Onko teillä vanhempia, jotka aivan selvästi ovat jostain kateellisia teille?

Mitä tarkoitat asioiden saamisella? Vai tarkoitatko asioita, joita itse hommaat itsellesi töitä tekemällä? 

No, asioiden saamista, jos se selvästi oli onnekasta, ilman normaalia ponnistelua (siinä asiassa), ja sen saadun asian voi käyttää hyväkseen helposti ponnistellakseen sitten eteenpäin.

Mutta ilman sitä satua asiaa ei olisi päässyt edes koittamaan sitä siitä seurannutta asiaa. Esimerkiksi.

Tai asioiden saamista ilman omaa panosta myös.

ap

Ja siis vanhempihan voi olla kateellinen lapselle tämän luonteesta, jos se on iloinen ja ulospäinsuuntautunut, jolle moni ovi aukeaa, samalla kun itse on negtiivinen märisijä...ihan mistä vain voi olla.

On äiti. Ja myös sisarukset. Varakkaampi lapsuus, korkeampi koulutus eikä lapsia nuorena kuten muilla. On sitten mahdollistanut monta muuta asiaa elämässä.

Joo on erittäin kateelliset ja pahansuovat vanhemmat. Mutta isällä persoonallisuushäiriö, ollut aina, ja jo lapsena aina halusi voittaa kaikessa eikä kohdellut lapsiaan lapsina. Vaan siis ikäänkuin aikuisina vihollisina, joille oltiin kateellisia, ja jotka piti voittaa aina peleissä ja väittelyissä jme.

Lisäksi vahingonilo on omaa luokkaansa eli iloitsee kun lapsillaan on vaikeaa tai vastoinkäymisiä. Mutta on siis monella tapaa sairas eli ei normaali. Alistettu äiyi myötäilee kaikessa isää ja ilkeilee lapsilleen muös

Välit ovat jäiset.

.tämä on melkoinen tabu, mutta joillekin totta. Ap, moni ei varmaan usko, koska myytti pn niin vahva siitä, että vanhemmat aina haluaa lastensa parasta.

Aina ei todellakasn halua, ikävä kyllä :(

Ihan outoa, että vanhemmat olisivat kateellisia.

Meidän vanhemmat eivät ole, mutta tunnistan tyypin oikein hyvin. Se on sellaista suomalais-ugrilaista kansanperintöä, joka opitaan kotona. Omille vanhemmilleen ollaan omasta lapsuudesta katkeria ja kaikille muille kateellisia. Omien lasten saavutuksia ja ansioita vähätellään.

Se on sellainen ilmapiiriä ja ihmisuhteita myrkyttävä tapa, joka olisi hyvä kaikissa suvuissa katkaista. Mutta se edellyttää sitä, että ihminen tunnistaa oman asenteensa ja haluaa muuttaa sitä.

Tätä ei saa sanoa ääneen, mutta uskon, että monet vanhukset ovat yksinäisiä juuri siksi, että ovat polttaneet välinsä omiin lapsiinsa. Sitten vanhana ne valittaa, että miksi kukaan ei tule koskaan kylään. Kyllä niistä ihmissuhteista pitää kantaa joku vastuu.

Minulla ei ole tuollaisia vanhempia, enkä tiedä tuttavillakaan olevan, mutta voihan olla, etten vaan tosiaan tiedä, minulle ei ole kerrottu. 

Omista lapsista sitä on niin ylpeä ja tyytyväinen, kun pärjäävät ja saavat aikaan ja sitä kautta itselleen haluamiaan asioita. Enkä osaa ajatella, että heidän pitäisi antaa omastaan minulle (kun eivät mitään hannuhanhia ole, joille esim. materiaa olisi putoillut eteen ettei käyttää kerkiä). 

Jos jostain voisin kuvitella olevani kateellinen lapsilleni niin mahdollisuuksistaan ja älystään, mutta toisaalta, enpä itse ole käyttänyt kaikkia mahdollisuuksia tai tavoittellut mitään ihmeellisempää. Ei se ole kateutta, ehkä se on heidän nuoruutensa ja tarmonsa vuoksi tunnettua lievää haikeutta, sitä että oma elämä on siltä osin ohitse, nuoruus ei tule takaisin. 

