Lue keskustelun säännöt.
Te kovia elämässänne kokeneet ja eteenpäin silti taistelleet
18.06.2017 |
Tuleeko muille syystä tai toisesta kovan lapsuuden kokeneille tai muun ikävän haavoittamille ihmisille, jotka kuitenkin ovat päässeet (pääosin) asian yli ja saaneet otteen elämästä, sellaisia hetkiä, kun kuitenkin tekisi mieli vain heittäytyä lattialle, itkeä ja uhriutua? Vai olenko jotenkin huono ja heikko, kun aina hetkittäin iskee jotenkin älytön suru ja katkeruus menetetyistä vuosista ja mahdollisuuksista, vaikka kaikki tällä hetkellä onkin ihan hyvin? En tykkää ajatella itseäni yleensä uhrina tai pidä katkeruutta mitenkään hyödyllisenä, mutta aina joskus tekisi mieli vain huutaa ja itkeä se kaikki pois. Vai onko se kuitenkin ihan normaalia, etteivät asiat koskaan täysin pyyhkiydy pois mielestä? Niin ja sanottakoon, että nämä hetket jäävät aina ajatuksen tasolle, enkä ole koskaan kerjännyt säälipisteitä tai tehnyt asioista suurta numeroa.
Kommentit (19)
Muuten asiat eivät vilise mielessä, mutta mikäli muut alkavat puhua lapsuudestaan tai tulee omien lasten kanssa joku tilanne vastaan minkä omat vanhemmat aikoinaan ryssi, niin rinnassa kouraisee suru. Minulla siis väkivaltatausta lapsuudessa ja liian varhainen aikuistuminen.
Mitä taaseeen aikuisiän hankaluuksiin ja ongelmiin tulee, niin mielestäni selviän niistä mallikkaasti ja siirryn keskivertoa jouhevammin eteenpäin. Jotkut väittävät jopa tunnekylmäksi. Mielestäni vaan olen vapailla ja elämä on helppoa, jos ei tarvi pelätä turpasaunaa tai panttivankioloja, kun joku runnoo useammaksi päiväksi tai viikoksi eristyksiin vailla ihmiskontaktia tai ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
En sano tätä mitenkään pahalla mutta mielestäni et ole kyllä selviytynyt. Jotkut sairastuu masennukseen tai oireilevat muuten. Sinä olet kasvanut ns. kieroon jos olet empatiskyvytön ja kylmä. Sairas siis sinäkin, eri tavalla vaan. Ja itse aiheeseen. Olen käynyt pitkän terapian mutta totta kai joskus on mustia hetkiä. Katkeruuden hetkiä, surun hetkiä, kateuden hetkiä.
Tää on hyvä keskustelun aihe. Itse liikaa ahdistusta ja surua yksinäisestä menneisyydestäni ja siitä kuinka minua kiusattiin ja kukaan aikuinen ei auttanut. Tullut sellainen vihamielinen olo että ihmiset ovat pohjasakkaa ja nyt olen minäkin, siis tuo on hyvin kevyttä ajattelua ja tiedän ettei kaikki ihmiset pahoja ole mutta se on aivan kuin olisin vain oppinut inhoamaan ihmistenkanssa oloa ja sitten se tuntuukin ihan mukavalta jos kavereiden kanssa on. Oma perhe ei ole ollut ikinä kannustava ja sisarukset nälvii aina silloin heikommalla hetkellä. Eli en ole päässyt yli asioista vaikka yritän. Mutta ainakin helpottaa kuulla etten ole ainoa joka joskus heittäytyy marttyyriksi ja haluaa vaan ulista. No elämä on tällaista.
