Yhteiskunnan stressi, aggressiivisuus ja lyttäysilmapiiri saavat minut masentumaan

Töissä on aina kiire. Aina voit olla tehokkaampi, parempi, tavoitella jotain suurempaa. Jos et tätä tee, olet muiden silmissä kunnianhimoton. Vaikka riittäisin itselleni, en tunnu riittävän muille. Aina saa olla selittämässä, että ei mua kiinnosta "edetä urallani" tai mitään muutakaan tällaisia työtavoitteita ei mulla ole, koska olen ihan tyytyväinen siihen että liksa juoksee ja työ on itsessään ok. Mikä siinä on että ei riitä pelkkä hommien hoitaminen huolellisesti.  Säästän aivokapasiteettiani ja energiaani sitten vapaa-ajalle, mutta muille se  tuntuu olevan joko kotiäitiys tai äitiys ylipäänsä, tai sitten ura. Helppohan se kuulemma minun lapsettoman on tällä tavalla yrittää ottaa rennosti, lapset kuulemma vievät ihan kaiken energian ja heidän kanssaan on aina niin kiire. Muut lapsettomat ovat sitten jotain ylisuorittajia ja Duracell-pupun lailla juostaan sinne tänne ja tuonne

Ihmisillä ei tunnu olevan aikaa pysähtyä ollenkaan, koskaan. Muiden arki tuntuu olevan pelkkää suorittamista, aikatauluttamista ja kiireen värittämää. Aina pitää tehdä sitä ja tätä ja tota ja apua.. Tästä oiva esimerkki on esimerkiksi johonkin jonottaminen, mietitäänpä nyt vaikka Onnibusin terminaalia Kampissa. Ihmiset rynnivät ja tyrkkivät minkä ehtivät, taas eilen "tää meni ihan vituiks ku tuliki kaks bussia yhden sijasta ja jono meni pieleen" -tärähti jonkun ihmisen suusta. Ihan oikeasti, meillä kaikilla on se lippu sinne ja jos haluat istua miehesi vieressä ja tilaa ei ole, avaa se suusi ja pyydä jos joku voisi ystävällisesti siirtyä. Tuntuu, että sen aistii jo rullaportaista asti miten ihmisten verenpaineet on taivaissa jonotuksen tähden. No ei oo ihme, että sydän ja verisuonitaudit ovat aikamoisessa nousussa kun edes hetkeä ei vaan voi olla ja antaa tilanteen mennä omalla painollaan.

Mun oikeasti tekis mieli olla koko ajan vaan kotona yksin, mies tosin kelpaa seuraksi. Mies on luonteeltaan aika leppoisa ja ei todellakaan stressaa ja höösää bussiin ehtimisestä, tee ongelmaa joka ikisestä asiasta mistä vaan voi.. Oon miettinyt, oonkohan mä tosi masentunut kun näen muut ihmiset vaan negatiivisessa valossa. On mulla muutama kaveri tosin, jotka ovat aika positiivisia ihmisiä ja koittavat aina kaikesta löytää edes jotain hyvää.. Samoin he eivät stressaa itseään tappiin kaupan kassajonossa tai vedä vuosisadan itsesäälejä siitä, jos nyt tänään ei jaksanutkaan lähteä salille.

Tulipa vuodatus ja ei tässä varmaan oo päätä eikä häntää.

Puhut asiaa, tuollaista se on, kuinka masentavaa...mä olen samanlainen kuin sä, tai olin, enää ei jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Puhut asiaa, tuollaista se on, kuinka masentavaa...mä olen samanlainen kuin sä, tai olin, enää ei jaksa.

Itse olen siis ennen ollut ihan samanlainen kuin muut. Kylläpä meinaan vitutti jos joku pienikin asia poikkesi suunnitellusta aikataulusta ja ärsytti ihan törkeesti jonottaa vaikka kaupan kassalla. Aina päivittelin päässä, että miks aina mulle sattuu just tää hidas kassa tai sitten joku urpo asiakas tuohon eteen. Nykyään ajattelen, että joo vähän ikävää kun kestää, mut onko mulla kiire johonkin? Jos on, niin onko mulla todella NIIN kiire, että koko päivä ja elämä nyt sortuu tähän parin minuutin viivästykseen. Joo sitähän minäkin, ei ole niin kiire eli antaapa nyt edessä olevan mummon asioida ihan rauhassa, ei vittuuntuminen mun päivää ainakaan paranna. 

