Olen ja tulen aina olemaan katkera vanhemmilleni.

Vanhempani erosivat ollessani vielä vaipoissa. Tämä olikin ainoa asia, minkä he tekivät oikein, he eivät kuulu yhteen sitten millään tavalla. Heidän takiaan olen mielenterveysongelmainen, minulla on surkea itsetunto ja olen harkinnut itsemurhaa. En kykene rakastamaan saatika luottamaan, ystävienkin saaminen on minulle hyvin vaikeaa.

Asuin äitini luona suurimman osan ajasta, ja isää tapasin hyvin harvoin, minkä takia vieraannuin hänestä ja aloin jopa ujostelemaan häntä. Isä oli hyvin etäinen, asuivat uuden vaimonsa kanssa kauempana. Isä oli/on hyvin äkkipikainen, ei ikinä puhunut tunteistaan ja minkäänlainen suurempien tunteiden näyttäminen oli isän luona "kiellettyä". Hän käyttäytyi joskus jopa väkivaltaisesti minua kohtaan.

Äidin luona viihdyin lapsena hyvin, mutta teininä alkoi olla hankalaa. Äitini haukkui, arvosteli ja nöyryytti minua jatkuvasti. Muiden ihmisten läsnäollessa pilkkasi minua ja kertoi kiusallisia ja henkilökohtaisia asioitani kaikille. Hän on aina hokenut, ettei minusta ole mihinkään kun olen tämmöinen ja tämmöinen. Erityisen kipeää teki eräs kommentti äidiltäni, kun tulin paniikissa ja ahdistuksissani kotiin kaupassa (paha sosiaalisten tilanteiden pelko). Hän sanoi suurinpiirtein näin: "Jumalauta, ei sinusta tule ikinä mitään kun olet niin raukkamainen". Sattuu edelleen. Yläasteella masennuin, äiti ei tukenut minua lainkaan. Ja kun sai selville, että olen viillellyt ja satuttanut itseäni, ainoa kommentti oli: "Sinusta ei voi tulla mallia tai missiä viiltelyjälkien takia."

Nykyään en ole isäni kanssa väleissä, mutta äitiäni nään usein. Isäni ja vaimonsa ryyppäävät ja tiuskivat toisilleen kilpaa mökissänsä, välillä vaivautuvat laittamaan jonkun kännisen haukkumisviestin. Äitini ei ole lopettanut kyykyttämistä, mutta välillä on jopa ihan mukavana. Asun yksinäni, minulla on onneksi ystäviä, opiskelen, elän ihan ok -elämää. Masennus ja ahdistuneisuus on läsnä joka päivä. Itsetuhoinen olen ollut välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tiedän, että se olisi äitinikin elämän loppu, jos itseni tappaisin. Jollain tavalla siis kai välitän hänestä. Lapsena kysyin äidiltäni, rakastaako hän minua vielä silloin kun olen kuollut. Äiti vastasi: "Ei puhuta tuollaisista asioista, tulee vain surulliseksi". Ironista, että äitini on ainoa asia, minkä takia olen vielä hengissä. vaikka hän on nämä ajatukset minulle aiheuttanut.Rakkaat isät ja äidit, rakastakaa lapsianne ja näyttäkää se myös heille. Antakaa heidän olla mitä he haluavat, tukekaa heitä itsensä kehittämisessä. En muista montaa kertaa, milloin vanhempani olisivat sanoneet rakastavansa minua. En edes tiedä mitä rakkaus on.