Miehen työstressi pilaa parisuhdetta. Mitä tehdä?

Eroa

Molemmat tunnutte olevan stressaantuneita mies työstä ja sinä miehen stressistä. Stressaavia tilanteita kestää parhaiten ihminen joka voi hyvin. Terveellinen ruoka, liikunta ja riittävä uni on stressin hallinnassa tärkeitä.

Meillä on kahden kiireisen ja stressaavaa työtä tekevän ihmisen parisuhde, josta selvitään näin:

Puhuahan on pakko. Mutta puhukaa silloin kun tilanne on hyvä, ei silloin kun toinen on jo vihainen ja harmiintunut.

Antakaa toisillenne oikeus olla stressaantuneita ja vihaisia, mutta sopikaa (sun tapauksessa, pyydä) että sitä ei pureta toiseen, vaan kiukuttelun sijaan kumpikin etsii sopivan tavan purkaa itse oma stressinsä. Onakamalaa, jos on kiire ja stressaa ja samaan aikaan joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että on kiire ja stressaa. Siksi oikeutus on tärkeää. Mutta stressiä ei saa purkaa kiukutteluun, eikä se saa rajoittaa perheen tekemisiä. Joku muu tapa on löydettävä. Minä ompelen vaatteita tai nenäliinoja kunnes pää tyhjenee vääristä ajatuksista. Mies lukee. Fyysiset levottomuudet laukaistaan lenkillä - yksin.

Tälle purkamiselle täytyy antaa myös aikaa ja tilaa. Sekä stressaajan täytyy tajuta ottaa aikaa purkamiseen, että ympärillä olevien täytyy antaa sitä . Ei voi vaatia, että toinen keskittyy minun tarpeisiini, jos sen päässä jumittaa rikkinäinen levy työasioita. Se levy pitää ensin nollata. Prheen ei myöskään pidä alkaa odotella, että tehdään jotain sit kun sekin tuoee mukaan. Pitää menä vain ja tehdä, jos tehdä haluaa. Ja tärkeää on mistaa sekin, että jos pitää valita ja priorisoida kun kaikkea ei ehdi, on tärkeämpää priorisoida perhettä kuin kotitöitä. Ei ne tiskit karkaa, vaikka joskus alkavatkin elää... olkoot sitten vähän sotkuisempaa.

Perfektionistin kanssa on vaikeaa olla, eikä vähiten perfektionistilla itsellään. Työn vaihtaminen voisi tosiaan auttaa, mutta vaara on, että sama jatkuu uudessakin työssä. Miehen asennetta pitäisi jotenkin saada rennommaksi. Itse alan liian helposti ajatella, että olen ihmisenä yhtä kuin työni jälki ja että minua arvotetaan sen mukaan, joten tuntikausien palkattomat ylityöt ja perhesuhteita syövä stressi eivät tunnu miltään sen rinnalla, että näyttäytyisin muille epäonnistuneena ihmisenä. Kuin jonkinlainen psykoottinen todellisuusvääristymä, joka pitää esim. työnarkomaanit liikeessä.

Perfektionistille voisi näin omien kokemusteni pohjalta suositella työtehtäviä, joita ei_voi_tehdä_täydellisesti, ja joissa riittää, että hommat hoituvat, eikä niitä ole aikaa eikä mahdollisuutta jäädä viilaamaan sen kummoisemmiksi. Alkujärkytyksen jälkeen siinä oppii ihan uudenlaista rentoutta ja täydellisyydentavoittelun voikin sitten siirtää vaikka johonkin vapaa-ajan harrastukseen.

Jaksamista perheelle, jospa jonkinlainen ratkaisu löytyy eikä miehellä petä pumppu ennen sitä. :)

Vierailija kirjoitti:

Molemmat tunnutte olevan stressaantuneita mies työstä ja sinä miehen stressistä. Stressaavia tilanteita kestää parhaiten ihminen joka voi hyvin. Terveellinen ruoka, liikunta ja riittävä uni on stressin hallinnassa tärkeitä.