Olen nyt jotenkin läheisen kuoleman jälkeen alkanut nähdä asiat eri tavoin. En ymmärrä, miksi koko ajan pitäisi valittaa ihan vaan, että voi valittaa tai miksi pitäisi olla kiire töissä, koska "töissä kuuluu olla kiire". Olen alkanut mm. meditoimaan tai rentoutumaan sillä tavalla, että kuuntelen jotain rentouttavaa musiikkia ja keskityn hetkeksi ihan vaan siihen hengittämiseen. No eikö yks kaveri sitten kysynyt, että miten mulla on aikaa tällaseen :DD. On se nyt kumma jos ei ole aikaa hengittää esimerkiksi bussissa? Jokainen meistä toki priorisoi sen oman aikansa mihin haluaa..

Ap

Osaan kuvitella tunteen, koska olen äärettömän masentunut ja silloin kun menee paremmin, masennun helposti. Pääsin kiinni pieneen rauhantunteeseen, kun lääkäri pisti sairaseläkkeelle ja ainoa meno viikossa oli kaksi kertaa terapiaa. Nykyään vain yksi, koska en ole enää akuutissa ahdistuksessa, ja olen pikkuhiljaa lisännyt tekemistä.

Toisaalta asioita, mitkä helpotti, oli ensinnäkin se kun lopetin uutisten lukemisen. Poistin myös facebookin ja instagramin, katkaisin välit hetkeksi kaikkiin kavereihin koska en vaan jaksanut kuulla mitä murheita ja mitä tapahtuu ja niin pois päin. Nykyään tapaan jotakuta kerran kuukaudessa sen lisäksi, että olen viikottain tekemisissä vanhempien ja sisarusten kanssa. 

En voi tehdä mitään diagnooseja kun ei ole osaamista, mutta jos tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä väsyltä tai masennukselta tai miltään vastaavalta, kannattaa ehkä mennä puhumaan jonnekin. Ei siinä ainakaan mitään häviä. Siellä pystyy sitten selvittämään, tarviiko hidastaa elämää vähäsen tai miten sulkea negatiiviset asiat paremmin ulkopuolelle tai jotain muuta.

Koska ei elämän kuulu olla sellasta, että siitä selviytyy ja vain nipin napin. Joskus on tavallisestikin vaikeeta joo, mutta jos koko elämä on sitä ettei jaksa ja kaikki tuntuu negatiiviselta, ni ei se oikeen ole elämää ja siihen tarvii jotain muutosta tai apua.

Paloin myös loppuun paineiden alla.

Olen jo hakeutunut terapiaan, siis odottelen päätöstä siitä.. Hain alunperin siksi, koska koin itseni niin masentuneeksi läheisen kuoleman jälkeen ja sitä kai olen vieläkin. Nyt mulla on vaan olo, että en toisaalta kestä tätä yhteiskuntaa ja näitä ihmisiä mun ympärillä, mutta toisaalta onhan se nyt aika tragikoomista jotenkin kun välillä seuraa ihmisten hösötystä.. En vaan ymmärrä, miksi pitäisi vituttaa ihan vaan periaatteesta ja kuinka voidaankaan saada pienestä asiasta iso ongelma, sitten kun sitä lietsotaan porukalla niin johan on... Miksi kaikki asiat ovat koko ajan ihmisille uhkia, koskaan mikään ei voi olla mahdollisuus.. Ei edes nähdä, että muutos voi joskus olla hyväksi. Esimerkiksi jos töissä tulee joku muutos, niin tästä jaksetaan jauhaa ja ulista ties miten kauan kun herranisä tällasta nyt ja kyllä ennen vaan kaikki oli paremmin.. Jos me ei muutokselle voida mitään niin sitten ei voida, kyllä siitä voi ärsyyntyä mutta tarvitseeko jostain asiasta oikeasti vaan valittaa viikkotolkulla kun sen energian voisi käyttää vaikkapa tilanteen hyväksymiseen. 

Ihmiset ovat myös niin ilkeitä toisilleen, on koko ajan niin kiire että ei huomata mitä ympärillä tapahtuu. Tai sitten huomataan, mutta ei välitetä ja ajatellaan vaan että kyllä "joku muu" sen hoitaa. Esimerkkinä se uimahalliin melkein hukkunut pikkulapsi. Yksi päivä mietin myös yhtä vammaista miestä kun ei saanut ovea auki keskellä vilkasta kauppakeskusta. Kaikilla oli niin "kiire", että ei ehditä edes auttamaan toista ihmistä, vaikka tasan seistään siinä vieressä ja poltetaan tupakkia paikallaan tai vaihdetaan näyteikkunan edessä kuulumisia kaverin kanssa...

