Toivoa toivottomille, elämä voi muuttua

Olin 5 vuotta sitten pisteessä, jolloin lopetin kaiken yrittämisen. Tavallaan luovutin itseni suhteen. Olin 26, vailla koulutusta ja työtä, usea itsemurhayritys ja psykiatrinen hoitojakso takana ja mielessä ajatus, että elän lopun elämäni syrjäytyneenä ja unelmiani saavuttamatta. Kouluja olin yrittänyt käydä, mutta keskeytin ne aina. Koti ja elämä oli kaaoksessa. Ihmeellistä kyllä, poikaystävä pysyi rinnallani kaikki nämä vuodet.

Tilanne nyt? Olen valmistunut ammattiin ja sain yllätyksekseni stipendinkin. Olen töissä, tosin pätkittäin, mutta kysyntää on sen verran, että saan eri paikoista raavittua riittävät tulot kuukausittain. Asun saman miehen kanssa omistusasunnossa ja olen taloyhtiömme hallituksen puheenjohtaja (välttämättä ei niin hyvä asia). Olen ostanut myös mökin, jota remppailemme hiljalleen. Olen saavuttanut omia elämäntapaan liittyviä tavoitteitani, esimerkkeinä sijoittamisen aloittaminen ja tupakoinnin jättäminen. Rakastan työtäni, jossa voin kehittää ammattitaitoani jatkuvasti ja saan työstäni myös kiitosta. Koti ja elämä on järjestyksessä, en vaihtaisi mitään pois. Entinen elämä nostaa kiitollisuuden pintaan joka päivä, en osannut ikinä kuvitella elämän muutuvan totaalisesti erilaiseksi. Ilman vastoinkäymisiä, en välttämättä osaisi arvostaa tätä hetkeä näin paljoa.

Toki en ole näitä vuosia viettänyt vain hyvän muutoksen virrassa. Muutoksen myötä useat ystävät katkaisivat välit. En ollut enää se "luuseri", joka oli varmaa seuraa ja samanmielinen (yleinen elämänasenne). Pääsin eteenpäin, josta ystävät katkeroituivat. Onneksi kuitenkin yksi jäi. Vaikka työni on ihanaa, pelkään silti menneisyyteni paljastuvan. Toisaalta sekään ei haittaa, tiedän tarvittaessa omaavani voimavaroja vaikka paikkakunnalta muuttoon. Olen onnellinen.

Mikä oli tämä vuodatuksen pointti? Se, että aina on toivoa, myös sinä pimeimpänä hetkenä. Kaikille ei käy hyvin, kaikki eivät saa toista mahdollisuutta nousta elämän pohjamudista. Mutta se voi silti tapahtua, jopa ihmeen kaltaisena tapahtumana. Älkää luovuttako itsenne ja elämän suhteen lopullisesti, vain hetkeksi tarvittaessa.

Nykyään en ihmettele ihmisten elämänmuutoksia esim uskoontulon myötä. Tekstini voi kuulostaa uskoontulleen ylistykseltä, mutta siitä ei ole kyse. Kyse on aikuisena diagnosoidusta ADHD:sta, tästä muotisairaudesta, johon saadun lääkityksen myötä olen oma itseni. Voi, kunpa se olisi huomattu jo lapsena. Olisi yhteiskunta säästänyt pitkän pennin ja minä saanut elää tähän ikään mennessä enemmän tätä hyvää elämää. Kiitos, jos jaksoit lukea. Toivon elämääsi kaikkea hyvää. Trollit: nyt ei jaksais :)