Yksipuolinen rakkaus lapseni isään, miten yli?

Olen rakastunut. Ensimmäistä kertaa elämässäsi. Olen melkein 30, mutta suhteita ei ole ollut, paitsi seksi. Tutustuin mieheen pari vuotta sitten ja ihastuin. Hän ei ollut yhtään sellainen johon normaalisti ihastuisin ja niin kuitenkin kävi. Hänkin kertoi, että on tunteita minua kohtaan. Pikakelataan tähän päivään.. välissä on ollut jos jonkinlaista sotkua. Vuosi sitten riitojen jälkeen sanoi, että ei pidä minusta enää. Kesällä sanoi taas ehkä jotain tuntevansa. Oli suojelevainen eikä halunnut, että tapailen muita miehiä. Sanoi, ettei voi minua estää, koska on epäreilua minua kohtaan, sillä ei ole varma tunteistaan, mutta ei haluaisi, että tapailen muita. Meillä kävi vahinko ja jälkiehkäisystä huolimatta tulin raskaaksi. Päätös oli vaikea ja hän sanoi tukevansa minua päätin mitä tahansa. Mietin aborttia pitkään, mutta käytyäni ultrassa ja nähtyäni sen möykyn en vain voinut tehdä aborttia. Päätin pitää lapsen. 3kk kohdalla mies ilmoitti, että ei tunne minua kohtaan sittenkään mitään ja toivoisi, että teen abortin. Ilmoitin, että en siihen enää pysty. Ilmoitin, että hoidan lapsen itse ja hän voi sitten tehdä niin kuin parhaaksi näkee. Emme nähneet pariin kuukauteen ja sitten hän otti yhteyttä. Aloimme taas viettää aikaa yhdessä. Hän "muutti" luokseni. Hän tuli synnytykseen. Hän on ihana isä. Paras mahdollinen. Mutta hän ei edelleenkään tunne minua kohtaan mitään, joten lapsemme ollessa 2kk (kuukausi sitten) pyysin häntä muuttamaan pois. Teki liian kipeää. Hän puhui meistä perheenään ja suunnitteli yhteistä tulevaisuutta ja mitä tekisimme lapsemme kanssa. Elämä oli ihanaa. Täydellistä. Rakastin häntä joka päivä vaik enemmän. Arkemme teki minut onnelliseksi. Se, kun minä pesin pyykin ja viikkasin kaappiin. Se, kun hän vaihtoi vaippoja. Se, kun nukuimme kaikki yhdessä. Perheenä. Olin niin onnellinen. Mutta tieto siitä, että hän ei tunne minua kohtaan mitään sattui liikaa. Hän halusi olla kanssamme. Hän halusi, että olemme perhe. Hän ei vain halunnut minua. Joten hän muutti pois. Ja nyt minä en tiedä miten olla ja mitä tehdä. Hän näkee lastaan joka viikko ja en sitä haluaisikaan estää. En vain tiedä miten toimia. Yritän pitää keskustelut vain lapseemme liittyvinä, mutta välillä en vain pysty. Kaikki tuntuu niin ihanalta, kuin mikään ei olisi muuttunut. Sitten muistan, että kaikki on muuttunut ja murrun. Minusta tulee ilkeä ja puran sitä häneen. Pyydän aina anteeksi ja pyydän häneltä ymmärrystä ja sitä häneltä saan ja sekin sattuu. Sattuu, kun hän toivoo, että löydän jonkun ja olisin onnellinen. Sattuu niin paljon. Katson lastamme ja tyhjää tilaa sängyssäni, jossa hän kuukausien ajan oli. En halua siihen ketään muuta.
Tiedän, sanotaan, että aika parantaa. En tiedä kuinka paljon sitä tarvitsen. Toivon, ettei tarvitsisi olla tekemisissä ollenkaan. Olisi helpompaa, mutta se ei ole mahdollista, lapsemme takia. Haluamme antaa hänelle parhaan mahdollisen lapsuuden, vaikka yhdessä emme olekaan.

Miten te, jotka olette eronneet pian lapsen syntymän jälkeen olette saaneet asiat hoidettua? Miten toimia? En tiedä mitä tehdä ja lapsenkin takia en haluaisi itkeä koko ajan.

Kaipaan häntä vain niin paljon. Kotini ei enää tuoksu samalta ilman häntä täällä. Hän oli minun kotini..