Elämäni tienristeyksessä.

Olen 22v. mies joka työskentelee isänsä maatilalla ja olen seurustellut nyt 3-vuotta nykyisen tyttöystäväni kanssa. Kouluni olen jo käynyt 3v sitten ja emännällä opinnot vielä kesken noin 4 -vuotta. (Olemme saman ikäisiä)

En juurikaan suunnittele tulevaisuutta rahan säästöä lukuun ottamatta ja työ on ollut aina fyysistä. Olen tehnyt laajalti työtä käsin jo reippaan 9-vuotta ja pidän nykyisestä työstäni vaikka se toistaiseksi edellyttää asumista ensimmäisessä kodissa ali-vuokralaisena. Työ tilalla on aikaa vievää joten esimerkiksi lomamatkoilla en ole ikinä käynyt.
Emäntäni kuvaa luonnettani sanalla "viilipytty" koska en menettänyt hermojani vielä ollenkaan 3-vuoden aikana kertaakaan lukuisien riitely kertojen jälkeen. Hänestä minun pitäisi jopa joskus ärähtää että hän rauhoittuisi nopeammin. Välitän hänestä paljon ja osoitan tunteitani enemmän arjen pienillä teoilla ja sanoilla kun isoilla yllätyksillä. Myönnän myös olevani hieman hölmö kun en ajattele nenää pitemmälle. Yksin olo ei ole ongelma ja ihmisten parissa usein aloitan SmalTalking muutamalla lauseella ja kuuntelen vastakkaista osapuolta jatko kysymysten siivittämänä. Vierailen Emännän opiskelu-kaupungissa 2ker./v
Emäntäni taas on ihana silloin kun rauha pysyy maan päällä ja asuu opiskelun väliaikoina samalla kylällä, opiskelu aikana välimatkamme on yli 600km. Hän on profiililtaan täysin luonnollinen (ei esim. värjättyjä hiuksia) kaunis, huomaavainen ja erittäin tarkka muistinen mutta kääntöpuoli on noin suhteemme puolivälistä asti ollut herkästi suuttuva ja äkkipikaisuus. Me puhumme paljon ja aihepiiri on laaja, mutta ajan myötä kuitenkin olen ruvennut varomaan omia sanojani jotten vai suututtaisi parempaa puoliskoa jollain väärällä tavalla lausutulla lauseella. Riitojemme aikana hänellä on usein puhelin kädessä tai lähellä jossain ja kirjoittaa parhaille kavereilleen sen hetkisiä tilanteita, mistä riidellään, kuka on syypää ja mitä pitää tapahtua että voi rauhoittua. Hieman hymyilyttää se kun hän on kieltänyt minua puhumasta kenellekään meidän välisistä ongelmista kenenkään kaverin kanssa saati perheen jäsenten, olen siis täysin yksin emäntäni ja hänen kavereidensa arvosteltavana riitojemme aikana. Työ kokemusta hänellä on reipas vuosi.
Pään vaivaa aiheuttavaksi ongelmaksi on muodostunut ne pienet pyynnöt joita kumppanini on antanut suoritettavaksi suhteen kunnossapidon vuoksi. Kerta toisensa jälkeen pieni pyyntö on kasvanut asteittain isommaksi jonka suorittaminen tuntuu entistä vaikeammalta ja turhauttavalta. Otan esimerkiksi eniten riidellyn asian joka on yhteinen aika. Tuntuu kun mikään aika maailmassa ei enää riittäisi kattamaan sitä yhteisen ajan tarvetta mitä kumppani minulta vaatii. Työni ei kelpaa enää syyksi hetkelliselle erolle ja omasta ajastani olen jo luopunut joten tyttöystäväni esittikin uuden toiveen jonka toivoo tapahtuvan tänä kesänä. Se on yhteen muutto hänen opiskelu-kaupunkiin joka sijaitsee 600km päästä töistäni jota harjoitan osittain tunne syistä. Emäntäni on asettanut minut tilanteeseen mitä omien sanojen mukaan ei halua itse tehdä, valita perhe, opiskelu tai minut. Minun kohdalla lähi-seudulta lähteminen tarkoittaisi perhe suhteiden ja kavereiden välien vaipumista lähes olemattomiin ja toden näköisesti opiskelua uuteen ammattiin mikäli en saa fyysistä työtä opiskelia kaupungista.

Joten mitä minä voisin tehdä? Miulta on ideat loppu.
Tämä on oikeastaan ainut tapa enää avautua sillä muut on kielletty. Emäntä varmasti vielä lukee tämän sillä viihtyy keskustelu palstoilla kysellen toisten mielipiteitä elämän joka hetkeen. Sais olla tarkempi mitä miulta vielä kieltää. :)