Onko täällä sellasia että ekan lapsen jälkeen ei ole enää halunnut lapsia mutta silti niitä hommannu lisää
Itse en ainakaan enää ikinä halua yhtään enempää kuin tämä yksi. Ihan vaan rahallisestikkin aika iso syy olla tekemättä lisää. Ihmetyttää vaan se kun varmaan aika moni sen ekan lapsen jälkeen tajuaa kuinka rankkaa se on. Niin miksi jotkut ovat tehneet lisää. Ja syyksi nyt ei riitä esim: asiat nyt joskus vaan menee niin. Koska ei se mene jos on päättänyt olla hankkimatta lisää. Haluan syitä mikä on sitten mielen muuttanut?
Kommentit (5)
Ainahan asioista voi "päättää", mutta joskus asiat toisaan vain menevät toisin. Ihanaa (ja naiivia) että elämäsi on noin musta-valkoinen.
Itse en halunnut varsinkaan esikoisen isän kanssa lisää lapsia. Pidin ehkäisystä huolen ettei tule toista. Meille tuli erokin kun lapsi oli pieni. Meni vuosia ja oli joitain miehiäkin, muttei koskaan tullut halua, että haluan lapsen tuon kanssa. Paljon olin sinkkunakin ja olin varma että lapsiluku jää yhteen ihan iänkin vuoksi. Mutta sitten tapasin miehen, jonka kanssa oli ihan erilaista kuin muiden. Meillä oli oikein ihanaa kahdestaankin tai kolmistaan jo isoksi kasvaneen lapseni kanssa. Mutta mies oli lapseton. Aina välillä puhui haaveesta saada lapsi. Pikkuhiljaa siitä haaveesta tuli yhteinen. Haave ei toteutunut ihan hetkessä mutta olemme vieläkin kiitollisempia sen toteutumisesta. Saatamme jopa toivoa näitä lisää.
Mulle täydellinen lapsiluku olisi ollut yksi. Miehelle kaksi. Lisäksi sukumme on pieni ja mietin,e ttä lapselle olisi kiva jos olisi kaveri (vaikka eihän näistä sisarussuhteista koskaan tiedä). Raskausaikana olen välillä miettinyt, että osaanko edes olla kahden lapsen kanssa. Totta kai sitten jossain vaiheessa raskauden aikana on tuntunut myös, että haluan sen toisen eikä hän ole vain ensimmäisen seuralainen tms. Jos olisi tuntunut, että en missään tapauksessa never ever halua kuin yhden, niin en olisi toista tehnyt. Nyt tavallaan tein kompromissin miehen tahtoon. En vastentahtoisesti, mutta jos hän ois halunnut vain yhden, niin se ois sopinut minullekin. Kolmatta en halua. Se on niin varmaa kuin olla ja voi.
Mutta kolme vuotta mä mietin ennen kuin toista lähdin yrittämään. Punnitsin tuntojani aika tarkkaan.
Mulle olisi riittänyt yksikin lapsi, mies halusi ison perheen kuten hänellä itsellään. Nyt meillä on 9 lasta ja mies haaveilee vieläkin useammasta.
No ensinnäkin. Se on geeneissä että kun vauvavuosi alkaa olla loppu, tulee naisella vauvakuume, sen läpi pitää vaan taistella ja ajatella järjellä että ei kannata, ja se tunne menee sitten ohi. Meidän geenit yrittää saada lisääntymään uudestaan ja uudestaan.
Toinen asia on epäonnistunut ehkäisy. Kun nainen imettää se ei voi syödä pillereitä. Ja mies haluaa seksiä kuitenkin melko pian esikoisen ollessa vastasyntynyt, ja vaimo on pitkään väsynyt sekä raskaudesta että synnytyksestä, ne ei ole mitään pikkujuttuja kropalle, ja myös pienen vauvan hoidosta ja siitä imetyksestä. Mies voisi kuvitella omalle kohdalleen minkälainen voimainponnistus on tehdä oman kroppansa sisällä toinen ihminen ja punnata se ulos sitten pienestä reijästä, ja sitten alkaa ruokkia sitä kersaa niin että se imee susta kirjaimellisesti mehut pihalle. Ajatellaan että imetys suojaa raskaudelta, eikä niitä inhottavia kortsuja tarvi käyttää. Nainen ei jaksa edes ajatella koko asiaa sen tarkemmin, ja miehellä ei ole oikeasti kiinnostusta niin paljon siihen biologiaan että miettisi miten tässä voi käydä.
Ja kun vahinkoraskaus on totta, ei iljetä mennä pyytämään aborttia kun hävettää kun siinä on se vauva, ja oma tyhmyys paistaa kilometrin päähän. Sitten sanotaan kavereille että haluttiin päästä "helpommalla" kun on kaksi vauva-aikaa peräkkäin, ja esikoiselle haluttiin leikkikaveri... ym. muuta shaibaa.