Uskon kyllä, kun jotkut kertovat toisenlaisia tarinoita vanhempien kateudesta ja se on surullista luettavaa, mutta tavallaan myös ymmärrettävää, ei vanhemmuus tee ihmisistä automaattisesti parempia tai edes hyviä, kateellinen luonne on kateellinen varmaan kaikille ja kaikesta. 

Vierailija kirjoitti:

On äiti. Ja myös sisarukset. Varakkaampi lapsuus, korkeampi koulutus eikä lapsia nuorena kuten muilla. On sitten mahdollistanut monta muuta asiaa elämässä.

Saako tarkennuksen? Äitisi on kateellinen siitä, että sinulla on ollut varakkaampi lapsuus kuin hänellä? Vai sisarukset? 

Mun anoppi. Mies tekee paljon reissutyötä ja on vähän korkeammassa asemassa ja miehen veli on perusduunari. Anoppi jaksaa aina mieheni kuullen selittää, miten tärkeää tämän veljen työ on ja mieheni töistä ei puhu koskaan. Työ on siis miehelleni tärkeää ja joskus hän mainitsee ohimennen lähtevänsä esim ensi viikolla reissuun, niin anoppi ei sano mitään ja vaihtaa puheenaihetta. On monta muutakin asiaa, joista selvästi paistaa kateellisuus, myös mua kohtaan. Mutta hänestä huomaakin, että hänellä on järkyttävän huono itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Meidän vanhemmat eivät ole, mutta tunnistan tyypin oikein hyvin. Se on sellaista suomalais-ugrilaista kansanperintöä, joka opitaan kotona. Omille vanhemmilleen ollaan omasta lapsuudesta katkeria ja kaikille muille kateellisia. Omien lasten saavutuksia ja ansioita vähätellään.

Se on sellainen ilmapiiriä ja ihmisuhteita myrkyttävä tapa, joka olisi hyvä kaikissa suvuissa katkaista. Mutta se edellyttää sitä, että ihminen tunnistaa oman asenteensa ja haluaa muuttaa sitä.

Tätä ei saa sanoa ääneen, mutta uskon, että monet vanhukset ovat yksinäisiä juuri siksi, että ovat polttaneet välinsä omiin lapsiinsa. Sitten vanhana ne valittaa, että miksi kukaan ei tule koskaan kylään. Kyllä niistä ihmissuhteista pitää kantaa joku vastuu.

Aloin miettiä, miten paljon se mahtaa kulkea käsi kädessä, että omia lapsiaan kadehtivat ovat katkeria omille vanhemmilleen.

Mä en ole koskan kuullut äidin kehuvan omaa lapsuuttaan tai omia vanhempiaan. Korkeintaan sanoi, että "kyllä minä tiesin, että äiti rakasti minua, vaikkei niin sanonutkaan" ja tämä oli siis ojennus minulle, joka en uskonut äitini rakastavan minua.

En ymmärrä, että jos minun äitini uskoi äidistään noin, niin miksi äiti oletti, että meidän välillämme olisi identtinen tilanne? Siis eksyin aiheesta, mutta siis noin paljon äiti on kehunut omia vanhempiaan.

Eli mietin, miksei voi puhua mahdollisista ikävistä tuntemuksista omia vanhempiaan kohtaan? Eikö voi myöntää niitä itselleen? Jotenkin ummehtunutta tuollainen. Jos on katkera' niin eikö se nyt helkkari soikoon olisi reilumpaa myöntää asia, eikä esittää lapsilleen parempaa kuin on. Varsinkaan kuin oikeutetussa katkeruudessa ei ole mitään pahaa. Siis synti-akselilla.

Jos äitini on kadehtiakseen lastaan, niin siinä hän joutui kyllä koettelemukseen, erosi isästäni ja on katsellut vierestä kun saan siltä puolen sukua kesämökkiä, osakkeita ja muuta mannaa, eikä hän saanut kuin pettyä.

ap

On kateellunen. Että minulla ei ole alkoholistimiestä, että elämäni on suht helppoa yhden lapsen kanssa ja on aikaa käydä esim kuntosalilla. Näistä jaksaa usein vinoilla tyyliin "sisäfilettä vaan grillaillaan kunnon rahaa, on se hienoo, kun on varakas miesystövä, kuntosalilla käydään, kun ei tarvi kotona puita kantaa jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän vanhemmat eivät ole, mutta tunnistan tyypin oikein hyvin. Se on sellaista suomalais-ugrilaista kansanperintöä, joka opitaan kotona. Omille vanhemmilleen ollaan omasta lapsuudesta katkeria ja kaikille muille kateellisia. Omien lasten saavutuksia ja ansioita vähätellään.

