Lue keskustelun säännöt.
Sekoamisen pelko :o((
20.08.2007 |
Kerrottavaa olisi vaikka kuinka mutten kertakaikkiaan jaksa alkaa kaikesta kertomaan.
Olen kahden lapsen kotiäiti, minulla on paniikkihäiriö johon liittyy sosiaalista pelokkuutta. Mainitsen jo nyt että töihin meno ei ole minulle vaihtoehto, koska toinen lapsistamme on pitkäaikaissairas ja muutenkin, haluan hoitaa lapseni itse niin kauan kuin mahdollista.
Elämä on tappavan tasaista rutiineineen. Päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Olen kotona lasten kanssa. Joskus harvoin joku tulee kylään. Meillä ei ole oikein kyläpaikkoja, ja ne muutama paikka mitä olisi - meitä ei koskaan kutsuta kylään. Minulla ei ole sellaisia ystäviä joita voisi tavata " noin vain" . Kaikilla on omat menonsa ja juttunsa. Minun kanssani ei lähdetä mihinkään, vaikka toisten kavereittensa kanssa käyvät - tiedän sen. Ei minun kanssani, vaikka olen ihan mukava ja iloinen, persoonallinen ihminen. Ainakin toisten nähden pystyn VIELÄ olemaan iloinen.
Kuitenkin jo pitemmän aikaa on ollut varsin alakuloinen olo. Masentaa, itkettää mutta ei silti saa itkettyä. On ollut paljon stressiä. Mies remontoi taloa, hänellä ei ole vapaa-ajallaan aikaa mihinkään muuhun. Emme käy yhdessä missään. Minä en ole aikoihin päässyt yksin mihinkään. En haluaisi ketään pyydellä lapsia hoitamaan kun tuntuu että se on jokaiselle kiusallista - ei kehdata suoraan kieltäytyä ja tullaan sitten vähän niin kuin " pitkin hampain" ja lähdetään pois heti kun minä kotiudun. Usein kyllä kieltäydytään suoralta kädeltä.
Minä olen lapsilleni läsnä ns 24/7. En aina jaksaisi millään vaikka lapset ovatkin rakkainta mitä minulla on.
Kaikenkaikkiaan... en ymmärrä mikä minussa on vikana etten " kelpaa" ystävilleni sellaiseksi kaveriksi (tai paremminkin toisinpäin) johon haluaisi pitää usein yhteyttä ja olla yhteyksissä paljon. Kellekään en ole sellainen ystävä. Ja mainittakoon sekin tässä, että omista asioistani en puhu kellekään sen kummemmin, ellei joku kysele. Kukaan ei takuulla arvaisi, että mielessäni on jo välillä käynyt jopa itsetuhoisia ajatuksia. Osaan kyllä " näytellä" toisille, murehdin sitten yksin - kuten nytkin teen. Lapset touhuavat jotain keskenään, en jaksa heidän kanssaan leikkiä. Hoidan perustarpeet, syliä ja rakkautta, ruokaa ja puhtautta saavat mutta muuta en vain jaksa. Siitäkin on huono omatunto. Kannan huonoa omaatuntoa niin monesta asiasta; en jaksa urheilla (kuten ennen jaksoin), en kunnolla hoitaa itseäni.... energiani menee stressaamiseen siivouksesta ja lastenhoidosta.
Nyt olen sitten alkanut pelätä että olenko sekoamassa. Entä jos sekoan? Joudun osastolle ja täällä pienellä paikkakunnalla olen sen jälkeen " hulluksi" leimattu, karisee viimeisetkin ystävät ja tuttavat, eikö niin.
Ei ole ketään kelle puhua, se helpottaisi jo kun saisi jollekin purkaa näitä asioita, jollekin joka päästäisi ne toisesta korvasta ulos, kirjaamatta niitä mihinkään. Terapia voisi ehkä auttaa jos olisi sellainen terapeutti jonka kanssa natsaisi. Mutta en jaksa hakeutua mihinkään. Häpeän itseäni valtavasti. Tunnen olevani kaikille vain riesa, jokapaikassa olen tiellä, ylimääräinen. Olen aina ollut. Ja aina olen ihmetellyt, miksi. Olen ihan jopa kaunis ihminen, ystävällinen ja otan toiset huomioon. Toki vikojakin on varmasti. Mutta pääsääntöisesti, en tahallani ärsytä ketään. Mikä lie moniongelmainen olen.