Minä harrastan liikuntaa ja syön ja nukun hyvin. Mies ei. Mutta en voi pakottaakkaan sitä terveellisiin elintapoihin, jos se ei itse niitä halua. Ap.

Ap, sun kirjoitus olisi voinut olla suoraan mun näppäimiltä. Komppaan sua täysillä. Tunnistan itseni sun tekstistä ja pahinta on juuri tuo, kun joutuu olemaan se tiuskinnan ja äksyilyn kohde. Kotona ei ole enää kivaa! Olen päättänyt, että kun tämän hetkinen tilanne rauhoittuu, istumme alas ja puhumme asiasta todella suoraan. En aio olla enää sylkykuppi.

Ja lisään vielä, että mieheni työpaikalla loppui vuodenvaiheessa yt.t ja nyt ne "onnekkaat" ketkä saivat jäädä, uupuvat lisääntyneen työmaarän alla. Loppupeleissä en tiedä olisiko lopputili ollut miehelleni parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kahden kiireisen ja stressaavaa työtä tekevän ihmisen parisuhde, josta selvitään näin:

Puhuahan on pakko. Mutta puhukaa silloin kun tilanne on hyvä, ei silloin kun toinen on jo vihainen ja harmiintunut.

Antakaa toisillenne oikeus olla stressaantuneita ja vihaisia, mutta sopikaa (sun tapauksessa, pyydä) että sitä ei pureta toiseen, vaan kiukuttelun sijaan kumpikin etsii sopivan tavan purkaa itse oma stressinsä. Onakamalaa, jos on kiire ja stressaa ja samaan aikaan joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että on kiire ja stressaa. Siksi oikeutus on tärkeää. Mutta stressiä ei saa purkaa kiukutteluun, eikä se saa rajoittaa perheen tekemisiä. Joku muu tapa on löydettävä. Minä ompelen vaatteita tai nenäliinoja kunnes pää tyhjenee vääristä ajatuksista. Mies lukee. Fyysiset levottomuudet laukaistaan lenkillä - yksin.

Tälle purkamiselle täytyy antaa myös aikaa ja tilaa. Sekä stressaajan täytyy tajuta ottaa aikaa purkamiseen, että ympärillä olevien täytyy antaa sitä . Ei voi vaatia, että toinen keskittyy minun tarpeisiini, jos sen päässä jumittaa rikkinäinen levy työasioita. Se levy pitää ensin nollata. Prheen ei myöskään pidä alkaa odotella, että tehdään jotain sit kun sekin tuoee mukaan. Pitää menä vain ja tehdä, jos tehdä haluaa. Ja tärkeää on mistaa sekin, että jos pitää valita ja priorisoida kun kaikkea ei ehdi, on tärkeämpää priorisoida perhettä kuin kotitöitä. Ei ne tiskit karkaa, vaikka joskus alkavatkin elää... olkoot sitten vähän sotkuisempaa.

Hyviä kommentteja sinulla. Olen miettinyt, että en voi vaatia miestä olemaan ei-stressaantunut, koska kai jokaisella on oikeus olla kotonaan sellainen kuin on. Jos olemme eri puolilla taloa, niin hän ei pura stressiään minuun, hän ei siis kulje perässäni huutamassa tai sellaista. Paras olisi jos hän voisi olla yksin noina päivinä, mutta ei se mahdollista ole. Meillä on vain yksi suihku, ja jos satumme vahingossa sinne yhtä aikaa niin se on jo liikaa miehelle ja mies hermostuu. Stressittömänä mies taas haluaa usein mennä yhtä aikaa suihkuun :) . En tosiaan vaadi mieheltä enää mitään jos hän on stressaantunut, vaan teen vain yksin. Joskus aiemmin vaadin, että mies lähtee mukaani yhteiseen harrastukseemme, jos sovittu harrastuspäivä osui noihin stressipäiviin, mutta en enää sitä vaadi koska siitä tuli aina suuttuminen. Kotitöiden tekemättä jättäminen ei minua haittaa, minulle kelpaa sotkuinenkin koti, mies on se joka vaatii siisteyttä. Ja stressaantuneena saattaa hänelle olla aivan liikaa, jos pari kahvikuppia on tiskipöydällä unohtunut laittaa tiskikoneeseen, niistä tulee vihapurkaus. Jos satun olemaan keittössä niin minulle. Jos satun olemaan olohuoneessa niin niille kupeille ja hänelle itselleen ja maailmalle. Ei-stressaantuneena ne kupit ei haittaa miestä pätkääkään. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat tunnutte olevan stressaantuneita mies työstä ja sinä miehen stressistä. Stressaavia tilanteita kestää parhaiten ihminen joka voi hyvin. Terveellinen ruoka, liikunta ja riittävä uni on stressin hallinnassa tärkeitä.

