En kestä torjutuksi tulemista ja hukattua nuoruutta
Minuun tarttui nuoruudessa sellainen käsitys, että pakkien saaminen naiselta tarkoittaa, että olen tehnyt jotain vääryyttä häntä kohtaan ja pakit ovat siitä rangaistus. Kiinnostuksen ilmaisemisesta tuli elämän ja kuoleman kysymys. Pakkeja seurasi häpeä, josta toipuminen seuraavaa yritystä varten kesti vuosia kuluttua. Iän myötä näiden yritysten välinen aika on vain kasvanut. Edellinen tauko kesti kahdeksan vuotta.
Nyt olen taas saanut pakit, mutta psykoterapia ja hyllymetri itseapukirjallisuutta ovat saaneet minut ajattelemaan, että ehkä pakit eivät olekaan niin paha juttu kuin oli kuvitellut. Sen tilalle on tullut ahdistus siitä, että vääriin käsityksiin ja toimintamalleihin on tärvääntynyt elämästäni kolmekymmentä vuotta. Ne olivat voineet olla elämäni parhaita vuosia. Elämää voi olla jäljellä vielä yhtä pitkään, mutta se ei enää tunnu elämisen arvoiselta. Kaikki mikä elämässä olisi tarvoittelemisen arvoista tuntuu luisuneen ulottumattomiin ja tunnen vain katkeruutta ja häpeää.
Tässä tämä perusvalitukseni, sanamuodot vain vaihtelevat. Niin rohkaisevat kuin tyrmäävät kommentit ovat tervetulleita. Ette voi sanoa mitään pahempaa, kuin millä olen itseäni soimannut.
Kommentit (5)
Ihmiset ovat rakastuneet ensimmäistä kertaa vasta kahdeksankymppisinä. Alkupuoli elämääsi meni niin kuin meni, sitä ei voi enää muuttaa. Olet saavuttanut paljon jo sillä että olet suostunut menemään terapiaan ja onnistunut näkemään asioita uudella tavalla. Moni ei suostu eikä pysty tuohon koskaan. Minun suvussa on kaksi esimerkkiä ihmisistä jotka saivat perisuhteen ensimmäistä kertaa yli viisikymppisinä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat rakastuneet ensimmäistä kertaa vasta kahdeksankymppisinä. Alkupuoli elämääsi meni niin kuin meni, sitä ei voi enää muuttaa. Olet saavuttanut paljon jo sillä että olet suostunut menemään terapiaan ja onnistunut näkemään asioita uudella tavalla. Moni ei suostu eikä pysty tuohon koskaan. Minun suvussa on kaksi esimerkkiä ihmisistä jotka saivat perisuhteen ensimmäistä kertaa yli viisikymppisinä.
Terapiaan meno ei vaatinut suostuttelua vaan ison tukun rahaa ja itsekkyyttä käyttää se omaan hyvinvointiin. Siksi meninkin vasta 12 vuotta sen jälkeen, kun olin saanut diagnoosin masennuksesta, ahdistuksesta ja estyneestä persoonallisuudesta. Voisi sanoa, että terapia auttoi näkemään miten ja miksi elämä on mennyt hukkaan, mutta ei antanut eväitä asian käsittelemiseksi. Kun elämän alkupuoli meni hukkaan, kannattaako loppupuolta enää korjatakaan? En osaa iloita siitä mitä saavutan, koska se vain nostaa katkeruuden siitä, että aiemmin olin ilman. Jospa vain heittäisin kaiken menemään?
Suru menetyksestä on luonnollista. Salli se itsellesi ja opettele lohduttamaan itseäsi kuten lohduttaisit jotakuta toista. Anna itsellesi lupa oppia nauttimaan ihmisistä vihdoinkin, olemaan onnellinen. Kaikki tunteet käsi kädessä.
T. Samassa veneessä, tavallaan.
Moni on ollut pitkässä suhteessa, muttei välttämättä onnellisessa. Se on voinut murskata itsetunnon, aiheuttaa suurta tuskaa. Ehkä hekin vasta opettelevat arasti luottamaan rakastamaan itseään ja luottamaan toisiin jälleen. Olet säästynyt tällaisilta kokemuksilta.
Tämä on uusi alku.