Tätä tuskin kukaan edes jaksaa läpi lukeakaan, mutta kunhan nyt avauduin tänne. Ei oikeasti ole ketään, kelle voisi vaikkapa soittaa ja kertoa murheitaan. Kukaan ei jaksa ymmärtää, ketään ei jaksa kiinnostaa... ihan sama vaikkei minua olisi olemassakaan. Monesti olen ajatellut, että parempi olisi ollut jos en olisi syntynyt ollenkaan. Olen ollut syntymästäni saakka vain rasite. Äitini on suoraan sanonut, kuinka vaikea lapsi olen ollut, synnytys on ollut hirveä, ja aikuisena kuinka ärsyttävä olen toisinaan kuulemma. Minulla ei kuulemma ole kunnianhimoa ym.
Olen niin väsynyt.
Kommentit (24)
Entä ihan terveyskeskuspsykologi? Oletko neuvolassa kertonut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soita neuvolaan ja juttele terveydenhoitajan kanssa. Hän kuuntelee sinua ja ohjaa hakemaan apua oikeasta osoitteesta.
Sinussa ei ole mitään vikaa, elämäntilanteesi on vain nyt sellainen, että tuntuu pahalta.
Usko minua, tunnelin päässä näkyy valoa. Hae apua perheesi ja ennen kaikkea ITSESI vuoksi!
En kai minäkään tosissani sitä itsaria ole miettinyt, lasten takia sitä koettaa jaksaa vaikkei millään kyllä aina jaksaisi. Joskus kun on oikein ahdistava ja paha olla, ajatus itsarista on jotenkin helpottava.. Mutta tästä en ole puhunut koskaan kenellekään, ainoastaan tässä uskalsin mainita asiasta. Eikä takuulla kukaan osaisi aavistaakaan että sellainenkin on mielessä käynyt muutamaan kertaan. Eikä siitä kukaan tule koskaan tietämään.
ap
Kaikki luulee että mulla menee loistavasti: on työ, lapsi, kiva koti, mukava ulkonäkö, sosiaalinen luonne yms. mutta ei asiat aina vaan ole sitä miltä näyttää. Kun ei ole yhtään ystävää jolle voisi puhua niin kai sitten omassa päässä ne asiat aina vain pahenee kun ei saa niitä jaettua tai purettua ulos sieltä päästä.Yhdelle kaverille avauduin, mutta sen jälkeen hän ei ole pitänyt edes yhteyttä. Kerran näimme, mutta hän ei sanallakaan maininnut sitä mitä hänelle kerroin. 2
Minulla on " vain" yksi lapsi mutta ongelma sama. Mieskään ei remontoi vapaa-ajallaan mutta apua hänestä ei suuremmin ole. Tuntuu että hetkittäin olen henkisesti niin väsynyt. Eikä ystäviä ole, saati sitten minkäänlaista tukiverkostoa että lapsen saisi edes hetkeksi jonnekkin hoitoon..pääsisi käymään oikein pitkässä suihkussa: Varmaan tunnin istuisin suihkun alla ja antaisin vain veden valua....*huoh*
Meillä on lapsi siinä iässä että mitään ei pysty tekemään ilman että kiljuu jaloissa, edes se pakollinen vessassa käynti ei onnistu.. teeppä sinä sitten kakkostarpeesi:) Mutta elämä on.. sillä yritän itseäni piristää vaikkakin huonolla menestyksellä:(
Voimahali sinulle.. ainakin tuo virtuaalihalaus piristi:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mistä päin olet ja minkäikäinen lapsesi on?
Kyselee numero 2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun ei saisi valittaa kun " kaikki" asiat ovat periaatteessa hyvin. Kaikkea on, ja enemmänkin.
Helpottaisi jos olisi niitä ystäviä.. mutta kun ei ole. Olen yrittänyt hakea uusia ystäviä, mutta huonolla menestyksellä.
ap
Et sinä yhtäkkiä sekoa, älä sitä murehdi. Mutta masennusta sinulla näyttäisi olevan ovella, joten hae nyt silti - vaikka kuinka väsyttää ja emmit - apua HETI. Huomenna se on jo vaikeampaa ja ensi viikolla vieläkin vaikeampaa.