Ap

Hyvä aloitus. Oon samaa mieltä että ihmiset valittaa tosi paljon, ja nykyään sitä näkee enemmän median, somen yms taka. Herkät ja empaattiset ihmiset imee muiden tunnetiloja itseensä helpommin. Sitten jotkut on sellaisia kenellä menee tuollaiset asiat kirjaimellisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itse kuulun näihin herkkiin ja ei voi muuta kun opetella saamaan voimavaroja ja kehittää tietynlaista kovuutta ettei ota ihan kaikkea itseensä. Tämä on yksi syy miksi käyn terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus. Oon samaa mieltä että ihmiset valittaa tosi paljon, ja nykyään sitä näkee enemmän median, somen yms taka. Herkät ja empaattiset ihmiset imee muiden tunnetiloja itseensä helpommin. Sitten jotkut on sellaisia kenellä menee tuollaiset asiat kirjaimellisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itse kuulun näihin herkkiin ja ei voi muuta kun opetella saamaan voimavaroja ja kehittää tietynlaista kovuutta ettei ota ihan kaikkea itseensä. Tämä on yksi syy miksi käyn terapiassa.

Olen koittanut ottaa sellaisen taktiikan, että en välittäisi tai kiinnostuisi. Eli tyyliin näin: mitä se mua liikuttaa jos joku random pikkupoika meinasi hukkua uimahallissa? Ei vaikuta mun elämään yhtään mitenkään ja en ollut edes paikalla. Ihan sama onko työkaverini Mirkku stressaantunut, siinäpähän valittakoon kun ei mun elämään vaikuta ja omapa on ongelmansa, ei mun tarttee kuunnella". Mutta kun tämä ei oikeastaan toimi minulla paitsi ehkä uutisten kohdalla, en enää "jaksa" liikuttua jokaisesta murhasta tai muusta mitä nyt uutisoidaankaan kun ne ei ihan totta vaikuta millään lailla mun elämään tässä ja nyt. On kuitenkin tilanteita omassa elämässä ihmsiten kanssa, joita ei voi välttää.. Jotenkin IRL se muiden stressi, höösäys, valitus ja kaikki tuntuu vievän kauheasti energiaa ja jotenkin latistavan mieltä. Ihan kuin imisin sitä negatiivista energiaa tai tämä negatiivinen energia imisi mut mukaansa :D. Kuulostaa varmaan oudolle.. Samoin myös toisinpäin, jos tällä pallolla nyt sattuu olemaan joku iloinen ja positiivisesti ajatteleva ihminen kuten muutama kaverini niin he antavat ihan valtavasti energiaa. Jotenkin se innostus ja kaikki voi olla hillittyä, mutta niin aitoa, että siitä tulee väkisinkin itse innostuneeksi..

Ap

Tiiän täsmälleen mitä tarkoitat, vaikka osaan sanoa mistä toi ehkä johtuu, ei tarkoita että tietäisin ratkaisun, heh. Entä oletko kokeillut oikein sitten miettiä millaisia tunteita joku asia saa aikaan ja miksi. Esimerkiksi se video hukkuvasta pojasta oli mulle tosi vaikea kokemus katsoa, mutta se kertoo että olen empaattinen ja herkkä ihminen. Yritin myös päästä omien tunteideni ulkopuolelle ja ajatella järjellä: oli hirveää katsoa miten kukaan ei auttanut poikaa, mutta on epätodennäköistä että se olisi johtunut välinpitämättömyydestä, vaan siitä ettei siellä hälyssä, huurussa ja muiden ärsykkeiden keskellä yksinkertaisesti huomannut.

Vierailija kirjoitti:

Tiiän täsmälleen mitä tarkoitat, vaikka osaan sanoa mistä toi ehkä johtuu, ei tarkoita että tietäisin ratkaisun, heh. Entä oletko kokeillut oikein sitten miettiä millaisia tunteita joku asia saa aikaan ja miksi. Esimerkiksi se video hukkuvasta pojasta oli mulle tosi vaikea kokemus katsoa, mutta se kertoo että olen empaattinen ja herkkä ihminen. Yritin myös päästä omien tunteideni ulkopuolelle ja ajatella järjellä: oli hirveää katsoa miten kukaan ei auttanut poikaa, mutta on epätodennäköistä että se olisi johtunut välinpitämättömyydestä, vaan siitä ettei siellä hälyssä, huurussa ja muiden ärsykkeiden keskellä yksinkertaisesti huomannut.