Minä harrastan liikuntaa ja syön ja nukun hyvin. Mies ei. Mutta en voi pakottaakkaan sitä terveellisiin elintapoihin, jos se ei itse niitä halua. Ap.

Et toki voi pakottaa mutta moniin asioihin puolisollakin on mahdollisuus vaikuttaa niin ruokavalion liikunnan kuin unenkin osalta. Usein myös sitä motivoitumista (=halua) muutokseen voi läheiset olla tukemassa.

Vierailija kirjoitti:

Perfektionistin kanssa on vaikeaa olla, eikä vähiten perfektionistilla itsellään. Työn vaihtaminen voisi tosiaan auttaa, mutta vaara on, että sama jatkuu uudessakin työssä. Miehen asennetta pitäisi jotenkin saada rennommaksi. Itse alan liian helposti ajatella, että olen ihmisenä yhtä kuin työni jälki ja että minua arvotetaan sen mukaan, joten tuntikausien palkattomat ylityöt ja perhesuhteita syövä stressi eivät tunnu miltään sen rinnalla, että näyttäytyisin muille epäonnistuneena ihmisenä. Kuin jonkinlainen psykoottinen todellisuusvääristymä, joka pitää esim. työnarkomaanit liikeessä.

Perfektionistille voisi näin omien kokemusteni pohjalta suositella työtehtäviä, joita ei_voi_tehdä_täydellisesti, ja joissa riittää, että hommat hoituvat, eikä niitä ole aikaa eikä mahdollisuutta jäädä viilaamaan sen kummoisemmiksi. Alkujärkytyksen jälkeen siinä oppii ihan uudenlaista rentoutta ja täydellisyydentavoittelun voikin sitten siirtää vaikka johonkin vapaa-ajan harrastukseen.

Jaksamista perheelle, jospa jonkinlainen ratkaisu löytyy eikä miehellä petä pumppu ennen sitä. :)

Luulen että mieheni ajattelee juuri noin kuin tuo tummennettu teksti. Minuutinkin myöhästyminen deadlinesta tuhoaisi hänet, koska hän olisi silloin epäonnistunut ihmisenä, koska määrittää itsensä työssä onnistumisen kautta. Hän ja hänen pysyminen aikatauluissa on hänen mielestä sama asia. Mies ei varmaan edes ajattele mitä tuo tekee parisuhteellemme, koska hänen kaikki huomio on siinä, että onko hän täydellinen työntekijä. Ilmeisesti luulee että minäkin arvioin häntä sillä tavoin. Että jos hän on täydellinen työntekijä, niin minäkin arvostan ja rakastan (muka) enemmän. Miten tällaista asennetta muutetaan toisessa ihmisessä? En usko, että toisen ihmisen asennetta oikein voi muuttaa :( . Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, sun kirjoitus olisi voinut olla suoraan mun näppäimiltä. Komppaan sua täysillä. Tunnistan itseni sun tekstistä ja pahinta on juuri tuo, kun joutuu olemaan se tiuskinnan ja äksyilyn kohde. Kotona ei ole enää kivaa! Olen päättänyt, että kun tämän hetkinen tilanne rauhoittuu, istumme alas ja puhumme asiasta todella suoraan. En aio olla enää sylkykuppi.

Ja lisään vielä, että mieheni työpaikalla loppui vuodenvaiheessa yt.t ja nyt ne "onnekkaat" ketkä saivat jäädä, uupuvat lisääntyneen työmaarän alla. Loppupeleissä en tiedä olisiko lopputili ollut miehelleni parempi vaihtoehto.

