Lue keskustelun säännöt.
Sekoamisen pelko :o((
20.08.2007 |
Kerrottavaa olisi vaikka kuinka mutten kertakaikkiaan jaksa alkaa kaikesta kertomaan.
Olen kahden lapsen kotiäiti, minulla on paniikkihäiriö johon liittyy sosiaalista pelokkuutta. Mainitsen jo nyt että töihin meno ei ole minulle vaihtoehto, koska toinen lapsistamme on pitkäaikaissairas ja muutenkin, haluan hoitaa lapseni itse niin kauan kuin mahdollista.
Elämä on tappavan tasaista rutiineineen. Päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Olen kotona lasten kanssa. Joskus harvoin joku tulee kylään. Meillä ei ole oikein kyläpaikkoja, ja ne muutama paikka mitä olisi - meitä ei koskaan kutsuta kylään. Minulla ei ole sellaisia ystäviä joita voisi tavata " noin vain" . Kaikilla on omat menonsa ja juttunsa. Minun kanssani ei lähdetä mihinkään, vaikka toisten kavereittensa kanssa käyvät - tiedän sen. Ei minun kanssani, vaikka olen ihan mukava ja iloinen, persoonallinen ihminen. Ainakin toisten nähden pystyn VIELÄ olemaan iloinen.
Kuitenkin jo pitemmän aikaa on ollut varsin alakuloinen olo. Masentaa, itkettää mutta ei silti saa itkettyä. On ollut paljon stressiä. Mies remontoi taloa, hänellä ei ole vapaa-ajallaan aikaa mihinkään muuhun. Emme käy yhdessä missään. Minä en ole aikoihin päässyt yksin mihinkään. En haluaisi ketään pyydellä lapsia hoitamaan kun tuntuu että se on jokaiselle kiusallista - ei kehdata suoraan kieltäytyä ja tullaan sitten vähän niin kuin " pitkin hampain" ja lähdetään pois heti kun minä kotiudun. Usein kyllä kieltäydytään suoralta kädeltä.
Minä olen lapsilleni läsnä ns 24/7. En aina jaksaisi millään vaikka lapset ovatkin rakkainta mitä minulla on.
Kaikenkaikkiaan... en ymmärrä mikä minussa on vikana etten " kelpaa" ystävilleni sellaiseksi kaveriksi (tai paremminkin toisinpäin) johon haluaisi pitää usein yhteyttä ja olla yhteyksissä paljon. Kellekään en ole sellainen ystävä. Ja mainittakoon sekin tässä, että omista asioistani en puhu kellekään sen kummemmin, ellei joku kysele. Kukaan ei takuulla arvaisi, että mielessäni on jo välillä käynyt jopa itsetuhoisia ajatuksia. Osaan kyllä " näytellä" toisille, murehdin sitten yksin - kuten nytkin teen. Lapset touhuavat jotain keskenään, en jaksa heidän kanssaan leikkiä. Hoidan perustarpeet, syliä ja rakkautta, ruokaa ja puhtautta saavat mutta muuta en vain jaksa. Siitäkin on huono omatunto. Kannan huonoa omaatuntoa niin monesta asiasta; en jaksa urheilla (kuten ennen jaksoin), en kunnolla hoitaa itseäni.... energiani menee stressaamiseen siivouksesta ja lastenhoidosta.
Nyt olen sitten alkanut pelätä että olenko sekoamassa. Entä jos sekoan? Joudun osastolle ja täällä pienellä paikkakunnalla olen sen jälkeen " hulluksi" leimattu, karisee viimeisetkin ystävät ja tuttavat, eikö niin.
Ei ole ketään kelle puhua, se helpottaisi jo kun saisi jollekin purkaa näitä asioita, jollekin joka päästäisi ne toisesta korvasta ulos, kirjaamatta niitä mihinkään. Terapia voisi ehkä auttaa jos olisi sellainen terapeutti jonka kanssa natsaisi. Mutta en jaksa hakeutua mihinkään. Häpeän itseäni valtavasti. Tunnen olevani kaikille vain riesa, jokapaikassa olen tiellä, ylimääräinen. Olen aina ollut. Ja aina olen ihmetellyt, miksi. Olen ihan jopa kaunis ihminen, ystävällinen ja otan toiset huomioon. Toki vikojakin on varmasti. Mutta pääsääntöisesti, en tahallani ärsytä ketään. Mikä lie moniongelmainen olen.
Tätä tuskin kukaan edes jaksaa läpi lukeakaan, mutta kunhan nyt avauduin tänne. Ei oikeasti ole ketään, kelle voisi vaikkapa soittaa ja kertoa murheitaan. Kukaan ei jaksa ymmärtää, ketään ei jaksa kiinnostaa... ihan sama vaikkei minua olisi olemassakaan. Monesti olen ajatellut, että parempi olisi ollut jos en olisi syntynyt ollenkaan. Olen ollut syntymästäni saakka vain rasite. Äitini on suoraan sanonut, kuinka vaikea lapsi olen ollut, synnytys on ollut hirveä, ja aikuisena kuinka ärsyttävä olen toisinaan kuulemma. Minulla ei kuulemma ole kunnianhimoa ym.
Olen niin väsynyt.
Kommentit (24)
Tuo ap:n tilanne kuulostaa niin tutulta. Tosin minulla on yksi lapsi, eikä pitkäaikaissairasta hoidettavana. Mutta..