Olen mä koittanut miettiä, mutta mun on kieltämättä aika vaikea jotenkin päästä jyvälle mun tunteista.

Nostelen tätä taas kun olen ihan loppu työpäivästä. Heti aamusta kysyin työkaverilta viikonlopun kuulumisia ja vastauksena "samaa paskaa ku aina ennenki" ja hirvee vuodatus jostain lapsen kaverisynttäreistä yms. En edes osaa vastata mitään järkevää kun suurimmalle osalle kaikki tuntuu olevan ihan paskaa. Koita siinä sit itse miettiä, että no jaa ainakin aamukahvi oli hyvää tai jotenkin vaikea enää innostua mistään kun joku koko ajan lyttää.

Ap

No jo on jollakin taas elämä vaikeaa...! Sinä itse olet se energiasyöppö ja ties mitä muuta ikävää, eivät ne kaikki muut joita syytät. Vain itseesi pystyt vaikuttamaan, joten pää hanurista nyt pois ja ala tekemään asian hyväksi vähän enemmän kuin olet tähän mennessä tuhrannut. Sinunlaiset ihmiset ovat syvältä ja pilaavat kaikkien muiden tasaisen arjen. Minä minä -asenteesi on kuvottava. Mutta ihan sama, emme tunne toisiamme. Jatka niin kuin parhaaksi katsot valittamistasi, sillähän se elämä paranee! :)

Vierailija kirjoitti:

No jo on jollakin taas elämä vaikeaa...! Sinä itse olet se energiasyöppö ja ties mitä muuta ikävää, eivät ne kaikki muut joita syytät. Vain itseesi pystyt vaikuttamaan, joten pää hanurista nyt pois ja ala tekemään asian hyväksi vähän enemmän kuin olet tähän mennessä tuhrannut. Sinunlaiset ihmiset ovat syvältä ja pilaavat kaikkien muiden tasaisen arjen. Minä minä -asenteesi on kuvottava. Mutta ihan sama, emme tunne toisiamme. Jatka niin kuin parhaaksi katsot valittamistasi, sillähän se elämä paranee! :)

Voi olla, että vien itse itseltäni energiaa. En kuitenkaan koskaan lyttää muita ja yritän aina katsoa monelta kantilta. Ehkäpä mulla onkin minäminä asenne, mutta katsos kun elän itseäni varten niin kyllä ajattelen myös omaa vointiani :)

Ap

Joo. Olen myös huomannut aggressiivisen lyttäysilmapiirin, epäterveen kilpailun ja stressin jumaloinnin. Alkaen katsomastamme viihteestä elämässämme tuntuu olevan tärkeintä se, että kaikki on testosteronilla (jep, olen mies) ja adrenaliinilla täyteen pumpattua. Mihinkään ei saa olla tyytyväinen, ja jos tällaisen ilmapiirin ottaa esiin, saakin itse kuulla olevansa taakka.

Vaan niin se on. Totuudentorvet eivät aina nauti suosiota - jos koskaan. Verrataanpa aikamme ilmapiiriä 1980-lukuun. Toki silloin sorruttiin kohtuuttomiin kulutusjuhliin - ja ne ovat myös jatkuneet - mutta silloin oltiin toiveikkaita. Odotettiin tulevalta hyvää. Silloin ei eletty yt-neuvotteluista seuraaviin, vaan voitiin luottaa, että työpaikka on ja pysyy. Tosin sen aikainen maailma oli toinen, mutta väittäisin kuitenkin, ettei nykyinen pudotusmeininki työelämässä ole perusteltu kuin harvojen ahneudella.

Suurin nykyajan typeryys on, että kuvitellaan tämän ap:n ja minun kuvaileman mentaliteetin olevan ainoa oikea ja ainoa mahdollinen. Muuan minua tunnetumpi ajattelija on kuitenkin sanonut, että siitä miten asiat ovat, ei tule päätellä, että niin niiden pitää olla. Humen giljotiinia tarkoitan. Toki ne vaihtoehdot saattaisivat tarkoittaa, että nyt menestyvien asema hiukan heikkenisi. Mutta eiköhän heillä ole siihen varaa.