Miehelläni on sosiaalisten tilanteiden pelko. Apuja kaivataan.

Mulla ei ole mitään pelkoa noita asioita kohtaan, mutta en vain pidä pönötysjuhlista, vaan jään aina pois jos on mahdollista. Rento illanvietto on sitten eri asia. Hirveintä kaikista on istua syömässä jossain appivanhemmilla jossa on sukulaistätejä. Sinne ei mua sais kirveelläkään. Onko nyt oikeasti niin että miehelläsi on diagnosoitu sairaus, vai ahdistuuko hän ajatuksesta vain koska ei pidä moisista tilanteista yhtään? Jos jälkimmäinen niin antaisin olla. Jos miestä itseä häiritsee se ettei halua sukuloida, niin sitten neuvoisin MIESTÄ hakemaan apua. Se on hänen asiansa, ei sinun. Se olis ihan sama mitä pillereitä mä popsisin, niin siltikin inhoaisin yli kaiken tuollaisa tilanteita, enkä niihin hakeutuisi. Sellaista pilleriä kun ei ole olemassakaan, joka saa pinkistäväristä pitämättömän siitä pitämään, tai väkijoukkoja vihaavan yhtäkkiä niitä rakastamaan. ME olemme kaikki erilaisia. 

Paljon puhutaan ns. siedätyshoidosta, mutta jos tilanne on päässyt pahaksi, on vaikeaa lähteä siedättämään. Jokin mieto lääkitys tarkasti mietittynä - sen avulla voisi lähteä tilanteita siedättämään, kuitenkin niin, ettei lääkkeestä muodostu lopullista apukeinoa jolloin siihen tulee vähintään psyykkinen riippuvuus. Älkää jättäkö asiaa hoitamatta, minulta meni lopulta puoli elämää hukkaan ja kamppailen vielä keskeneräisen asian kanssa. Yksi mistä on yllättäen apua ilman lääkäriä on ravinnelisät. Kannattaa käyttää vain tutkittuja ja tunnettuja tuotteita. Valeriaanasta ja L-teaniinista (Suntheanine) on ollut apua.

Ei ole diagnosoitu, mutta luulisin, että hänellä on sos.tilanteiden pelko, koska oireet ovat niin voimakkaat.

Psyykenlääkkeitä en haluaisi hänen käyttävän, sillä niillähän on merkitystä seksuaalisiin haluihin/orgasmin saamiseen?

Onko mitään muita apuja? Vai täytyykö minun vain hyväksyä asia..?

Siis käsitinkö oikein, että miehesi tilanne häiritsee sinua? Mitäpä luulet miehesi käyvän läpi? Hän tarvitsee kaiken tukesi, ymmärrä se! Tämä ei ole sinun asiasi vaan miehesi. Sinä et päätä, alkaako miehesi syömään psyykeläänettä vai ei. Tärkeintä on kai saada apua miehellesi, vai. Sinä voit ruikuttaa itseksesi, jos et auttamaan miestäsi pysty. Miehesi tarvitsee lääkärin arvion tilanteestaan, mielellään pätevän psykiatrin näkemys. Terkkarilekurit ja varsinkin sair.hoitajat ovat melko turhia hoitoketjussa, kun ei ole spesifistä koulutusta. Sair.hoitajan jutustelut ovat yhtä tyhjän kanssa. Siellä voidaan jutella vaikka jalkapallosta, jos sair.hoit. ei ole työnsä tasalla. Kokemusta on...

Lääkitys. Tuo sairaus luultavasti enää vain pahenee.

On olemassa erilaisia lääkityksiä, osa otetaan aina tarvittaessa eli ei ole3 jatkuva lääkitys. Lisäksi kannattaa hakea apua. Itselläni lopulta parhaan avun toi hypnoosi ja sen kanssa tarvittaessa otettava lääkitys. Nykyään en enää tarvitse lääkitystä eikä ole mitään oireita :)

Vähän voi helpottaa jos on lupa jännittää ja punastella jne.  Eihän se nyt niin poikkeuksellista ole jos kravaatti kiristää tuollaisissa tilaisuuksissa. Tai mulla auttoi ainakin hammaslääkäripelkoon se, että kerroin siitä lääkärille ja saan täristä ja jännittää niin paljon kuin haluan tuolissa.

Vierailija kirjoitti:

On olemassa erilaisia lääkityksiä, osa otetaan aina tarvittaessa eli ei ole3 jatkuva lääkitys. Lisäksi kannattaa hakea apua. Itselläni lopulta parhaan avun toi hypnoosi ja sen kanssa tarvittaessa otettava lääkitys. Nykyään en enää tarvitse lääkitystä eikä ole mitään oireita :)

Kerro lisää tuosta hypnoososta ja missä sellaista hoitoa annetaan?

Itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko ja useiden vuosien kärsimisen ja kaikkien mahdollisten keinojen kokeiluiden jälkeen päätin lopulta hyväksyä sen, että otan rauhoittavan lääkkeen (alprox ollut paras) tarvittaessa. Tämä on todella ainut, joka auttaa.

