Muita, jotka stressaantuu älyttömästi käydessään oman lapsuudenperheensä luona?
Kommentit (10)
Vierailija:
kun olisi joku lapsuudenkoti mihin palata. Lapsuuden perhe, jonka luona käydä. Ei ole kuin muistot :(
Joka kerta täytyy löytyä näitä. Voi, kun minullakaan ei olisi kuin muistot, ja nekään eivät ole järin hyviä.
Eli siis stressaan, mutta velvollisuudentuntoisena muutaman kerran vuodessa käyn.
Onko se väärin kertoa sellainenkin näkökulma, ettei kaikilla ole perhettä tai lapsuudenkotia? Onko se jotenkin sinulta pois?
Mikä on kyllä tavallaan outoa, koska siihen ei ole mitään varsinaista kunnon syytä (kuten alkolismia, väkivaltaa tai muuta).
Minua vain jotenkin ärsyttää vanhempieni pienet kuviot ja keskustelutaidon puute.
Lsiäksi minua risoo se miten isäni murahtelee ja tiuskii äidilleni, kun luulee että kukaan ei kuule :-(
Se jotenkin luo jännitettä minun ja isäni välille. Eli minä käyttäydyn vihamielisesti isääni kohtaan, ja hän ei tiedä siihen syytä -> pahoitta mielensä ja suuttuu.
Tähän on tietysti helppo sanoa, että ota asia puheeksi isäni kanssa. Se kun ei onnistu. Hän kun on oma mielestä miehenä perheen pää, ja naisväki on sitten sitä alempaa kastia, jolta ei neuvoja oteta vastaan....
Isäni on kyllä ulospäin todella mukava ja lempeä. Eli... jotenkin kauhean hankalaa. Mutta minä aina ärsyynnyn heillä käydessäni ja alan tiuskimaan. Kierre on siis jo syntynyt.
Olen niin erilainen äitini kanssa. Hän vain valittaa kaikesta ja hänellä on niin pienet piirit. Ei ole mitään keskusteltavaa:((. Isäni on parempi tyyppi, positiivinen ja iloinen ja ymmärtää vähän nykymenoa paremmin. Mutta en enää käy kovin usein.
juuri viime viikonlopun vietin äitini luona. ei meillä ole mitään puhuttavaa, ollaan aivan eri aaltopituuksilla. hän on lapsuudessani selkeästi halunnut pitää etäiset välit, olla vain huoltaja, ei yhtään kaveri tms. Ja nyt hän ihmettelee, miksi ei olla läheisiä. Jotenkin kaikki hänen juttunsa kuulostavat korvissani ärsyttäviltä, en osaa avautua tai puhua omista asioistani hänelle. Sitten vain jaaritellaan säätilaa ja naapureiden tekemisiä. Ei mulla kenenkään muun ihmisen kanssa ole tällaista.
ja tämä on parasta mitä heidän kanssaan olen saanut aikaiseksi
Siis perheeni vai? Lapsuudenkotia ei ole enää ollu vuosiin. Porukat eros ja oon asunu kerrostaloissa sielä täälä.
Vanhemmilleni annan virheensä anteeksi. Isä kasvatti vyön voimalla, kertaakaan ei ole lapsilleen vaippoja vaihtanu.
Mieheksi oon ottanu ihanan miehen jolla on kanttia vaihtaa vaippaa, osallistuu lapsien leikkeihin ja siivoaa. Näin mulle riittää myös voimia viihdyttää miestäni.. ;)
Itse teen itseni onnelliseksi. Vanhemmille en ole katkera, sain opittua paskan tavan kasvattaa lapsia ja elän omaa elämää.
Siskoni katkeroitui vanhemmille, syyttää heitä koska ei tukenu koulussa ja sai paskan duunin. Ei osaa olla suhteessa ja elää yksin. Sekin vanhempien syytä.. Mikäs siinä?
Arvostan mielettömästi niitä ihmisiä jokka tekee ihan perustyötä mutta ELÄÄ. Sivistää itseensä ja vaikka 80- vuotiaana käy lukion! Moni 30- vuotias kun ajattelee että tässä se elämä sitten olikin vaikka ei ole edes puolessa välissä työelämää.. Mutta aihe karkasi!
Musta on ihana että mulla on perhe jonka luo mennä.
kun olisi joku lapsuudenkoti mihin palata. Lapsuuden perhe, jonka luona käydä. Ei ole kuin muistot :(