Lapseton kysyy lapsellisilta.

Se oli muuten jännä tunne. Oma lapsi oli ihan kamalan pieni, niihin isompiin siellä koulussa kun vertasi ja muutenkin. Mutta toisaalta hän oli kulkenut jo vuoden leikkipuistoon ja lähimmille kavereille ilman minua, leikkinyt ulkona ilman että koko ajan häntä näen ja niin edelleen. 

Ja kun hän sanoi, että "äiti tänään sun ei tarvi enää saattaa" niin oli vaan annettava toisen mennä. Reppu keikkui selässä, kaverit (yhtä pienet) käveli vieressä. Se oli yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa. Ja sitten kun iltapäivällä avain kääntyi lukossa ja eteisestä kuului iloinen tervehdys niin sen tiesi, että kyllä tämä tästä. Että näin tämän kuuluukin mennä. 

Ihmettelen samaa. Itse en halua enkä uskaltaisi tehdä lapsia. Maailma on liian paha paikka.

Kertokaa vanhemmat lisää mietteitä! ☺

Muistakaa, että jotkut eivät koskaan kulje koulumatkaa eivätkä mitään muutakaan matkaa yksin. Kuten erityislapset tai kehitysvammaiset. Ajatelkaapa sitä puolta. He eivät myöskään koskaan lennä pesästä.

Oma lapsi menossa kouluun syksyllä ja koulumatkaa on jo opeteltu eskarissa; lapsi lähti pyörällä pihasta pihakatuja ja alikulkuja pitkin, minä autotietä pitkin koukaten. Minun onnekseni koulutie on turvallinen (ei isoja risteyksiä jne), mutta silti huolettaa. Huolettaa se, että joku kiusaa lastani. Huolettaa mahdolliset namusedät ja muut.

Onneksi lapseni kulkee tosiaan koulumatkansa yhdessä muutaman muun kanssa. Porukassa liikkuminen varmasti tuo turvaa. Ja toisekseen ollaan puhuttu läpi tilanteita, mitä saattaa eteen tulla ja sanottu, että aina pitää heti kertoa aikuiselle (omalle vanhemmalle, opettajalle tai tutulle lähikaupan työntekijälle) jos joku pelottaa.

Irti päästäminen on jännä juttu; toisaalta tätä on odottanut, mutta huolettaa toki silti. Maailma ja asuinpaikkamme kun on aivan erilaiset kuin itse ollessani ekaluokkalainen.