Uskotko että kukaan haluaisi olla koko elämänsä vapaavalintaisesti sinkku ja voisi elää onnellisena ilman parisuhdetta?

Jos näin on, niin mikä ettei. Itsehän he omasta elämästään ovat vastuussa ja jos kokevat onnellisuuden niin so be it.

Minä koen olevani tuollainen. Ei tämä tosin mikään tietoinen valinta ole, asiat vain ovat menneet näin.

Itsekin olisin varmaan kuulunut tähän porukkaan, jos en olisi puolivahingossa tullut aloittaneeksi parisuhdetta.

Kun on keran kokenut, miten paljon helpompaa, antoisampaa ja hauskempaa elämä voi olla, kun sen saa jakaa toisen yhtä sisitin tyypin kanssa, on vaikea enää kokea sinkkuelämää yhtä mielekkääksi.

Jos kokemukseni olisi ollut huono, olisin varmaan entistä tyytyväisempi sinkkuelämään, mutta eipä tuota huippukokemusta voi enää unohtaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olisin varmaan kuulunut tähän porukkaan, jos en olisi puolivahingossa tullut aloittaneeksi parisuhdetta.

Kun on keran kokenut, miten paljon helpompaa, antoisampaa ja hauskempaa elämä voi olla, kun sen saa jakaa toisen yhtä sisitin tyypin kanssa, on vaikea enää kokea sinkkuelämää yhtä mielekkääksi.

Jos kokemukseni olisi ollut huono, olisin varmaan entistä tyytyväisempi sinkkuelämään, mutta eipä tuota huippukokemusta voi enää unohtaakaan.

"Et onneksi tiedä, mitä menetät"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olisin varmaan kuulunut tähän porukkaan, jos en olisi puolivahingossa tullut aloittaneeksi parisuhdetta.

Kun on keran kokenut, miten paljon helpompaa, antoisampaa ja hauskempaa elämä voi olla, kun sen saa jakaa toisen yhtä sisitin tyypin kanssa, on vaikea enää kokea sinkkuelämää yhtä mielekkääksi.

Jos kokemukseni olisi ollut huono, olisin varmaan entistä tyytyväisempi sinkkuelämään, mutta eipä tuota huippukokemusta voi enää unohtaakaan.

"Et onneksi tiedä, mitä menetät"?

No minä en tiennyt. Olen tosi iloinen, että minulla oli tuo kokemus, koska siten pääsin osalliseksi sellaisesta hyvästä, jota en ollut aikaisemmin saanut, ja motivoiduin haluamaan sitä lisää. Toisin kuin vaikka lasten hankkiminen, parisuhde on juttu, josta pääsee halutessaan helposti eroon, joten eipä tuossa kokeilussa isoa riskiä ollut.

Tietenkin! Ei se parisuhde/seksi/ edes muut sosiaaliset suhteet ole mikään onnellisuuden tae tai must.

Tunnen tälläisiä ihmisiä, olen itsekin sellaiseksi heittäytynyt nyt neljävitosena. Onnellisempi näin.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin! Ei se parisuhde/seksi/ edes muut sosiaaliset suhteet ole mikään onnellisuuden tae tai must.

Tunnen tälläisiä ihmisiä, olen itsekin sellaiseksi heittäytynyt nyt neljävitosena. Onnellisempi näin.

En minä ainakaan olisi onnellinen ilman ystävyyttä, rakkautta, läheisyyttä, seksiä ja ihmissuhteita.

No on sitä olemassa niin sisäänpäin kääntyneitä ihmisiä että tykkäävät olla mielummin yksin. Suurin osa ihmisistä kyllä tarvitsevat muita ihmisiä voidakseen hyvin. Tosin eihän se aina tarvi olla just parisuhde, joku voi elää yhdessä jonkun muun kanssa, vaikka sukulaisen tai sitten voi olla läheisiä ihmisiä joiden kanssa ei asu.

Siitä huolimatta voi olla onnellinen vaikka on sinkku, tai sitten voi olla siitä syystä onnellinen että on sinkku, siinä on vissi ero.

