaan miehessäsi ihastunut ja yritä löytää niitä mukavia piirteitä miehestäsi.

joko miehen äiti haluaa olla vkl lapsen kanssa tai sitten oma äitini. Miehen kansa ei pysty puhumaan, se menee ihan lukkoon kun tulee tärkeät asiat puheeksi. Jotenkin se ei vain onnistu, ei ole onnistunut aikoihin.

ap

Olitko opiskelija- onko opinahjossasi terveyspalveluita?

ota yhteyttä vaikka asuinpaikkakuntasi sairaalaan, ihan minne tahansa, että saat apua tilanteeseesi, sillä kuulostaa, että keskusteluapu olisi nyt todella tärkeää sinulle, jotta kestät tilanteen.

Entä auttavat puhelimet - sieltä voisi saada opastusta mihin hakeutua.

Jos asut pääkaupunkiseudulla, ota yhteyttä Helsingin tyttöjen taloon, siellä on tapaamisryhmiä nuorille äideille ja muutakin palveluita.



Älä jää yksin tai edes kaverin kanssa miettimään tilannetta, vaan etsi itsellesi auttamisen ammattilainen. Uskoisin, että pystyt sellaisen avulla selvittämään tilanteen siten, että sinulla ja koko perheellä asiat kääntyvät parhain päin. Yritä olla kärsivällinen, se voi viedä muutaman päivän, viikon tai kuukaudenkin, mutta tilanne tulee helpottumaan.



Ehkei neuvolantäti tiedä tilanteesi haastavuutta? Jos kerrot että nyt on hätätilanne, pakkohan hänen on reagoida? Oletko kertonut, miten vakava tilanne nyt oikeasti on?



Jaksamista sinulle, eiköhän olosi kumminkin parane avun myötä!

Lapsen synnyttyä omat lapsuuden kokemukset yleensä nousevat pintaan, mikä voi aiheuttaa monenlaista mielipahaa ja ahdistusta.

Läpikäymällä omia kokemuksia psykologin kanssa ahdistus alkaa usein helpottaa ja siten muutkin asiat alkavat selvitä, kun oma olo paranee.

Jos terveysasemallasi on (neuvola)psykologi, ota häneen yhteyttä.

Pakko vastata sinulle, kun tuntuu että olet tekemässä elämäsi suurinta päätöstä (lapsen teon jälkeen), ainakin minusta tuntuu, että liian hepposin perustein.



Kirjoitit, että jos yksin olotuntuu mukavammalta kuin perhe-elämä, ei paluuta enää ole.



Nyt jo hieman kuumenen, myönnän, mutta, mutta... kuka ihme teille nykynuorille on luvannut, että elämä on mukavaa ja hauskaa??



Kun sitä se ei ole! ! Elämä on täynnä velvollisuuksia, eikä suurin osa niistä ole kovin mukavia. Rahan ansaitseminen, kodin siivoaminen, ruuan laitto,

listaa voi jatkaa loputtomiin eikä niissä vähäisempänä lasten kaikista tarpeista huolehtiminen, nämä kaikki ei ole kovin hauskaa.



Minusta tälläkin palstalla toitotetaan älyttömyyksiin asti vauvan ja lapsen hoidon ihanuutta. Ainakin omien ystävien kesken kun juttelen, suurin osa on sitä mieltä, että lasten hoito on ollut heidän siihen astisen elämänsä raskainta, toki myös palkitsevintaaikaa.



Asioita pitäisi laittaa niiden omiin mittasuhteisiin. Jos sinä ap haastattelet vanhempiasi ja isovanhempiasi, voit huomata, että heillä on ollut todella raskasta omassa elämässään ja niitä hauskuuksia ehkä hyvinkin vähän.



Lehdet ja tv ovat tietysti omalta osaltaan syyllisiä siihen, että me nykyihmiset luulemme, että elämän pitäisi olla jotenkin loistokasta ja mahtavaa lähes koko ajan.



Kun haastatellaan vanhoja ihmisiä, jotka jo luultavasti elämää jonkin verran ymmärtävät, on heille kaikkein tärkeintä lapset, lapsenlapset ja aviopuoliso sekä muut sukulaiset.



Olisi sinulle ap, niin paljon sanottavaa, pelkään että haet ratkaisua elämäsi kriisiin aivan väärästä päästä.



Mitä jos sen sijaan, että lähtisit pois kotoa, keksisit itsellesi ja lapsellesi jotakin hauskaa tekemistä. Keskittyisit koko päivän pieneen ihmiseesi, niin voisit huomata kuinka ihana hän on.



Ja puhu ihmeessä näistä tuntemuksistasi neuvolassa tai soita nimettömänä johonkin auttavaan puhelimeen, tarvitset tukea äitiyteesi, niinkuin me monet muutkin.