Itselläni oli 3 vuoden ajanjakso johon mahtui liikaa kaikkea. Läheisen vakava sairastuminen, kuolema, 2 muun läheisen kuolema, työttömyys, oma sairaus ( joka ei onneksi ollut vakava mutta kivulias ja leikkaushoitoa vaativa ) sekä monen kuukauden oikeudenkäyntipiina jossa oltiin syyttöminä ( ei tiedetty lopputulemaa joten kamala piina ja stressi miten oikeus päättää ). Moni olisi tuon alla varmaan murtunut mutta ei ollut vaihtoehtoja, oli vain pakko jatkaa. Kyllä, nyt asiat on ihan hyvin, mutta joku katkeruus on jäänyt vaikka muuta yritänkin väittää. Liian syvät arvet jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ny.. Parempi tuokin. Mä oon selvinnyt ja selvinnyt 32- veeksi ja niellyt kaiken. Nyt vasta tuli jäätäviä takaumia..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
En sano tätä mitenkään pahalla mutta mielestäni et ole kyllä selviytynyt. Jotkut sairastuu masennukseen tai oireilevat muuten. Sinä olet kasvanut ns. kieroon jos olet empatiskyvytön ja kylmä. Sairas siis sinäkin, eri tavalla vaan. Ja itse aiheeseen. Olen käynyt pitkän terapian mutta totta kai joskus on mustia hetkiä. Katkeruuden hetkiä, surun hetkiä, kateuden hetkiä.
Höpöhöpö. Itselläni hyvin samanlaiset ajatukset yllä olevan kirjoittajan kanssa. En ole käynyt terapiassa, vaan koen selvinneeni hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta hienosti. Olen kovettunut enkä helposti tunne empatiaa. Poikkeuksena tässä on puolustuskyvyttömät lapset ja nuoret, joita kohdeltu huonosti. En koe kasvaneeni kieroon, mutta turhaa kitinää en voi sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
En sano tätä mitenkään pahalla mutta mielestäni et ole kyllä selviytynyt. Jotkut sairastuu masennukseen tai oireilevat muuten. Sinä olet kasvanut ns. kieroon jos olet empatiskyvytön ja kylmä. Sairas siis sinäkin, eri tavalla vaan. Ja itse aiheeseen. Olen käynyt pitkän terapian mutta totta kai joskus on mustia hetkiä. Katkeruuden hetkiä, surun hetkiä, kateuden hetkiä.
Höpöhöpö. Itselläni hyvin samanlaiset ajatukset yllä olevan kirjoittajan kanssa. En ole käynyt terapiassa, vaan koen selvinneeni hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta hienosti. Olen kovettunut enkä helposti tunne empatiaa. Poikkeuksena tässä on puolustuskyvyttömät lapset ja nuoret, joita kohdeltu huonosti. En koe kasvaneeni kieroon, mutta turhaa kitinää en voi sietää.
No et sinä varmaan huomaakaan. Oma äitini oli tällainen traumatisoitunut, joka siirsi traumansa lapsiin. Oli ja on empatiakyvytön, pienten lastenkin kanssa se empatia vain katosi tietyssä pisteessä. Olen itse käsitellyt paskan lapsuuden ja aikuisuuden menetykset (kuolemaa) terapiassa, ja koen empatiaa ylipäätään ihmisiä kohtaan. En mitenkään ylitsevuotavasti, mutta normaalin ihmisen lailla. Kyllä joskus jonkun ei-mitään-kokeneen valitus tuntuu turhalta, mutta jokaisella on omat murheensa.
Mulla on aina ollut kova selviytymisen tarve, tahto että nousen tästä suosta ja näistä kokemuksista. En oikein ikinä kertonut näistä kovista lapsuuuden/nuosruuden aijoista kellekaan kunnes lähentelin kolmeakymppiä. Sain kamalia itkukohtauksia tyäpäivien jälkeen ja tunsin olevani todella tulossa sairaaksi. Päätin että en voi muuttaa tapahtuneita voin vain vaikuttaa itseeni ja siihen kuinka selviän. Hakeuduin terapiaan. Olin valmis vaikka ottamaan lainaa sitä varten; ajattelin että panostan sen itseeni ja tulevaisuuteeni.
Jotenkin mä selvisin ja sain jopa ensimmäisen läheisen seurustelusuhteen. En mä vieläkään ole unohtanut asioita, enkä edes antanut anteeksi, mutta nyt mulla on keinot selvitä asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
En sano tätä mitenkään pahalla mutta mielestäni et ole kyllä selviytynyt. Jotkut sairastuu masennukseen tai oireilevat muuten. Sinä olet kasvanut ns. kieroon jos olet empatiskyvytön ja kylmä. Sairas siis sinäkin, eri tavalla vaan. Ja itse aiheeseen. Olen käynyt pitkän terapian mutta totta kai joskus on mustia hetkiä. Katkeruuden hetkiä, surun hetkiä, kateuden hetkiä.
