Itkin kuin pieni lapsi, kai..

Erehdyin katsomaan Maarit Tastulan ohjelman rintasyöpään sairastuneesta alta 5kymppisestä naisesta johon hän myös kuoli 1v sitte. Naiselta jäi 2 alakouluikäistä poikaakin ja aikuinen tytär, oli sairastanut kai n.2v ajan.

Liikaa yhtymäkohtia omaan kokemukseeni, kyyneleet vain alkoivat valua ja tuntui että kuristun. Äitini kuoli 47v iässä juurikin rintasyöpään, tai siitä johtuneisiin etäpesäkkeisiin, oli ihan saman näköinenkin varsinkin viimeisen vuoden ajan kuin dokumentin nainen, anteeksi mutta nimeä en saa nyt mieleeni. Turvonneet kasvot vahvoista lääkkeistä johtuen, rollaattorin käyttö liikkumisen tukena, kynityt hiukset jos niitä edes oli, magneettikuvaputkessa makaaminen syöpäklinikalla, juttelut Terhokodin johtajan/ylilääkärin kanssa jne.

Itkettää sekin ettei äiti puhunut minulle tuntemuksistaan, peloistaan, kivuistaan tms. Ymmärrän että suojeli, mutta olinhan kuitenkin aikuinen, lähes 3kymppinen kun äiti lopulta kuoli. Ajatteli kai etten jaksaisi, kun omat lapsenikin olivat vasta pikkutaaperoita, en tiedä.
Olin vierellä viimeisen illan ja alkuyön, lähdin kotiin lasteni luokse ja heräsin kun soittivat 02 aikaan, että nyt on tuskat loppuneet, lähdin heti aamusta 7 aikaan takaisin. Oli jo hieman kylmä äidin iho, kuin olisi nukkunut, ei ollut enää kipuja, levollinen. Annoin suukon otsalle, toivotin hyvää matkaa, pidin kädestä.

Nyt esikoiseni päättää peruskoulun ja aloittaa lukion, pakko ajatella että äiti näkee asian, pakahtuisi ylpeydestä hänkin.