Kyseessä on sairaus, jolle ei tahdonvoimalla mitään mahda.

Mitkä on alproxin huonot/hyvät puolet?

Yritän kyllä tukea parhaani mukaan. Se ei vaan auta. Haluan että puolisollani olisi mahdollisimman hyvä olla, siksi kyselen täältä neuvoa.

T. Ap

Minulla sosiaalisten tilanteiden pelkoon on auttanut Katri Mannisen nettiluennot. Se, että jotenkin tajuaa, että vaikka ahdistaa, niin se ei ole vaarallista, se on vain tunne ja se menee ohi. Myös se auttaa, että puolisoni hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen.

Itse sosiaalisten tilanteiden pelkoa kokevana sanon, että ainut mitä voit tehdä, on kysyä häneltä itseltään, miten voisit häntä tilanteissa auttaa, ja se, ettet jätä häntä esimerkiksi juhlissa yksin, ainakaan pitkiksi ajoiksi. Tällöin ainakin itse kiusaannun jos en tunne ympäriltä ketään ja alkaa ahdistaa jos ei ole ns. juttukaveria. 

Lääkitystä en itse menisi suosittelemaan sillä sopivan mielialalääkkeen löytäminen on vaikeaa ja aikaavievää ja lääkityksillä on usein rajuja sivuvaikutuksia, kuten persoonallisuuden muutoksia (on omakohtaista kokemusta). Mies varmasti itse tietää, mikä auttaa häntä rentoutumaan mutta itseä ainakin auttaa se, että on joku jonka kanssa olla vaikkapa juhlissa, eikä jää yksin tuntemattomien kanssa, niinkuin yllä kuvailinkin. 

Kysy häneltä, mikä aiheuttaa pelkoa ennen tilannetta ja yrittäkää nujertaa yhdessä pelon aiheuttaja. Tärkeintä on, että olet hänen tukenaan näissä pelottavissa tilanteissa. Myös yllä mainitut toisinaan otettavat lääkkeet ovat hyvä vaihtoehto jos mikään muu ei auta, mutta älä pakota miestäsi pysyvään lääkitykseen näin pienestä vaivasta.

Sehän varmasti auttaa, kun aloittaja menee ja iskee kaikki nämä hyvät neuvot pöytään, käärii hihat ja alkaa laittaa toisen ihmisen elämää haluamaansa järjestykseen.

Minulla meni 15 vuotta ennen kuin hyväksyin, että ei johdukaan ujoudesta että joudun pidättelemään oksennusta aina sosiaalisissa tilanteissa alusta loppuun. Sosiaalinen tilanne oli esim. oppitunti. Opiskeluaika oli... mielenkiintoista. Nauroin lääkärille päin naamaa, kun hän yritti saada minua terapiaan monta kertaa. Minullahan oli siis vain vatsavaivoja ja lääkäri tyrkytti jotain trendikästä mielenterveys-diagnoosia.

15 vuoden kuluttua myönsin itselleni, että tämä ei ehkä ole vain ujoutta.

Lääkitys, lääkitys.

Tilanteita tulee harjoitella, pikkuhiljaa ja yksinkertallaan. Kouluissa tulisi enemmän pitää puheita, väitellä, esiintyä ja kokea epämiellyttäviä tilanteita, jotta aikuisena osaisi.

Menkää tilanteisiin ja lähtekää vaikka vartin päästä. Seuraavalla kerralla olette puoli tuntia ja sopikaa vaikka turvasana, jonka mies sanoo ja sinä järjestät hänet ulos tilanteesta.

Ei lääkkeitä.

Alproxin hyvät puolet ovat, että se vaikuttaa nopeasti (nopeammin kuin esim. oxamin, jonka kanssa olin pulassa, kun vaikutus saattoi alkaa vasta n. 2 h:n kuluttua), vie jännityksen pois ja sosiaaliset tilanteet, jotka muuten pelottaisi/jännittäisi sujuvat hyvin.

Diapam aiheutti minulla puheen sammaltamista, alproxin kanssa ei ole ollut ikinä tällaista. Lisäksi lääkäri sanoi tämän olevan turvallisin rauhoittava.

Miinuspuolena voi aiheuttaa väsymystä, mutta kohentaa niin paljon elämänlaatua, ettei pieni väsymys haittaa.

Minulla on tuttavapiirissä kaksikin pariskunta, joista mies ei vain käy juhlissa. Nainen käy yksin. Toinen näistä pariskunnista on siskoni ja miehensä.

Käsittääkseni toimii noinkin.

Ja toisaalta tuollainen tilanne, ettei pidä (suku)juhlista tai niihin liittyvistä sosiaalisista tilanteista lienee melko yleinen.

Siskoni miehellä on omia kavereita, joita tapaa ja joiden seurassa viihtyy. Se riittää hänelle. Ja ei ole käsittääkseni ongelma meille muille. Siskollenikaan, vaikka ymmärrän, että siskoni sosiaalisena ihmisenä voisi toivoa, että mieskin innolla osallistuisi erilaisiin kemuihin ja pippaloihin.

Me ihmiset olemme erilaisia.