Miehesi kanssa käyt perheneuvottelun myöskin HETI. Remontti on toki tärkeä juttu, mutta sinä olet nyt vieläkin tärkeämpi. Perheenne on pahassa kriisissä, jos et saa apua.
Tuollainen tunne, että kaikilla muilla on sydänystäviä ja sinua kartetaan on myös hyvin tyypillistä masennukselle. Tuskinpa " kaikilla muilla" on sen kummemmin mitään sydänsystäviä. Eivät likimainkaan kaikki ole suosittuja. Jos ympäristössäsi on lähinnä muita pienten lasten äitejä, he eivät todennäköisesti ehdi pitää kamalan tiivistä yhteyttä ystäviinsä. Tottahan toki äideissäkin on sellaisia, joilla on erittäin tiivis ja hektinen sosiaalinen elämä, mutta kaltaisiasi hiljaiseläjiä on myös ihan hurjasti. Avainkysymys siinä on juuri tuo, että oletko asiantilaan tyytyväinen vai kaipaatko muutosta?
Jos asutte - kuten kerrot - pienellä paikkakunnalla, niin olisiko siellä silti jotain lapsille ja heidän vanhemmilleen suunnattuja harrastuksia? Pääsisittekö sellaisiin vai haittaako pitkäaikaissairaan lapsesi hoito menoja?
Joka tapauksessa minusta vaikuttaa siltä, että ensin tarvitset apua alkavaan masennukseen ja sen jälkeen tukea perhearkeesi ja sosiaalisia kontakteja.
Hylkää saman tien ajatus siitä, että sinut leimataan hulluksi, jos haet apua! Neuvolaväellä ja terveyskeskuksessa on vaitiolovelvollisuus, eikä masennus enää nykyaikana ole todellakaan harvinainen tai hävettävä asia. Paljon saadaan aikaan lääkityksellä, mutta myös terapiaa kannattaa kysellä.
Jos haluat, voisit ekana soittaa kriisipuhelimeen, jossa sinun kanssasi juttelee anonyymisti ihminen, joka takuulla haluaa kuulla ongelmistasi! Eli valtakunnallinen kriisipuhelin puh: 0203445566, päivystää tänäänkin iltakymmeneen.
Yritä kaivaa viimeisetkin voimanrippeesi. Ei tuo kotiin jäämällä ja itseksesi märehtimällä parane.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietihän nyt, mikä miestäsi stressaa enemmän. Se, että masennut sänkyyn ja laitoshoitoon vai se, että pyydät jo nyt häneltä apua arkeesi ja tukea sille, että haet terveysaseman kautta aikaa psykiatrille!!
Vierailija:
En voi edes miehelleni puhua, hänelläkin on omat stressinsä, en halua ahdistaa häntä lisää.
Ja kun ei saisi valittaa kun " kaikki" asiat ovat periaatteessa hyvin. Kaikkea on, ja enemmänkin.ap
Masennus ei kysy sitä, missä kunnossa ihmisen ulkoiset olosuhteet ovat. Masentua voi vaikka millaisessa elämäntilanteessa.
on masennus ja pilleri pelastaa. Kun ei se että hiljentää tunteensa loppujen lopuksi auta mitään. Ne asiat täytyy käsitellä ja selvittää eikä lääkitä itseään. Enkä koe olevani mitenkään sairas tai masentunut vaikka on vastaavia tunteita. Ja sitä paitsi masennus on ihan normaali tunne, niinkuin ilo tai suru!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta kun ei ole lapsille hoitajaa!! Ja sairaan lapsen hoito edellyttää tietämystä asiasta ja hoidosta.
Ilta-aikoja tuskin saa. Silloin voisin järjestää menoni niin että mies hoitaisi lapsia sen ajan.
Ahdistaa välillä niin että tuntuu kuin ei happea saisi. Pyörryttää ja ennenkaikkea, aina vain väsyttää.
Kiitos kun olette jaksaneet vastailla.
ap
mutta olet totaalisesti väärässä, jos ajattelet, että tällainen " kuuluu elämään" :
Vierailija:
Ahdistaa välillä niin että tuntuu kuin ei happea saisi. Pyörryttää ja ennenkaikkea, aina vain väsyttää.