Itse olen kokenut eläväni pääsääntöisesti ihan tyydyttävää ja hyvää elämää ilman parisuhdetta koko ikäni. On kaksi asaa, jotka ovat viime vuosian alkaneet hieman pelottaa ensimmäinen on yksinäinen vanhuus. (- Tiedän kyllä, että ei parisuhde siltä automaattisesti pelasta) Ja tonen on, että jos sitten vielä joskus kävisikin niin, että ihastuisin ja peräti rkastuisin johonkin niin suhde ei kestäsi yksinkertaisesti toimisi, koska eläisin suhteessani, niinkuin olen tähänkinasti elänyt; käsittääkseni aika moni kuitenkin vähintäänkin toivoo vastavuoroisuutta ja keskinäistä kanssakäymistä. Toisin sanoen koen vuosi vuodelta ehkä jonkinlaisia suorituspaineita siitä, mitä kaikkea tulisi olla, että suhde voisi olla minun osaltani ei täydellinen mutta hyvä ja molempia tyydyttävä. Se, että kumpikin voisi olla omia itsejään, mutta  yhdessä vielä enemmän; suhde jossa olisi riittvästi aikaa olla ja toimia yhdessä mutta myös olla. -kuinka tämän sanoisi-  olla niinkuin välillä itsekseen.   

Väittävät että esim. katolisen kirkon papit ja nunnat, koska ovat valinneet sinkkuuden, ovat oikeasti jotenkin kyvyttömiä parisuhteeseen ja ovat ajautuneet tahattomasti uskonnolliseen elämään sinkkuina. Varmaan joillakin niin on, mutta uskon että osa on ihan oikeasti valinnut sen.

Sitten tavallisissa sinkuissa, eli ei uskonnollisista syistä sinkkuuden valinneissa, on varmaan parisuhteessa pettyneitä jotka eivät enää halua suhteeseen (pettymään).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin! Ei se parisuhde/seksi/ edes muut sosiaaliset suhteet ole mikään onnellisuuden tae tai must.

Tunnen tälläisiä ihmisiä, olen itsekin sellaiseksi heittäytynyt nyt neljävitosena. Onnellisempi näin.

En minä ainakaan olisi onnellinen ilman ystävyyttä, rakkautta, läheisyyttä, seksiä ja ihmissuhteita.

Sinä et, minä olen nyt onnellisempi kuin parisuhteessa, seksiäkään en enää kaipaa. Me ihmiset ollaan erilaisia, kukin tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kokenut eläväni pääsääntöisesti ihan tyydyttävää ja hyvää elämää ilman parisuhdetta koko ikäni. On kaksi asaa, jotka ovat viime vuosian alkaneet hieman pelottaa ensimmäinen on yksinäinen vanhuus. (- Tiedän kyllä, että ei parisuhde siltä automaattisesti pelasta) Ja tonen on, että jos sitten vielä joskus kävisikin niin, että ihastuisin ja peräti rkastuisin johonkin niin suhde ei kestäsi yksinkertaisesti toimisi, koska eläisin suhteessani, niinkuin olen tähänkinasti elänyt; käsittääkseni aika moni kuitenkin vähintäänkin toivoo vastavuoroisuutta ja keskinäistä kanssakäymistä. Toisin sanoen koen vuosi vuodelta ehkä jonkinlaisia suorituspaineita siitä, mitä kaikkea tulisi olla, että suhde voisi olla minun osaltani ei täydellinen mutta hyvä ja molempia tyydyttävä. Se, että kumpikin voisi olla omia itsejään, mutta  yhdessä vielä enemmän; suhde jossa olisi riittvästi aikaa olla ja toimia yhdessä mutta myös olla. -kuinka tämän sanoisi-  olla niinkuin välillä itsekseen.   

Muista, että siinä suhteessa on aina kaksi osapuolta. Se toinen osaa kyllä myös kmmukoida, mitä tarvitsee – sinun ei tarvitse olla toisesta vastuussa. Ja kaikissa suhteissani olen kyllä saanut olla itsekseni aina, kun olen sitä tarvinnut. Introvertitkin pariutuvat.

Suurin osa ihmisistä kaipaa toista. Nekin sisäänpäin kääntyneet ujot introvertit, jotka ovat yksin, usein haluaisivat jonkun, jos vaan se joku jostain löytyisi tai uskaltaisi tehdä aloitteen. Moni kyllä on onnellinen yksin, mutta usein niin, että on päättänyt hyväksyä yksin olon ja olla tyytyväinen elämäänsä ja ajattelee, että parempi yksin kuin missä tahansa suhteessa, jos hyvää parisuhdetta sen oikean kanssa ei löydy. Joillakin voi olla sellaisia lapsuuden traumoja, että eivät kykene parisuhteeseen ja tiedostavat sen. En taida tuntea ketään, joka ehdottomasti kieltäytyisi suhteesta sopivan ihmisen kanssa. Kaikki eivät halua esim. muuttaa yhteen, mutta usein silloinkin jonkunlainen suhde on monen mielestä mukavampi kuin totaalinen yksinolo.