Edelleen kaikkea hyvää sinulle toivottaen, terveisin jo aiemmintähän ketjuun vastannut ( en muista nro:a)

tilassasi olevan mitään niin vakavaa, ettetkö selviäisi. Itse sevisinvakavaksi luoktellusta masennuksesta (omasta mielestäni liioiteltukin dg) puolen vuoden masennuslääkkeillä. Olin jo eronnut ja mietin antaako lapset isällensä kokonaan, nyt lapset ovat minulla, näkevät isää melkein päivittäin ja asiat ovat ihan hyvin.

Hae apua. Kuullostat masentuneelta.

Äläkä tee ystäväsi kanssa mitään yhteisiä päätöksiä. Tee päätöksesi yksin. Sinun tilanteesi ei ole sama kuin ystäväsi vaikka siltä tuntuisikin.



Mitä tulee mieheesi niin hän on varmaan todella huolestunut tilanteesta eikä osaa käsitellä sitä. Hän luultavasti (kuten moni mies) yrittää vaan olla huomioimatta tilanteen vakavuutta ja toivoo sen menevän ohi tyyliin " se nyt on vaan normaalia kun on pieni vauva" tai " naisten hormonitoimintaa..."



Hae apua, älä tee suuria päätöksiä ennen kuin haet apua!

En mieluusti tässä nyt kertoisi asiasta sen enempää mutta jos haluat voin kirjoittaa sähköpostia?!



T. 23

mieluusti keskustelisin asiasta enemmänkin, tuntuu,että on pulaa ihmisestä joka ymmärtää tilannetta edes jotenkin... minulla on vain s. posti omalla nimellä, ja täällä sitä en ymmärrättevistä syistä haluaisi antaa.

Toki oma jaksaminen on tärkeää ja välttämätöntä. Mutta ei elämä ole pelkkää pilvilinnoissa leijumista, ei todellakaan. Kaikki ei ole kivaa, ei vaikka kuinka haluaisi. Ja siinä vaiheessa kun on ruvennut ottamaan suuria askeleita elämässään, kun on perustanut perhettä ja on vastuussa muistakin kuin itsestään, ei vastuuta voi vain paeta.



Apua saa pyytää ja vaatia. Mutta ratkaisun pitäisi mielestäni olla jotain aivan muuta kuin perheen jättäminen.



Kuulostat masentuneelta, kannattaa käydä juttelemassa asioistasi. Äläkä linnoittaudu minnekään ystäväsi kanssa, siitä tuskin seuraa mitään hyvää.



Tsemppiä!

TakkuTukka-78 @ wippies . com



Palailen koneelle taas myöhemmällä!



T. 23

Nyt olen yli kolmekymppinen kolmen lapsen äiti ja vielä neljäskin olisi tervetullut. Usko pois, tuollaiset tunteet häviävät kunhan hiukan vanhenet ja kasvat ns. aikuiseksi. Itse olin vasta kolmenkympin kynnyksellä, kun aloin oikeasti aikuistua. Teet elämäsi virheen, jos nyt luovut lapsestasi! Et saa menetettyä enää koskaan takaisin.

Etsi siis apua itsellesi, perheen, tai ainakaan lapsen hylkääminen ei ole mikään ratkaisu ongelmiin. Onko ongelmasi edes lapsi? Miksi hylkäisit jotain, mikä ei todennäköisesti ole ahdistuksesi syy vana jokin muu. Todellista syytä et pääse pakoon, se seuraa sinua - siksi olisikin parasta yrittää analysoida mitkä asiat saa sinut tuntemaan noin suurta ahdistusta ja sitten yrittää käsitellä niitä vaikka jonkun ammattiauttajan kanssa. Siten ahdistus häviää ja pystyt taas elämään itsesi kanssa ja itsesi näköistä elämää, yhdessä lapsen kanssa.

mutta koeta ymmärtää myös ettei elämän ole ehkä tarkoituskaan olla vaan hauskaa.



tsemppiä ja yritä jaksaa!

Ymmärrän, että olet hakoteillä, mutta älä tee mitää peruuttamatonta miettimättä asioita loppuun saakka.



Ilmeisesti et ole varma tunteistasi lastasi kohtaan? Hyväksyisitkö miehellesi uuden hoidon, joka kohtelee lastasi miten sattuu? Tietäen, että lapsi voi pahoin?



Entäpä mahd. uusi miehesi? Minkälainen olisi lapsesi ja hänen suhde?



Täällä on joskus pyörinut hyvä ketju, missä on pohdittu eron vaikutuksia lapseen. Koetappa etsiä se ja lukea niitä kauhuskenaarioita " vaikeasta" uusioperhekuviosta.



Kokemuksen syvällä rintaäänellä voisin sanoa, että lähteminen ei välttämättä tuo onnea. ja ihan ammatillisesti voin sanoa, että lastenkodissa näkee surullisia tapauksia, siitä miten asioiden ei pitänyt mennä.



Tsemppiä!