Onko elämässäsi tapahtunut joskus jotain niin kamalaa että olet miettinyt vakavissasi että tästä et ehkä selviä?

Tytärtäni oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Vieläkin syytän itseäni, etten ajoissa huomannut mitään.

On tapahtunut kamalaa, mutta silti ajattelin, että kyllä tästäkin selvitään: vähän ennen häitämme kuoli ensin miehen paras kaveri, sitten isoäiti ja seuraavaksi molemmat vanhemmat onnettomuudessa.

Kun muutaman kuukauden ikäistä vauvaani elvytettiin. En tiedä olisinko hänen kuolemastaan selvinnyt. Onneksi saatiin pelastettua.

Muutaman kerran olen nolannut itseni useamman ihmisen edessä niin pahasti että olen harkinnut itsemurhaa. Hetkelliset rahavaikeudet ovat myöskin aiheuttaneet lähes yhtä pahoja tuntemuksia.

On tapahtunut mutta tiedän selviäväni kaikesta. Pirullakaan en luovuta, kunnes näen viimeisen koston.

Hetken aikaa ajattelin noin, kun tulin petetyksi parisuhteessa. Tietenkin selvisin siitä, mutta tuo oli kyllä aluksi se päällimmäinen ajatus.

Kyllä, raha-asioiden takia.

Kyllä, kun sairastuin vaikeaan syöpään nuorena. Sain leikkauksen jälkeisen tulehduksen vielä. Sen kahden viikon ajan sairaalassa mietin kun olin tarpeeksi selväpäinen, että pääsenkö elävänä sieltä ikinä pois. No siitä on nyt 20 vuotta, kiitos huippulääkärien ja kokeellisen hoidon, olen täällä edelleen.

Kihlattuni kuolema oli melko lähellä sitä tilannetta.

Quuhyty2 kirjoitti:

Kihlattuni kuolema oli melko lähellä sitä tilannetta.

Kaksi vuotta hänen lähdöstään tuli viime maanantaina täyteen.

Sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja monesti oli sellainen olo, että kuolen tähän tai tapan itseni, niin toivottomalta koko elämä tuntui. Onneksi olen vielä elossa...

Äidin syöpä ja lapsen eräs muu sairaus samana syksynä, kyllä mietin että mitenköhän tästäkin saa selviää. Ihan hyvin vaikka lapsen ongelmat jatkuu edelleen.

Kolme läheistäni sairastui vakavasti vuoden sisällä, kaksi heistä kuoli. Tiesin, että ennen pitkää olo muuttuu siedettävämmäksi, mutta oli monta yksittäistä hetkeä, joista en ollut päästä yli. 

Elämä ei ole ollut kohdallani kovin armollinen, mutta minulla oli tapana ajatella ettei kukaan tai mikään onnistu ampumaan minua alas. Se mikä sitten löi minut pirstaleiksi oli esikoiseni kohtukuolema. Muistan tuosta ajasta vain vähän, kaikki pimeni. Ainoa syy minkä takia en hypännyt sairaalan ikkunasta oli se että tiesin mieheni hyppäävän perässä. Elämä jatkui, vaikkei siltä tuntunut. En osannut nauttia mistään mikä ennen tuotti elämässäni iloa. Silloin tosissani mietin että tätäkö se loppuelämä tulisi olemaan: mikään ei tunnu miltään, ja silloin kun tuntuu niin kyse on yöllisestä paniikkikohtauksesta... Kurkkua alkoi kuristaa kun kirjoitin tätä. Vaikka en ole päässyt asiasta yli vuosienkaan jälkeen, enkä luultavasti koskaan pääsekään, niin iloksi voin todeta olevani elossa ja pystyn nykyään taas nauttimaan elämän pienistä asioista. Kiitos siitä kuuluu toiselle, elossa syntyneelle lapselle.

Olin selvinnyt monista raskaista asioista elämänuskoni säilyttäen kunnes eräs läheiseksi ja luotettavaksi kuvittelemani ihminen petti luottamuksen rankalla tavalla. Kävi ilmi että meidän suhde (ei parisuhde) oli ihan toisenlainen kuin olin hänen käytöksensä perusteella kuvitellut. Ja pahinta on ettei hän ole mikään paha ihminen edes mikä olisi helpompi kestää. Tuo vei uskon kaikkeen. Ystävyyteen, ihmiseen, maailman tietynlaiseen hyväntahtoisuuteen ja tarkoitukseen. Tai ehkä perusluottamuksen menetys olisi oikea sana. En usko että saan sitä enää koskaan takaisin. En ole uskaltanut etsiä uusia ihmisiä hänen tilalleen joten olen aika yksinäinen vaikka sosiaalista elämää onkin paljon, pinnallisella tasolla. Pidin ennen sukujuhlista ja olin avoin ihmisten kanssa, nykyään juon kahvit ja läpätän säästä enkä varmaankaan enää koskaan päästän ketään lähelle.

up