Minä en ole luonteeltani sylkykuppi, vaan suutun takaisin sitten kun miehen äksyily menee tietyn rajan yli. Ja sitten on kyllä paha riita kehitettynä, ja ihan turhasta. En nimittäin ota vastaan loputtomiin sitä että minuun puretaan asioita vaan puolustan kyllä rajojani. Tämä tosin vaan tuntuu pahentavan tilannetta, koska kun minä suutun niin sitten mies raivostuu takaisin että en muka ymmärrä häntä jne.. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Eroa

Tämä on perfektionistin neuvo. Sellaisen, joka tavoittelee täydellistä parisuhdetta, ja kelpuuttaa vain täydellisen kumppanin.

Eniten siis käy sääliksi miestä.. Luulen että hänelle tuo on rankempaa kuin minulle. Mistä se johtuu, että jotkut ei kestä sellaista tavallaan normaalia stressiä? Ap.

Meillä on myös kamppailtu miehen työuupumuksen kanssa kun töitä tuntuu kasaantuvan jatkuvasti liikaa. Kotona se käytös on juuri tiuskintaa, mököttämistä, kiukuttelua ja kaikinpuolin sellaista yltiönegatiivista.

Koitan tehdä kotona kaiken mahdollisimman ns helpoksi, mutta rajansa kaikella tässäkin. Olen ilmaissut selkeästi, että EN aio katsella vastaavaa enää jatkossa ja jos tilanne ei muuten helpota, niin on vaihdettava työpaikkaa tai työtehtävää. Mies ei siis edes hae muuta töitä, on alalla mistä saisi sellaisen helposti.

Kyllä minua suoranaisesti vituttaa se, että toinen tuntuu olevan omien kunnianhimojensa ja työnarkomaniansa sokauttama. Kun tapasimme, niin mies teki suorittavaa perustyötä ja oli aina hyväntuulinen&iloinen. Palkka oli toki reilusti pienempi, mutta mitä sillä palkallakaan jos olet jatkuvasti huonotuulinen...

Vierailija kirjoitti:

Eniten siis käy sääliksi miestä.. Luulen että hänelle tuo on rankempaa kuin minulle. Mistä se johtuu, että jotkut ei kestä sellaista tavallaan normaalia stressiä? Ap.

Ihmiset on erilaisia. Heidän stressinsietokykynsä on erilaisia samoin ne asiat mistä eri ihmiset stressiä ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on myös kamppailtu miehen työuupumuksen kanssa kun töitä tuntuu kasaantuvan jatkuvasti liikaa. Kotona se käytös on juuri tiuskintaa, mököttämistä, kiukuttelua ja kaikinpuolin sellaista yltiönegatiivista.

Koitan tehdä kotona kaiken mahdollisimman ns helpoksi, mutta rajansa kaikella tässäkin. Olen ilmaissut selkeästi, että EN aio katsella vastaavaa enää jatkossa ja jos tilanne ei muuten helpota, niin on vaihdettava työpaikkaa tai työtehtävää. Mies ei siis edes hae muuta töitä, on alalla mistä saisi sellaisen helposti.

Kyllä minua suoranaisesti vituttaa se, että toinen tuntuu olevan omien kunnianhimojensa ja työnarkomaniansa sokauttama. Kun tapasimme, niin mies teki suorittavaa perustyötä ja oli aina hyväntuulinen&iloinen. Palkka oli toki reilusti pienempi, mutta mitä sillä palkallakaan jos olet jatkuvasti huonotuulinen...

Nämä työnarkomaanit eivät näe itsessään eikä asenteessaan mitään vikaa. Vika on vain työssä. Työssä, joka jollain tavalla estää heitä olemasta täydellisiä. 

Ehkä miehesi tarvitsee rennompaa työtä. Mutta hyväksyisikö hän sellaista? Ja kun kyseessä on rennompi työ vähemmällä vastuulla, tarkoittaa tämä ehkä palkan vähenemistä. Kai sinä sen myös hyväksyt miehesi mielenterveyden kannalta ja tyydyt taloudellisesti vähempään?