Kun poika oli ihan pieni, kaikki oli loistavasti. Nautin vauvasta ja hänen tuottamasta ilosta ja elämän tarkoituksen tunteesta. Vauva nukkui todella hyvin, ei itkenyt juuri koskaan ja ihmettelin, voiko tämä todella olla näin helppoa, kun kaikkialla aina toitotetaan, että pienen vauvan äidit kulkee väsyneenä pussit silmien alla. Vauva kasvoi päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta. Kunnes..
Koitti aika, että vauva olikin jo 9kk:n ikäinen. Silloin kaikki muuttui. Poika alkoi heräillä öisin, kitistä päivisin, vaatia leikkimään kokoajan, ruokailut muuttuivat hankaliksi.. En ehtinyt enää tehdä itelle ruokaa ja pitää asuntoa siistinä. Mies osallistuu kotitöihin pyydettäessä, ei oma-aloitteisesti. Minua alkoi hävettämään, kun jouduin aina pyytämään..
Kahdessa kuukaudessa menin henkisesti aika huonoon kuntoon. Menetin elämäniloni, en jaksanut edes syödä kunnolla. Ärsytti, että miksi mies ei TAJUA, että kodin hoitaminen kuuluu molemmille. Aloin mäkättämään, eikä asiaan tullut siltikään parannusta. En käynyt koskaan missään. Pari kertaa viikossa kaupassa pojan kans. Ulkoilukin jäi. Söin vain karkkia ja satunnaisesti jotain muuta. Illat istuin kotona lukemassa tai tietokoneella.
Sitten yks ilta räjähdin. Itkin tunti tolkulla. Kerroin miehelleni, miltä minusta tuntuu. Kerroin ajatelleeni kuolemaa. Huusin ja märisin. Vaadin häntä lupaamaan, että alkaisi pitää kodinhoitoa myös omana velvollisuutenaan. Ettei kaikki jäisi minun harteille. Ja että jättää kaiken muun nyt töitä lukuunottamatta. Niin kauaksi aikaa, että saan itseni kuntoon.
Minun onnekseni asumme isolla paikkakunnalla. Seurakunta järjestää avoimia päiväkerhoja. Päätin, että alan kulkemaan siellä. Jospa saisin itsellenikin jonkun ystävän. Ilmoittauduin Pilates-kurssille. Päätin alkaa syömään hyvää ja terveellistä ruokaa. Laitan kellon soimaan aamuisin, että ehdin herätä, ennen kuin poika alkaa itkeskelee. Silloin se ei ärsytä niin paljon. Päätin alkaa ulkoilemaan päivittäin. Kaikki tämä into lähti siitä, että sain mieheni tajuamaan, että en ole mikään kotiorja. Hän on velvollinen hoitamaan kotiaskareita ilman, että minä pyydän.
Nyt kaikki on paremmin. En enää tunne itseäni niin masentuneeksi. Odotan innolla ensi viikolla alkavaa avointa päiväkerhoa ja muutaman viikon päästä alkavaa pilatesta.
Mutta joku ihana lähistöllä asuva ystävä olisi vielä viimeinen silaus tähän. Mistä niitä löytäis.. Toivottavasti päiväkerhosta..
Voimia ap:lle. Tuntuu niin pahalta sinun puolesta. Yritä jaksaa. Kerro miehellesi ja vaadi kuuntelemaan sinun pahaa oloasi ilman että väittää itsensäkin olevan väsynyt. Sano, että nyt puhutaan sinusta. Kerro kaikki mikä mieltäsi painaa. Ota selvää, järjestetäänkö paikkakunnallasi mitään perhekerhoja, avointa päiväkerhoa tai muuta, jossa voisit tutustua muihin äiteihin. Aloita liikuntaharrastus, johon pääset yksin vaikka yhtenä iltana viikossa. Toivottavasti pääset yli tästä vaikeasta ajasta! Lämmin halaus! Ajattelen sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihmiselle! Siitähän se vyyhti alkaa purkautua. Ei sitä akuisseuraa ja ystäviä pysty silloin hankkimaan kun on hekisesti huonossa jamassa...ne ystävät pitää olla jo valmiiksi olemassa jotta niitä voi käyttää olkapäänä. Ystäviä pystyy taas hankkimaan kun on kunnossa.
Vierailija:
ja nämä tuntemukset ovat normaaleja jos on väsynyt ja turhautunut. Pelkkä aikuisseura piristäisi -13-
Koen vaan että minulla ei ole oikeutta mihinkään. Että jos mies joutuu lapsia hoitamaan iltaisin jos menisin omille menoilleni, se olisi väärin. Koska hän käy päivisin töissä ja illat remontoi meille kotia. Ne menee kaiken edelle, ei minulla ole oikeutta lähteä esim shoppailemaan illalla, vaikka tiedän että se voisi piristää paljonkin. Toisaalta, kun tulen kotiin niin täällä lapset huutaa ja mies on " naama pitkänä" , ei se juuri motivoikaan lähtemään. En voi hyvällä omallatunnolla mennä yksin mihinkään, koskaan.
:ó( ap
ja nämä tuntemukset ovat normaaleja jos on väsynyt ja turhautunut. Pelkkä aikuisseura piristäisi -13-