"Lapsi on väkivaltaisimmillaan 2,5-vuotiaana"

Oli väkivaltainen. Enemmän kuin aijemmn, mutta olihan sitä aijemminkin jotain. 2,5 v oli kamalaa aikaa sen suhteen. Sitten uhma meni ohi tai sanoisinko, että opin kohtaamaan lapseni. Me molemmat kasvoimme uhman myötä. Tämä oli hämmästyttävää ymmärtää. Uhma ei ollutkaan jotain mikä loppuu kun on loppuakseen. Se loppui kun minä opin kohtaamaan lapsen ja autoin häntä oppimaan hallitsemaan käytöstään. Rauhottui sitten ja nyt 3 v on jo aika ihmismäinen, jopa kukavaa seuraa. Välillä edelleen hermostuu ja saattaa silloin yrittää palata vanhoihin tapoihinsa, mutta yleensä ne on sellaisia tilanteita, joissa olen karjunut lapselle väsyneenä "lopeta jo, nyt riittää!!!" Tmv. Sillon se riemu vasta repeää, jos taas komennan hänen luonteelleen sopivalla tavalla pääsemme yhteisymmärrykseen ja vältymme riidalta. Suuttua saa ja hermostua, mutta pitää osata rauhoittua.

Meji ehkä hieman ohi aiheen. Olen vain niin iloinen tästä havainnosta. Yksi suurimpia asioita, joita olen ymmärtänyt äitiydessä.

Vierailija kirjoitti:

Oli väkivaltainen. Enemmän kuin aijemmn, mutta olihan sitä aijemminkin jotain. 2,5 v oli kamalaa aikaa sen suhteen. Sitten uhma meni ohi tai sanoisinko, että opin kohtaamaan lapseni. Me molemmat kasvoimme uhman myötä. Tämä oli hämmästyttävää ymmärtää. Uhma ei ollutkaan jotain mikä loppuu kun on loppuakseen. Se loppui kun minä opin kohtaamaan lapsen ja autoin häntä oppimaan hallitsemaan käytöstään. Rauhottui sitten ja nyt 3 v on jo aika ihmismäinen, jopa kukavaa seuraa. Välillä edelleen hermostuu ja saattaa silloin yrittää palata vanhoihin tapoihinsa, mutta yleensä ne on sellaisia tilanteita, joissa olen karjunut lapselle väsyneenä "lopeta jo, nyt riittää!!!" Tmv. Sillon se riemu vasta repeää, jos taas komennan hänen luonteelleen sopivalla tavalla pääsemme yhteisymmärrykseen ja vältymme riidalta. Suuttua saa ja hermostua, mutta pitää osata rauhoittua.

Meji ehkä hieman ohi aiheen. Olen vain niin iloinen tästä havainnosta. Yksi suurimpia asioita, joita olen ymmärtänyt äitiydessä.

Erinomainen kirjoitus mun mielestä. Kuulisin mielelläni lisääkin tuosta, miten opit hallitsemaan hänen käytöstään ja kohtaamaan hänet.

Meillä lapsi, jota aina kaikki kehuu ja hämmästelee, miten rauhallinen hän on. Kotona kuitenkin on tullut uhmakohtauksia jo ainakin vuoden ajan ja on kyllä todella temperamenttinenkin. Ollaan kuviteltu, että ollaan varmaan helpompaan päin. Nyt kuitenkin ihan parin viikon ajan on tullut sen sortin raivokohtauksia, että oksat pois ja härregyyd sentään!!! On huutanut kurkku suorana ja potkinut ja rimpuillut kuin joku manattu lapsi, ihan kamalalla voimalla! Ja ihan jostain hassuista pienistä jutuista. Sitten menee ohi ja on taas oma herttainen itsensä. Jostain muistan otsikon, että "lapsen raivo yllätti". Normaalia tämä varmaan on, mutta silti välillä ihmetyttää, että onkohan sittenkään? Mistä tietää, mikä uhma on vielä normaalia ja koska on kyse vaikka siitä että ei olla osattu aina suhtauta oikein uhmaan?