En usko, vaan tiedän, että haluaa. Itse olen juuri tuollainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, vaikka muutama tilaisuus siihen olisi ollut tarjolla. Se on ollut täysin oma valintani, eikä perustu torjutuksi tulemisen pelkoon. Nautin elämästäni juuri tällaisena kuin se on, enkä kaipaa kumppania. Minullle riittävät ihmissuhteiksi ystävät, sukulaiset ja työkaverit. Viihdyn myös hyvin ihan omassa seurassani. Seksiä en kaipaa useinkaan. Jos kaipaan, en tarvitse siihen kumppania. Muutenkaan ei ole mitään, mitä erityisesti kaipaisin elämääni. Olen täysin tyytyväinen näin. Tätä on jatkunut 45 vuotta enkä usko tilanteen muuttuvan tulevaisuudessakaan.

Uskon ehdottomasti. Koen itsekin olevani tuollainen. Olen ollut 14v. mieheni kanssa, mutta jos (kun) eroamme, en aio enää elää parisuhteessa.

Olen vahvasti introvertti ja oman tieni kulkija. Vihaan jatkuvia kompromisseja, en kaipaa mitään parisuhdeaikaa ja koen, etten pysty olemaan oma itseni kuin ollessani yksin. En kaipaa myöskään ystävyyssuhteita juurikaan, parin ystävän tapaaminen pari kertaa kuussa on täysin riittävästi minulle.

Parisuhteeni on todella huono ja lapsuudenperheenikään ei ollut mikään unelma, joten varmasti taustalla on jonkinlaista traumaakin. Mutta en silti koe sitä ongelmaksi, olen onnellinen yksin enkä kaipaa sosiaalisia suhteita.

Sitä en sitten osaa sanoa, että jos oikeasti ihan 100% täydellinen ihminen tulisi vastaan (millainen sellainen edes olisi??), niin mitä siinä tilanteessa ajattelisin.

Vierailija kirjoitti:

Uskon ehdottomasti. Koen itsekin olevani tuollainen. Olen ollut 14v. mieheni kanssa, mutta jos (kun) eroamme, en aio enää elää parisuhteessa.

Olen vahvasti introvertti ja oman tieni kulkija. Vihaan jatkuvia kompromisseja, en kaipaa mitään parisuhdeaikaa ja koen, etten pysty olemaan oma itseni kuin ollessani yksin. En kaipaa myöskään ystävyyssuhteita juurikaan, parin ystävän tapaaminen pari kertaa kuussa on täysin riittävästi minulle.

Parisuhteeni on todella huono ja lapsuudenperheenikään ei ollut mikään unelma, joten varmasti taustalla on jonkinlaista traumaakin. Mutta en silti koe sitä ongelmaksi, olen onnellinen yksin enkä kaipaa sosiaalisia suhteita.

Sitä en sitten osaa sanoa, että jos oikeasti ihan 100% täydellinen ihminen tulisi vastaan (millainen sellainen edes olisi??), niin mitä siinä tilanteessa ajattelisin.

Miksi olet suhteessa jos se on huono ja koet että viihtyisit paremmin sinkkuna? Itsensä kiusaamistahan tuollainen on. Vai etkö ehkä sittenkään ole sinkkutyyppiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon ehdottomasti. Koen itsekin olevani tuollainen. Olen ollut 14v. mieheni kanssa, mutta jos (kun) eroamme, en aio enää elää parisuhteessa.

Olen vahvasti introvertti ja oman tieni kulkija. Vihaan jatkuvia kompromisseja, en kaipaa mitään parisuhdeaikaa ja koen, etten pysty olemaan oma itseni kuin ollessani yksin. En kaipaa myöskään ystävyyssuhteita juurikaan, parin ystävän tapaaminen pari kertaa kuussa on täysin riittävästi minulle.

Parisuhteeni on todella huono ja lapsuudenperheenikään ei ollut mikään unelma, joten varmasti taustalla on jonkinlaista traumaakin. Mutta en silti koe sitä ongelmaksi, olen onnellinen yksin enkä kaipaa sosiaalisia suhteita.

Sitä en sitten osaa sanoa, että jos oikeasti ihan 100% täydellinen ihminen tulisi vastaan (millainen sellainen edes olisi??), niin mitä siinä tilanteessa ajattelisin.

Miksi olet suhteessa jos se on huono ja koet että viihtyisit paremmin sinkkuna? Itsensä kiusaamistahan tuollainen on. Vai etkö ehkä sittenkään ole sinkkutyyppiä?

Lasten ja talouden takia. Tahdon, että lapset ovat isompia ennen eroa, ja tahdon saada talouden kuntoon ennen kuin erakoidun metsämökkiin.