.
ap
Ap, voit hakea pitkäaikaissairaalle lapsellesi hoitoapua myös neuvolan kautta, samalla kun puhut tuosta psykiatrisen avun tarpeestasi.
Et varmasti ole ainoa laatuaan, joten tuo hoitoasia ratkotaan samalla kun sinulle etsitään apua. Ota nyt vaan yhteyttä rohkeasti neuvolaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö ap:n, kuten monen muunkin viestistä käy juuri selväksi, että aikuinen tarvitsee myös toista aikuista, kuten leikki-ikäisetkin tarvitsevat ikäistänsä (tasoistansa) seuraa. Olen varma, että ap:n ongelmiin riittäisi esim. viikoittanne kahvituokio rauhassa jonkun toisen aikuisen ihmisen kanssa (= ystävän). Ap:n tilanteessa minun mielestäni pääsyy loppuunpalamiseen on sosiaalisen kanssakäymisen surkastuminen melkein olemattomiin.
Lapset vaativat ja heillä on oikeuskin vaatia aikuisen huomiota ja läheisyyttä, mutta heidän on mahdotonta viihdyttää aikuista ihmistä.
Ehkä sinun kannattaisi yrittää keskittyä tuohon itse ongelmaan ja miettiä, kuinka voisit saada arkeesi säännöllisiä tapaamisia toisen/toisten aikuisten kanssa?
ap, voisitko laittaa sähköpostiosoitteen?
Minulla kans samanlaisia ajatuksia =(
Halaus täältäkin. Harmillista, kun elämä noin heittelee. Ihan varmasti sinullekin tulee vielä se onnellinen elämä, mutta ensin on saatava solmuja auki. Hieman psykologiaa opiskelleena voin sanoa, että kyllä sinun olisi hyvä päästä psykologin puheille. Tämänhetkiset tunteet voivat kummuta jostain todella kaukaa ja kun ne solmut saa auki niin helpottaa.
Terveyspuolen ihmisillä on vaitiolovelvollisuus, siihen on sinun luotettava. Oma terveys on tärkeä, koska sinä olet tärkeä ihminen, olet mukanasi aina, vai mitä? Mene vaikka ihan terveyskeskuksen lääkärille jos ei muuta tule mieleen (mielenterveystoimisto!) ja sieltä saat lähetteen eteenpäin. Pyydä lähetettä, jos on nihkeä lääkäri.
Tiedän, tämä kaikki on hankalaa ja vaikeaa. Masennus ei ole iisiä, mutta siitä voi todellakin parantua! Minä sanoisin myös, että juttele miehesi kanssa. Vaikka hänellä on omiakin ongelmia, kuten sanoit, sinunkin asiasi kuuluvat hänellä. Varsinkin näin suuret! Voit yllättyä positiivisesti, eikö?
Ja mitä menetät, jos menet lääkäriin? Menetät ehkä loppujen lopuksi huonon olon, masennuksen?
Elämällä on tapana yllättää, ystävienkin suhteen. Tsemppiä! Pistä vaikka tänne viestiä, miten menee. Minä ainakin ajattelen sinua.
-E
Vai miten luulet muuten työssäkäyvien ihmisten pystyvän kulkevan terapiassa? Ei kaikkien työajat jousta.
Mun mies käy terapiassa ja ajat on aina iltaisin.
Ap:han kertoi että on yrittänyt sellasta hankkia huonolla menestyksellä. Mitä siis sun mielestä ap:n kannattaisi tehdä? Silloin kun menee huonosti on aika vaikea alkaa hankkia uusia ystäviä.
paitsi että minulla on 1 lapsi mutta hän on niin vilkas ja omapäinen että olen ihan Betlehemissä hänen kanssaan. En minäkään enää jaksaisi mutta mikä on vaihtoehto? En halua tappaa itseäni (lapsi joutuisi olemaan ilman äitiään), joten kai se on vaan pakko jaksaa ja yrittää keksiä pieniä juttuja jotka edes vähän helpottaa (tällä hetkellä kaikilla herkuilla mässäily mutta nämä liikakilot ei kyllä' yhtään piristä). En tiedä muuta kuin sen ettet todellakaan ole ainoa.