Höpöhöpö. Itselläni hyvin samanlaiset ajatukset yllä olevan kirjoittajan kanssa. En ole käynyt terapiassa, vaan koen selvinneeni hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta hienosti. Olen kovettunut enkä helposti tunne empatiaa. Poikkeuksena tässä on puolustuskyvyttömät lapset ja nuoret, joita kohdeltu huonosti. En koe kasvaneeni kieroon, mutta turhaa kitinää en voi sietää.
Kiitos puolustuksesta. Olisi pitänyt jatkaa empatiaa herättävistä tilanteista, mutta en toisaalta jaksa myöskään sädekehänkiillottajia, en edes itsessäni sellaisia piirteitä. Mutta mainittakoon nyt sellaisetkin tilanteet eli empatiaa koen suuren menetyksen kohdanneita kohtaan. Äitiä kohtaan joka hiljaa itkee lapsensa kuolemaa, kiusattuja lapsia kohtaan jne. En koe olevani kieroon kasvanut, mutta jokin kovuus varmaan löytyy.
Totta kai tulee tuollaisia hetkiä.
Sinussa on edelleen sisällä se haavoittuva, ahdistunut, pelokas ja avuton lapsi, jolla ei ollut keinoja selviytyä kohtuuttomasta tilanteesta, johon aikuiset hänet laittoivat. Tämä osa minuuttasi ei lähde minnekään.
Mutta sinussa on myös toinen osa: vastuullinen, myötätuntoinen, rohkaiseva, suunnittelva, huolta pitävä, elämästä nauttiva aikuinen. Tällä osalla persoonaasi kohtaat sen avuttomuuden ja voimattomuuden ja autat itseäsi vaikeiden hetkien yli. Olet välittävä aikuinen omalle sisäiselle lapsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuli elämässä vastaan järkyttävä kriisi, kun saan taas omassa kodissani pelätä ja olen musertua tämän asian kanssa. Olen kokenut lapsuudessa ja nuoruudessa vaikka ja mitä ja aikuisuus on tuntunut helpotukselta, kun kotona saa olla rauhassa ja turvassa. Nyt 16 vuoden jälkeen mies on sairastunut ja tullut aggressiiviseksi enkä tiedä jaksanko pitkään tätä stressiä, koska mielestäni olen tähän elämään kokenut väkivaltaa ihan tarpeeksi. Olen jotenkin lamaantunut tästä kaikesta ja tuntuu, että apua on vaikea saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
En sano tätä mitenkään pahalla mutta mielestäni et ole kyllä selviytynyt. Jotkut sairastuu masennukseen tai oireilevat muuten. Sinä olet kasvanut ns. kieroon jos olet empatiskyvytön ja kylmä. Sairas siis sinäkin, eri tavalla vaan. Ja itse aiheeseen. Olen käynyt pitkän terapian mutta totta kai joskus on mustia hetkiä. Katkeruuden hetkiä, surun hetkiä, kateuden hetkiä.
Höpöhöpö. Itselläni hyvin samanlaiset ajatukset yllä olevan kirjoittajan kanssa. En ole käynyt terapiassa, vaan koen selvinneeni hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta hienosti. Olen kovettunut enkä helposti tunne empatiaa. Poikkeuksena tässä on puolustuskyvyttömät lapset ja nuoret, joita kohdeltu huonosti. En koe kasvaneeni kieroon, mutta turhaa kitinää en voi sietää.
Eihän sitä itse huomaakaan. Vaatii ihan mieletöntä vahvuutta, rohkeutta ja rehellisyyttä katsoa itseä täysin rehellisesti. Harva siihen pystyy, saatikka jos identiteetti on muutenkin kasvanut kieroon. Tunnistan asenteessasi paljon samaa mitä minussa oli 10-15 vuotta sitten. Onneksi olen löytänyt empatian sisältäni ja pehmentynyt ihmisenä. Toinen juttu on tietenkin se että ihmisten kokemukset on niin erilaiset. Toisen rankka elämä voi tuntua toisesta ajatuksen tasolla helpolta. Kaikilla meillä silti on omat ristimme kannettavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totta kai tulee tuollaisia hetkiä.