Se on sellainen ilmapiiriä ja ihmisuhteita myrkyttävä tapa, joka olisi hyvä kaikissa suvuissa katkaista. Mutta se edellyttää sitä, että ihminen tunnistaa oman asenteensa ja haluaa muuttaa sitä.

Tätä ei saa sanoa ääneen, mutta uskon, että monet vanhukset ovat yksinäisiä juuri siksi, että ovat polttaneet välinsä omiin lapsiinsa. Sitten vanhana ne valittaa, että miksi kukaan ei tule koskaan kylään. Kyllä niistä ihmissuhteista pitää kantaa joku vastuu.

Aloin miettiä, miten paljon se mahtaa kulkea käsi kädessä, että omia lapsiaan kadehtivat ovat katkeria omille vanhemmilleen.

Mä en ole koskan kuullut äidin kehuvan omaa lapsuuttaan tai omia vanhempiaan. Korkeintaan sanoi, että "kyllä minä tiesin, että äiti rakasti minua, vaikkei niin sanonutkaan" ja tämä oli siis ojennus minulle, joka en uskonut äitini rakastavan minua.

En ymmärrä, että jos minun äitini uskoi äidistään noin, niin miksi äiti oletti, että meidän välillämme olisi identtinen tilanne? Siis eksyin aiheesta, mutta siis noin paljon äiti on kehunut omia vanhempiaan.

Eli mietin, miksei voi puhua mahdollisista ikävistä tuntemuksista omia vanhempiaan kohtaan? Eikö voi myöntää niitä itselleen? Jotenkin ummehtunutta tuollainen. Jos on katkera' niin eikö se nyt helkkari soikoon olisi reilumpaa myöntää asia, eikä esittää lapsilleen parempaa kuin on. Varsinkaan kuin oikeutetussa katkeruudessa ei ole mitään pahaa. Siis synti-akselilla.

Jos äitini on kadehtiakseen lastaan, niin siinä hän joutui kyllä koettelemukseen, erosi isästäni ja on katsellut vierestä kun saan siltä puolen sukua kesämökkiä, osakkeita ja muuta mannaa, eikä hän saanut kuin pettyä.

ap

Ethän sä ole saanut muutakuin mustan katkeruuden. Ja se on rumaa

Anoppi on juuri tuollainen, katkera omasta lapsuudestaan, joka onkin ollut monin tavoin raskas. Samalla sitten vähättelee lapsiaan, näiden opiskelua, töitä, puolisoita jne. Ihan sairas ajatusmaailma, jota hän itse ei tunnista. En oikein välitä olla anopin kanssa tekemisissä kun sieltä voi tulla ihan mitä tahansa. Pinnallisesti välit on ok ja se saa riittää.

Vierailija kirjoitti:

Et sinä äitihullu ole muutakuin katkera, köyhä ja ilkeä. Ei äitisi sinua kadehdi.

Itse kadehdit kaikkia.

Kyllä se kadehtii, ikinä ei saanut mitään tukea millekään, mitä minä halusin, vaan kaikki piti mennä niin kuin äiti määräsi. Siten se sai säädellä sitä, etten vain onnistu missään, kun se ois niin ottanut äitiä sydämestä varmasti. Nyt, kun olen "tarpeeksi" etäällä se jo vähän sietää sitä, että minullekin kuuluu joskus jotain hyvääkin, eikä heti keksi sataa huonoa seikkaa siitäkin. Mutta auta armias, jos nytkin pitäisi tuleutua äitiin saadakseen elämänsä paremmaksi tai kuntoon tai edes tehtyä ihan normaaleja mukavia asioita, niin ei onnistuisi, kun äiti ois siinä taas asian jotenkin haukkumassa.

