Kaipaan 90 lukua

No, eipä oo isommin ikävä, vaikka silloin sitä kultaista vietettiinkin. Omilleen muuttamisen alkuhuuma olisi kiva kokea jollain asteella uudelleen.

Sama. Seurustelukin oli niin paljon erilaisempaa kuin nykyisin tuntuu olevan. Elämä ei pyörinyt vain ulkonäön ympärillä. Ei ollut samalla tavalla ulkonäköpaineita kuin tämän päivän nuorilla on.

Mä kaipaan kaikkea. Etenkin sen aikaisia kavereita ja poikaystävää. Voi, kun vielä joskus näkisin hänet...

Sama täällä. Silloin oli jotenkin paljon rokimpaa. Elämä tuntui enemmän. Annettiin asioiden tapahtua, mentiin tuulta päin ihan itse. Ei otettu kuvia vain itsestä huulet tötteröillällä. Somettaminen ja puhelimen näpelöinti olis ollut silloin naurettavaa touhua.

Tai ehkä se tuntuu siltä vain, koska olin silloin nuori.

Olipa hienoa reputtaa kirjoituksissa, homehtua intissä, olla raskaissa ja huonosti palkatuissa töissä, velkaantua opiskelijana ja olla työttömänä. Ja kun pääsi töihin, maksaa opintolainaa, säästää aspia ja pitää pimeää alivuokralaista, että sai laskut maksettua.

Toisaalta viina virtasi ja irtoseksiä oli runsaasti tarjolla. Musiikki oli hyvää ja telkkarista tuli legendaarisia sarjoja. 

Totta puhuen kaikissa vuosikymmenissä ja eri ikäisyydessä on sekä hyvät, että huonot puolensa. Ihmismieli on myös rakennettu niin, että ihminen todennäköisemmin muistaa myönteiset asiat ja unohtaa huonot.

Musiikki! Ja klubit! Niitä kaipaan eniten. Tai sitten vaan nuoruutta...