Sinussa on edelleen sisällä se haavoittuva, ahdistunut, pelokas ja avuton lapsi, jolla ei ollut keinoja selviytyä kohtuuttomasta tilanteesta, johon aikuiset hänet laittoivat. Tämä osa minuuttasi ei lähde minnekään.
Mutta sinussa on myös toinen osa: vastuullinen, myötätuntoinen, rohkaiseva, suunnittelva, huolta pitävä, elämästä nauttiva aikuinen. Tällä osalla persoonaasi kohtaat sen avuttomuuden ja voimattomuuden ja autat itseäsi vaikeiden hetkien yli. Olet välittävä aikuinen omalle sisäiselle lapsellesi.
Todella ihanasti kirjoitettu. Kiitos. Sitä vain välillä pettyy itseensä, kun ei olekaan kasvanut ihmisenä sen kaiken yläpuolelle, mutta ehkä pitäisi vain olla armollinen itselleen. En ole mikään yli-ihminen minäkään. :) Ap
Ei enää. Osa mun elämäntietäni. Ottaa vaan opiksensa eikä enää jää tuleen kärventymään. Antaa toisten tehdä itse omia ratkaisujaan ja ottaa tilaa itselleen.
Kyl se siit sanos likkakaverikin kun humalassa selkään hakkasi.
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille syystä tai toisesta kovan lapsuuden kokeneille tai muun ikävän haavoittamille ihmisille, jotka kuitenkin ovat päässeet (pääosin) asian yli ja saaneet otteen elämästä, sellaisia hetkiä, kun kuitenkin tekisi mieli vain heittäytyä lattialle, itkeä ja uhriutua? Vai olenko jotenkin huono ja heikko, kun aina hetkittäin iskee jotenkin älytön suru ja katkeruus menetetyistä vuosista ja mahdollisuuksista, vaikka kaikki tällä hetkellä onkin ihan hyvin? En tykkää ajatella itseäni yleensä uhrina tai pidä katkeruutta mitenkään hyödyllisenä, mutta aina joskus tekisi mieli vain huutaa ja itkeä se kaikki pois. Vai onko se kuitenkin ihan normaalia, etteivät asiat koskaan täysin pyyhkiydy pois mielestä? Niin ja sanottakoon, että nämä hetket jäävät aina ajatuksen tasolle, enkä ole koskaan kerjännyt säälipisteitä tai tehnyt asioista suurta numeroa.
Ei ihan vastaavaa. Mun lapsuutta varjosti (minuun kohdistunut) fyysinen väkivalta, perheenjäsenten välinen henkinen väkivalta, isän alkoholismi ja "yksin" kasvaminen. Olen selvinnyt näistä hyvin ja elämäni aikuisiällä on ollut onnellista, suurelta osin hyvän parisuhteen ansiosta.
Mulle ei sinänsä tule heikkoja hetkiä, mutta lapsuuden ja siitä selviämisen seurauksena musta on tullut sellainen "pärjääjä", joka tekee ulkopuolisiin kovin itsenäisen vaikutelman. Joskus surettaa se, että vaikka aina olen läheisilleni apuna ja tukena milloin missäkin asiassa, niin tätä ei tapahdu molemmin puolin. Omat suruni ja vaikeuteni saan edelleen aikuisiällä kantaa muuten yksin, paitsi onneksi mies on tukena. Tämä ei sinänsä ole ystävieni syytä vaan jollain tavalla minun luonteeni/olemukseni on muodostunut sellaiseksi, että en vaikuta ikinä tarvitsevan mitään enkä sitten saa empatiaa/apua silloinkaan, kun tarvitsisin. Surettaa välillä, mutta onneksi on mies ja lapset ja heiltä kyllä saa lämpöä ja tukea aina <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut sekä lapsuudessa ettö aikuiselämässä sellaisia asioita että moni olisi sortunut taakan alle. En ole myöskään käsitellyt tai saanut vaikeuksiin apua terapiasta, koska en osaa avautua vieraalle. Olen siis selviytynyt itse ja apua on ollut läheisestä ihmisestä, joskaan hän ei koskaan voi täysin ymmärtää kokemaani.
Se mitä olen miettinyt usein viime aikoina on että mikä vika minussa on kun en koe murtumispistettä? Olenko kylmä, kova tunteeton? Myönnän, että minulla on vaikeuksia tuntea empatiaa turhaa ruikutttavia kohtaan tai ihmisiä kohtaan jotka itse sössineet asiansa. Halveksin mielessäni tietyntyyppisiä laumaihmisiä, jotka koen läheisriippuvaisiksi. Ehkä koska en ole kokenut auttamista yhteisöstä.