Mitään tukea ilman harva täällä selviytyy. Tai niin, että toinen kampittaa vielä, tuetta nyt ehkä selviytyykin. Mutta kun osa meistä haluaa toisille pahaa, ettei tarvitse itse olla se ainoa, jolla on huonosti.

ap

Minulla oli vaikea äitisuhde, sen syiden avaamiseen tarvitsisi äidin takaisin eloon ja ehkä mummonikin, ja biologisen "isäni". He kaikki vaikuttivat mielestäni siihen millainen äiti hän minulle oli. Ja toki se myös että äiti sai minut, vahinkolaukauksen, alaikäisenä teininä ja kärsi vuosikauden sen jälk "isäni" väkivaltaisesta ja viinanhuuruisesta touhusta.

Mutta kyllä, luulen ja uskon äitini olleen minulle välillä myös kateellinen. Ehkäpä kys tunne väritti koko elämääni hänen puoleltaan, sen verran patologista äitini käytös usein oli. Yhtenä esimerkkinä se kun hän tuli käymään vasta rakenteilla olevan kotimme sisällä, äiti seisoi tuossa terassi-ikkunoiden luona ja totesi lyhyesti, että "on tämä kyllä liian hieno sulle".

Vain yhtenä esimerkkinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän vanhemmat eivät ole, mutta tunnistan tyypin oikein hyvin. Se on sellaista suomalais-ugrilaista kansanperintöä, joka opitaan kotona. Omille vanhemmilleen ollaan omasta lapsuudesta katkeria ja kaikille muille kateellisia. Omien lasten saavutuksia ja ansioita vähätellään.

Se on sellainen ilmapiiriä ja ihmisuhteita myrkyttävä tapa, joka olisi hyvä kaikissa suvuissa katkaista. Mutta se edellyttää sitä, että ihminen tunnistaa oman asenteensa ja haluaa muuttaa sitä.

Tätä ei saa sanoa ääneen, mutta uskon, että monet vanhukset ovat yksinäisiä juuri siksi, että ovat polttaneet välinsä omiin lapsiinsa. Sitten vanhana ne valittaa, että miksi kukaan ei tule koskaan kylään. Kyllä niistä ihmissuhteista pitää kantaa joku vastuu.

Aloin miettiä, miten paljon se mahtaa kulkea käsi kädessä, että omia lapsiaan kadehtivat ovat katkeria omille vanhemmilleen.

Mä en ole koskan kuullut äidin kehuvan omaa lapsuuttaan tai omia vanhempiaan. Korkeintaan sanoi, että "kyllä minä tiesin, että äiti rakasti minua, vaikkei niin sanonutkaan" ja tämä oli siis ojennus minulle, joka en uskonut äitini rakastavan minua.

En ymmärrä, että jos minun äitini uskoi äidistään noin, niin miksi äiti oletti, että meidän välillämme olisi identtinen tilanne? Siis eksyin aiheesta, mutta siis noin paljon äiti on kehunut omia vanhempiaan.

Eli mietin, miksei voi puhua mahdollisista ikävistä tuntemuksista omia vanhempiaan kohtaan? Eikö voi myöntää niitä itselleen? Jotenkin ummehtunutta tuollainen. Jos on katkera' niin eikö se nyt helkkari soikoon olisi reilumpaa myöntää asia, eikä esittää lapsilleen parempaa kuin on. Varsinkaan kuin oikeutetussa katkeruudessa ei ole mitään pahaa. Siis synti-akselilla.

Jos äitini on kadehtiakseen lastaan, niin siinä hän joutui kyllä koettelemukseen, erosi isästäni ja on katsellut vierestä kun saan siltä puolen sukua kesämökkiä, osakkeita ja muuta mannaa, eikä hän saanut kuin pettyä.

ap

Ethän sä ole saanut muutakuin mustan katkeruuden. Ja se on rumaa

Oon saanut, isän suvulta.

ap

Olet 45. Tässä vaiheessa se tuki jo yleensä kääntyy toisen suuntaan. Et sinä ole enää pikkutyttö, joka voi kitistä, kun äiti käski siivota. Tai ole oikeutettu viemään lapsilta lapsuutta.

Aina ei ole kyse sinusta

Onhan se rankkaa, jos joutuu seuraamaan vanhemman kärsimistä, mutta ei se oikein auta, jos tämä kohdistaa vihaa siitä viattomaan. Varmasti äidilläni on ollut sata kertaa vaikeampaa, kuin mulla, mutta hittojako se minun vikani oli tai on.

ap