Kuinka oppia pitämään lapsista?

Ketjun aloittaja kirjoitti:

Minulla on yksi +10v kummipoika, jonka kanssa olen todella etäinen. Lisäksi sisaruksillani on yhteensä melkein kymmenen lasta ja ystäväni niitä koko ajan saavat myös enenevässä määrin. Nyt minua on jälleen pyydetty kummiksi ja pitkän keskustelun jälkeen sovimme tulevan äidin kanssa, että alan kummiksi, vaikka olen niissä hommissa suoraan sanottuna ihan paska. Asun eri maassa kuin nuo oman suvun/ystävien lapset ja siksi en näe heitä kuin kerran parissa vuodessa. Lähelläni on täälläkin silti lapsia ja ystävälläni on +5v poika, joka on ihan kiva, kun on niin kovin kiltti ja puuhailee itsekseen. Joskus saattaa jonkun lelun tuoda näytille ja sitä kyllä ihastelen ja olen mukana hänen jutuissaan, mutta en kovin kauaa jaksa hänen kanssaan puuhata. Hänellä on myös teini-ikäinen lapsi, joka on todella erikoinen persoona ja siksi ei yhtään lapsenomainen. Nämä kaksi lähipiirini lasta pystyn sietämään, vaikka välillä tiukkaa tekeekin. Muita lapsia en.

Ongelman ydin ei siis ole eri asuinmaa sukuni/ystävieni lasten kanssa vaan pääsääntöisesti inhoni lapsia kohtaan. Kaikkia niitä pieniä taaperoikäisestä ylöspäin ihan tuonne teineihin saakka. Vauvoista tykkään, koska ne eivät ymmärrä vielä maailmasta mitään ja vain ''ovat''. Heidän seurassaan voi olla oma itsensä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä millaista mallia antaa. Heti kun ekat sanat tulevat lapsen suusta, niin minulla menee yli. En vaan osaa olla. Etäännyn ja väistyn.

Olen aikoinani ollut ystäväni tukena koko hänen odotusaikansa ja valmistellut hänen kotinsa vauvaa varten ja ollut jopa synnytyksessä mukana itkemässä ilosta, kun vauva syntyi. Ensimmäiset vauva-ajat olin edelleen hänen tukenaan ja apunaan, kävin hänelle kaupassa ja autoin vauvan kanssa, jotta hän saa nukkua jne, mutta pikku hiljaa minua ei enää tarvittu. Minuun ei enää oltu yhteydessä eikä minua kutsuttu edes kastejuhlaan saatika yksillekään lapsen synttäreille. Hän on nyt jo koululainen. Olisin halunnut olla mukana heidän elämässään kuten aiemminkin, mutta minua ei enää haluttu mukaan. En tiedä miksi, sillä yritin tehdä kaiken niin hyvin kuin osasin ja tuota lasta en en edes inhonnut. Heidän tukiverkkonsa oli hatara alusta asti ja he saivat kaupungilta ulkopuolista apua ja ystäväni oli kiitollinen, että halusin auttaa häntä ja lasta, kunnes se vain loppui. Myöhemmin, kun lapsen isä kuoli, ystäväni soitti minulle ja tietenkin menin hänen (ja lapsen) tueksi, kun hänen toisella, paikalla olleella, ystävällään oli kiire miesystävänsä kanssa ravintolaan. Kyllä otti päähän, että taas kelpaan kriisitilanteessa, mutta muutoin en. Tämä paikalla ollut ystävänsä on edelleen osa heidän elämäänsä ja taidan kokea jonkinlaista kateutta, sillä itse en ikinä antaisi anteeksi ystävälleni, joka lähtee omiin menoihinsa, kun itse olen juuri saanut pahimman tiedon, mitä äiti voi saada.