En sano tätä mitenkään pahalla mutta mielestäni et ole kyllä selviytynyt. Jotkut sairastuu masennukseen tai oireilevat muuten. Sinä olet kasvanut ns. kieroon jos olet empatiskyvytön ja kylmä. Sairas siis sinäkin, eri tavalla vaan. Ja itse aiheeseen. Olen käynyt pitkän terapian mutta totta kai joskus on mustia hetkiä. Katkeruuden hetkiä, surun hetkiä, kateuden hetkiä.
Höpöhöpö. Itselläni hyvin samanlaiset ajatukset yllä olevan kirjoittajan kanssa. En ole käynyt terapiassa, vaan koen selvinneeni hankalasta lapsuudesta ja nuoruudesta hienosti. Olen kovettunut enkä helposti tunne empatiaa. Poikkeuksena tässä on puolustuskyvyttömät lapset ja nuoret, joita kohdeltu huonosti. En koe kasvaneeni kieroon, mutta turhaa kitinää en voi sietää.
Kiitos puolustuksesta. Olisi pitänyt jatkaa empatiaa herättävistä tilanteista, mutta en toisaalta jaksa myöskään sädekehänkiillottajia, en edes itsessäni sellaisia piirteitä. Mutta mainittakoon nyt sellaisetkin tilanteet eli empatiaa koen suuren menetyksen kohdanneita kohtaan. Äitiä kohtaan joka hiljaa itkee lapsensa kuolemaa, kiusattuja lapsia kohtaan jne. En koe olevani kieroon kasvanut, mutta jokin kovuus varmaan löytyy.
Itsekin tunnistan itsessäni tuon kovuuden. Enkä erityisemmin pidä siitä, että helposti tuomitsen osan ihmisistä "tyhjänruikuttajiksi", vaikka en sitä heille tietenkään näytä. Käyttäydyn kyllä empaattisesti, mutta läheskään aina myötätunto ei ole ihan vilpitöntä. Sekin saa minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi. Ja toisaalta taas minulta saavat suunnatonta myötätuntoa koulukiusatut tai muutoin kaltoinkohdellut lapset. Se mikä siis saa minut väheksymään ihmisen pahaa oloa, on siitä numeron tekeminen. Esimerkkinä eräs tuttavani, joka "yritti" itsemurhaa (ei oikeasti ollut hengenvaaraa ja tämän tiesi itsekin), sai koko lähipiirin huolesta suunniltaan ja kirjoitti aiheesta myös melko huomiohakuisen Facebook-päivityksen. En siis mitenkään voi tietää, kuinka paha olooli kyseisellä henkilöllä on, mutten osaa ottaa enää tosissaan häntä, ja myötätuntoa on vaikea tuntea. Tästä ominaisuudesta yritän oppia eroon ja opetella myöskin pehmeämmäksi ja armollisemmaksi muita kohtaan. Ap
Ei tule tuollaisia itsesäälikohtauksia juurikaan. Mutta tulee vihakohtauksia vanhempia kohtaan. Näitä on tullut enenevässä määrin kun omat lapset on tulleet ja heille tulee eri vaiheita heidän kehityksessä. Mietin millaista itselläni on ollut heidän ikäisenään. Mietin miten minut on jätetty yksin, miten kukaan ei ole välittänyt minusta, muistan pelon ja miltä tuntuu kun kukaan ei pidä huolta ja kihisen raivosta. Miten kukaan voi kohdella lasta niin kuin minua on kohdeltu.
Vanhempani ovat alkoholisteja, nykyään jotenkin normaalin elämän rajoissa ja teeskentelemme yhdessä että mitään ei koskaan tapahtunut.
Ei ikävät ja järkyttävät asiat mihinkään häviä tai unohdu, mutta niiden kanssa on vain elettävä ja luotava uutta tulevaisuutta ja mentävä kohti parempaa. Mä otan silloin tällöin (max kerran kuussa) pään täyteen ja itken yksin niin, että on nuppi turvoksissa pari päivää. Mua tämä helpottaa, en silti suosittele.