Minua siis ärsyttää suunnattomasti lasten yleinen riekkuminen, puhe, ääni, kiljuminen/vinkuminen, metelin pitäminen ym. lapsen peruskäytös. Minulla nousee heti karvat pystyyn, kun näen kadulla jonkun lykkivän vaunuja/rattaita lähes tien leveydeltä tai kun lapsi kulkee lapsenomaisesti haahuillen vanhemman vierellä tai kun lapsi istuu kauppakärryissä pitämässä älämölöä, kyselee ja kommentoi joka asiaa, ''on lapsi''. Ärsyttää, kun joku työkaveri sanoo, että lapsi on kipeä ja hänen on oltava pois töistä sen takia. Tottakai ymmärrän, ettei lasta voi jättää yksin, eikä hoitajaakaan aina saa, en ole tyhmä, minulla on vain ongelma suhtautumisessani lapsiin. En vaan osaa kestää lapsia mitenkään. Ainoa hetki, kun lapsi on siedettävä on se, kun se nukkuu. Olen aikoinani suomessa saanut mm. siskoni kanssa monesti riidan aikaiseksi sillä, etten ole suostunut hänelle lapsenvahdiksi. Olen aina ajatellut, että se on lasten etu, ettei heidän tarvitse olla kiukkuisen ja etäisen hoitotädin kanssa. Muutamien yrityksien jälkeen hän lakkasi kysymästä, mutta silti piikitteli pitkään, miksen koskaan voi lapsia hoitaa, vaikka ovat jo isojakin, eikä heissä ole varsinaista vahtimista. Hänen esikoistaan hoidin vuosia sitten yhden kesän, kun hän itse joutui yrittäjänä olemaan töissä ja lapsi oli todella pieni. Silloin se oli mukavaa. Oli ihanaa kun pieni nyytti nukahti vatsani päälle sohvalla ja hänen kanssaan sai käydä ulkona vaunuttelemassa. Nyt hoitotätiasia on siltä osin ratkennut, että olen eri maassa ja en siis voi tulla lapsenvahdiksi, mutta perusongelmani on edelleen olemassa. En kestä lapsia missään. Tämän maan kulttuuri on muutenkin äänekäs ja täällä lapsilla ei ole kuria ja käytöstapoja senkään vertaa mitä suomessa, joten ongelmani oikein paistaa naamastani täällä. 

Lisäksi en halua koskaan ikinä omia lapsia ja koen jatkuvasti painostusta asiasta. Jos olen lihonut pari kiloa, niin heti kysellään vauvasta. Jos en ole lihonut, mutta muuten aiheet on loppu tai en ole ollut jutuissa jonkun sukulaisen kanssa riittävän pitkään aikaan, niin kysellään, koskas niitä lapsia aletaan tekemään, kun ikääkin alkaa sen verran jo olla, että olisi korkea aika jo!

Jos jotakuta kiinnostaa, niin minulla on kotieläimiä, jotka vaativat huolenpitoa ja käyttäytyvät välillä myös ärsyttävästi. Etenkin koiramme, joka on toisinaan todella raivostuttava. Silti siedän omien karvaisten ''lapsieni'' perseilyn ja pystyn näiden karvanaamojen kanssa elämään ilman ongelmia. En siis ole tunteeton ja kykenemätön huolehtimaan itseäni avuttomammista olennoista, olivat ne sitten eläimiä tai ihmisiä. Lapset vaan sapettaa.

Tämä on kamalan noloa, kun en vaan pidä lapsista ja niitä tulee väistämättä vastaan joka tilanteessa. Haluan oppia sietämään heitä tavallisessa arjessa, kauppareissuilla ja paikoissa, joista en itse pysty väistymään, kuten vaikkapa joukkoliikenteessä. Onko joku muu kamppaillut saman asian kanssa tai onko antaa vinkkejä mitä voin tehdä? Pelkkä ''koita kestää'' ei nimittäin riitä. 

En usko, että tuohon auttaa mikään. Itse olen opettajana yläkoulussa, ja tuon ikäiset lapset ovat juuri ja juuri siedettäviä ja ihmismäisiä. Kärkyn kyllä lukiopaikkoja koko ajan, enkä koskaan voisi olla alakoulussa opettajana. Alle kouluikäisiä lapsia en edes halua lähelleni. Olen myös vapaaehtoisesti lapseton, mutta miehenä en saa asiasta juurikaan painetta osakseni.

Jos lapsia ei siedä, sille ei voi mitään. Jos täytyy olla kummi, voi lapsen suurimmissa juhlissa (kastejuhla, 1v, jne., rippijuhla, 18v ja valmistujaiset) käydä pyörähtämässä, muuten voi keksiä pienen valkoisenvalheen kieltäytyäkseen kohteliaasti ja vaikka laittaa onnittelukortin postissa tai pyytää lapsen vanhempia hankkimaan lahjan kummilapselle (siirtää rahan tilille).